Siemenarkisto ja kaukainen tulevaisuus

Siemenarkistossa ihminen tajuaa pienuutensa, varsinkin kun huoman miten paljon suurempia siemenet ovat minuun verrattuna. En tarkoita vain männynsiemeniä, vaan yhtä hyvin rucolaa tai porkkanaa. On vain asetettava ne oikeaan aikaperspektiiviin, longtermistiselle jatkumolle, jossa huomaan kutistuvani alle sadan vuoden jaksoa, mutta siemenet voivat yltää ajassa korkealle yläpuolelleni.

Siemenarkistoni on saanut nimensä arkistointikorttien laatikosta, sellaisesta johon tutkijat aikoinaan latelivat sitaatteja, sivunumeroita ja huomioita. Arkistolaatikko järjestettiin, ei aakkosjärjestykseen, vaan tutkimuksen lukujen mukaan. Nyt kerään siihen siemeniä pieniin kirjekuoriin, pitäen mielessäni kysymyksiä: mitä kerään, miksi kerään ja mitä varten. Kaikki ne muistuttavat myös miten pientä, pääosin turhaa on tällainen siementen kerääminen. Muualla se tehdään niin paljon paremmin.

Siemenpankeissa on maailman geenivaranto, ja lukuisat kasvilajit eri versioineen. Lähes mikä tahansa kasvi pystytään palauttamaan eläväksi. Ongelma onkin se, löytyykö paikkoja, jotka vastaavat kasvien vaatimuksia. Huippuvuortenkin geenipankki on käymässä turhaksi, jos ikirouta sen ympäriltä sulaa. Siemenkokoelmat tietysti säilyvät syväjäädytettynä holveissaan, mutta entä ne herkät, arktiset lajit, lähimaastossa. Jos jokin pohjoisten alueiden erityiselle kanervalajille ei ole sopivan kylmää, geenipankista haetut siemenet eivät kasva kanerviksi enää missään.

Tämä ei ole siemenpankki, se on vain muutamia lajikkeita sisältävä kortisto. Se keskittyy luonnon kannalta vähäiseen vihannesmaahan. suuressa kortistossa se kuuluisi agrobiodiversiteetin osastoon. Vaikka kotipuutarhoissa diversiteetti on kaupan siemenhyllyjä laajempi, silti kato on melkoista.

Lähes kaikki siemenet, joita viljelijät, puutarhurit ja keittöpuutarhoiden laittajat kylvävät ovat geneettisesti kapeita, koko Euroopalle massatuotettuja siemeniä.

Avopölytys, jota harrastajat vaalivat, saattaa osoittautua korvaamattoman tärkeäksi. Sitä ei tiedä kukaan. Mutta toisin kuin labrat ja geeniverstaat, avopölytys on kuin avoimen koodin kehittämistä. Se tapahtuu koko ajan yhteydessä pölytysympäristöön. Sekä maaperään ja paikallisiin vaihteluihin.

Voi olla että meiltä maatiaislajien kylväjiltä katoavat silti nämä omat viljelypaikat ja koko homma on ollut turhaa. Tai sitten pohjoisempana löytyy tulevaisuudessa, ehkä sattumalta joillekin maatiaissiemenille paikkoja ja olosuhteita.

Taimet ja lehtivihreää kolmessa tilassa

Valmistaudu ammentamaan kevättä !

Toisin sanoen yritä hallita valon laajenemista, taimien kohoamista, fotosynteesiä, ja yritä mitata vihreän moninkertaistumista. Valmistaudun siihen, että vihreä täyttää ensimmäisen tilan, toisen tilan ja kolmannen tilan ennen, kuin kasvit pääsevät ulos puutarhaan.

Aluksi taimet nousevat neliömetrin alalle, voimakkaan kasvilampun alle. Vanha kirjoituspöytä ikkunan luona saa toimia alustana. Sieltä nousee lehtivihanneksia, Kiinan- ja Roomansalaatteja, rucolaa, lehtikaalta, sekä tuttuja tomaatin ja basilikan taimia.

Mitä se tarkoittaa, että suomalainen syö noin 60 klioa vihanneksia vuodessa ? Kilojen laskeminen sopii perunoihin, porkkanoihin, tomaatteihin (10 kg/v) ja kurkkuihin (toiset 10 kg/v).

Kuinka paljon keskiverto ruokailija syö salaatin lehtiä ?

Paljonko pelkkää fotosynteesin tuottamaa lehteä me syömme. Kun kasvista lasketaan pois hedelmät, marjat ja juuret, niin kiloissa laskettuna jäljelle jää kovin vähän. Tämän lisäksi yksittäisten ruokailijoiden välille ratkeaa niin suuret erot, että ei ole mieltä puhua keskimääräisestä lehtivihannesten kulutuksesta.

Kasvistase – mukava sana – mittaa kasvisten kulutusta. Salaatinlehtiä ostetaan sen mukaan noin 1 kg henkeä kohti vuodessa. Paljonko painaa yksi lehti ? Kilon mitta tuntuu sopivan huonosti näin kevyeen einekseen.

Tarkemmin ottaen tilasto koskee kotitalouksiin ostettua salaattia, keittiöpuutarhojen salaatteja ei kukaa tiedä. Lisäksi uskoisin, että ruokaloissa salaatteja syödään enemmän kuin kotona. Toisaalta hävikki on salaateissa yleensä suurempi kuin muussa ruuassa.

Minkä verran salaattia painaa kilon ? Ei tunnu osuvalta mitata lehtiä samalla mittarilla kuin porkkanoita. Enkä saanut selville mikä on 1 kg salaatinlehtien tilavuus, onko se eräänlainen heittomottuí.

Ruokapalvelut arvioivat, että salaattia tulisi laittaa tarjolle pari desilitraa ateriaa kohti. Tästä voisi päätellä, että vuodessa yhteen suomalaiseen uppoaisi noin 150 litraa ilmavaa, kuohkeaa lehtisalaattia.

***

Kasvivalo loistaa taimineliöni yllä aina iltapäiväen hämärästä iltakymmeneen. Valoisa aika kasvaa: helmikuun alussa valo syttyi klo 15. ja kuun lopussa se syttyy klo 17.

Kutsun pöytää taimineliöksi, siellä kasvaa uutta kylvöä. Taimet ovat jo ohittaneet sirkkalehtivaiheen: on hyvin menestyvää kiinan salaattia sekä varhaista lehtikaalta, ihan vaan kokeeksi. Taimet viihtyvät kasvivalon alla. Erityisen voimakas led-valo saa ne kukoistamaan. Jos valo ilahduttaa taimia, niin taimien vihreys ilahduttaa joka aamu minua. Suihkuttelen taimia.

Maistelen lehtiä päivä päivältä enemmän. Ehkä pääsen vähitellen myös syömään niitä tuoreeltaan. Ja kun vihreän syötävän määrä vähitellen moninkertaistuu siirryn pestoihin, soseisiin ja vihreisiin paistoksiin.

Mutta nyt olemme vasta taimivaiheessa, seurailen, mitkä taimet tarvitsevat siirron toiseen tilaan. Aulassa on avaraa ja valoisaa. Yhdestä taimineliöstä tulee siellä neljä. Taimet pääsevät suurempiin ruukkuihin ja ne kasvavat niin, että tila nelinkertaistuu.

Aulan – tuon toisen tilan – saama kevätvalo on eteläauringon ansiosta enemmän kuin nelinkertainen, ja se lisääntyy päivä päivältä. Toisaalta kasvivalo loistaa illalla vähemmän kuin alkuvaiheessa.

Huomaan, että Rooman salaatti ei onnistunut. Se ei viihtynyt aulassa. Poistan kymmenkunta kuollutta ruukkua. En mieti taimien menehtymisen syytä, roomalaiset eivät vaan kotiutuneet.

Mietin huvikseni sitä, miten suuri perhe tai ruokapiiri söisi vuodessa noin kolme kuutiota salaatinlehtiä ? Siis 3000 litraa. Se on helppo arvioida, koska kasvissyöjän minimi olisi helpostikin yksi 200 litran tynnöri vuodessa. Jos laskennallisessa ruokapiirissä olisi 12 henkeä, niin eikö silloin kolme 10 litran sangollista lehtisalaattia menisi heille viikossa.

Kaikki tämä laskeminen siksi, koska vihreä kasvaa ja lisääntyy ekponentiaalisesti. Jos keväällä saat tynnörillisen salaattia – eli vuosiannoksesi – jos kysessä on elävät salaatin taimet, et kesän aikana ehdi syömään keskikesän sadosta kuin pienen osan, ja syksyllä homma olisi jo täysin hallitsematon – ellet jakaisi niitä muille.

***

Alkavan maaliskuun valo: aurinkoiset päivät kasvattavat vihreää kaksin verroin pilvisiin päiviin nähden. Ilan tullen rotevat taimet viihtyvät hyvin, sinipunaisessa kasvivalossa, on odotettavissa ruuhkaa. Toistaiseksi aulatila on vielä aukkoinen, mutta uskon että ennen pitkää vihreä peittää kohta aukottomasti neljän neliön alueensa.

Vanha valoneliö kirjoituspöydällä on sekin siirtynyt uuteen vaiheeseen, kuin huomaamatta: brokkoli ja kiinalainen ruohosipuli valtaavat tilaa. Valon alla on myös toinen kylvö tomaatin sekä basilikan taimia.

Nyt kokeilen myös kasvatusta lumen alla. Puutarhassa on laatikollinen persiljan ituja. Kevään edetessä käyn peittelemässä kylvökseni lumella sitä mukaa kun entinen sulaa. Kylmät yöty eivät näin pääse palelluttamaan ituja, ja sitten kun lumi on pois, suojaan taimet harsolla.

Jossain vaiheessa kylmä on hyväksi kasveille. Maaliskuun lopulla siirrän tomaatit viileään tilaan, nuppujen kehittymisen takia. Niin, uusi taimihuone pitää saada lämpenemään, tomaatit tarvitsevat välillä hieman huoneenlämpöä viileämmät olot. Se edistäisi nuppujen syntyä ja valmistelisi hyvää satoa.

Uusi taimihuone on tosin kesken. Se ei ehtinyt valmistumaan talvihuoneeksi, mutta jos villoitus sujuu hyvin, siitä tulee keväthuone. Tosin panelointi menee myöhään, koska omat haavat ovat vielä tukkeina ja sahuuttaminen ja muu vie aikansa. Jonkinlainen huhtikuun huone siitä tulee. Laitettiin vanhaan varastoon yksi seinä ikkunoita täyteen. Siitä on tulossa kolmas tila, ja aikanaan kun neljän neliön tila käy ahtaaksi, kasvit pääsevät vielä rehottamaan keväthuoneeseen. Lämmöneristys on vielä kesken, ja huone on kylmä. Mutta lämmön ja aurinkopuhaltimen myötä saamme sinne lämpimän huhtikuun.

Voin jo kuvitella kuinka kaikki yhdeksän nelilömetriä vihreää huokuu ja aivan kuin hyräilee siellä. Varsinkin iltaisin, kun kaikki kasvulamput säestävät kasvua fotosynteesit tykittävät vihreää. Ja aamuisin aurinko helottaisi keväisessä korkeapaineessa. Jospa silloin voisin laskea tuon vihreän määrän. Se voi jäädä haaveeksi, salaattien litramäärän mittaaminen kävisi työlääksi ja turhaksi. Koska toukokuussa on aika tuoda kaikki ulos, antaa niiden säikähtää ulkoilmassa, karaistua ja sännätä ripeään kasvuun.

Miinavainaan suoalueet

Vesi palaa Joensuon turpeeseen, kitumäntyjen joukkoon, kun turvetuotantoalueet entisöidään. Samalla minä hain suo- ja metsäpalstaa Miinavainaansuon viereltä.
Suokammi, jota sinne suunnittelin, olisi tullut aivan ikimetsän kupeeseen niin että polku majalle olisi kierrellyt sieltä ikimäntyjen alta ja maakotkan suoljeluksessa.

Metsäalueet olisivat olleet entistä suota nekin, erämaassa josta matkaa elävien ihmisten pariin, asutuskeskukseen on noin 20 kilometriä. Silti, laskennan mukaan alueella viihtyvät hirvet, peurat, karhut ja kanalinnut. En muista hehtaarimäärää, mutta arvolta kolmen metson reviiri oli kyseessä.

Miinavainaansuolla, ehkäpä turpeessa säilyneet kalmot virkistyviät. Sinne ei ketä tahansa hyväksytä, en menestynyt tarjouskilpailussa.

Miinavainaan väki olisi kyllä pitänyt minusta, jos olisimme tutustuneet.

Sitten vainajat muutuivatkin hirviksi.

Rympsylän raiskion elvytys

Ensin oli kuitenkin onnistuttava Rympsylän ukon vedätyksessä.

Haaveeni oli  RYMPSYLÄN metsäpalstan ostaminen pilkkahintaan, nöyryytyshintaan. Onhan se oikein omistajalle – tälle Rympsylän ukolle –  metsänpilaajalle. Ukko oli joskus perinyt hyvän, honkaisen männikkörinteen, mutta hakkuutti sen ennen aikojaan ja putipuhtaaksi.

Otti rahat, jätti hoitamatta ja pisti myyntiin.

Mutta minä voisin tehdä tuosta rinteestä metsäpuutarhan ja paljon muutakin. Rympsylän ukko, niin kuvittelen, ei saisi metsärahoja uuden mersun ostoon; enää ei ukon diesel savuttaisi tyhjäkäynnillä osuuspankin parkissa kuten ennen, silloin kun ukko hiipi talletukisaan tarkistamaan.

Klikkailen myynti-ilmoituksen tietoja. Huomaan kuinka jo lähtöhinta – vaikka näyttääkin huomattavan edulliselta – sisältää ukon sinne ujuttamia piilokuluja – kuten lohkomiskustannukset ja tierasitteen. Oikeastaan kyseessä on enemmänkin kuin tierasite: koko tien hoito näyttää siirtyvän tyhjän rinteen omistajalle, vaikka hän ei tarvitse tietä ainakaan seuraavaan 50 vuoteen.

Suurennan karttaa: keskellä 5 hehtaarin aukkoa on korkea kuusikko, se rajattu kaupasta pois. Näyttää tontin paikalta. Ukko on näemmä iskenyt parhaalle paikalle vielä itselleen huvilatontin. Hänestä itsestään ei ole enää huvilan herraksi, mutta joku ostaa, onhan kilometrin päässä kalaisa järvi, ja kuusikosta on järvinäkymä.

No, katsotaan, onnistuisiko vedättämään ahnetta ukkoa. Mitä hän oikein kuvittelee? Minunko pitäisi ostaa tämä risukko ja kunnostaa tie ukolle, ehei, jos hinnasta sovitaan, niin tie ei kuulu kauppaan. Pääsen sinne toista kautta.

Ukon itselleen eristämä, kaupan ulkopuolelle rajattu kuusikko näyttää repivän koko palstan riekaleiksi. Eteläpuolelle jää kapea, ja hankalaan kulmaan kääntyvä sarka, entinen pelto, nyt pelkkä pajukko. Ei taida ukko aavistaakaan, miten hyvä vihannesmaa siihen tulisi.

Hyvä puuhapalsta, ilmoittaa Ukko. Kun luen ilmoitukseen kuuluvaa metsäarviota, ymmärrän mitä Ukko peittelee. Ilmoituksessa todetaan, että tietyt lohkot tarvitsevat ”kiireellistä metsänhoitotyötä”.

RAISKIOSTA METSÄPUUTARHAKSI

Katselen lohkoa yksi, joka on merkitty 0,5 h taimikoksi. Liitteen valokuvista näkyy, että männyntaimet ovat tukehtumassa nousevaan koivikkoon – lohkolle on tehty avohakkuu 12 vuotta sitten, sekä pakollinen taimien istutus. Rympsylän ukko on antanut pusikon vallata kaiken.

Mutta miten, ja millä keinoin saisin tehtyä kaupat niin, että ukko saisi ansionsa mukaan (setelinippun sisälle paperilappuja). Kun ukko pyytää kahdeksan, minä sanon että kuusikin tästä on liikaa, ota tai jätä. Pakkohan hänen on ottaa, niin uskoin.

Haaveet metsäpuutarhasta olivat valloillaan.

Kasteltava ykkönen (0,5 ha). Ylhäällä mäellä oleva lämmin, puolen hehtaarin hakkuuaukko on merkitty mäntytaimikoksi, arvoltaan 1600e. Kun seison paikalla, huomaan että koivunvesakko on tukehduttanut sen. Pala olisi arvoton muille paitsi minulle. Tarvitsen pusikkoa: rouskutan pajun ja koivun hakkeeksi komposteihin, joita nousisi rinteeseen.

Voisin siis ottaa hoitooni tämän ylärinteen, se vaikuttaa hiekkaiselta ja vaarana on tietysti kuivuus. Huomasin kuitenkin, että ylhäällä kulkee vuolas puro – tosin naapurin puolella, mutta lähellä. Putkea pitkin veden saisi valumaan tänne ja kastelemaan tarvittaessa hiekkaisen rinteen ja poikkirinteeseen rakentuvat peruna- ja parsapenkit.

Männikköinen kakkonen (1,5 ha). Männyt ovat kuninkaita, olen iloinen niistä ja kuvittelen kuinka avaraksi se nousee. Nuori männikkö alkaa palstan päädystä, parimetristen puiden tiheikkö laskee vasenta reunaa alas palstan puoliväliin asti. Koivujen latvat ovat piiskanneet mäntyjä osin latvattomiksi, joten talousarvio on kohtuuttoman suuri tässäkin kohtaa. Muutamia koivuja voin jättää, mutta muuten lehtipuut voi tästä kohtaa kaataa pois ja hakettaa rangat lämpöpenkkeihin sekä suunnitteilla oleviin komposteihin.

Neljän männyn torni: Siemenmännyiksi jätetyt salskeat ja korkealle kohoavat petäjät herättävävät halun kiivetä latvaan.

Enpä taida itse enää laittaa tolppakenkiä jalkaan, en nouse puuhun. Muut voivat viedä narutikkaat ylös, kiivetä ja rakentaa tukevan lavan noitten neljän männyn varaan.  Olemmehan mäellä, josta näkyy kauas järvelle ja aukeiksi hakatuille kukkuloille – siellä täällä siemenpuiksi jätetyt männyt tervehtivät toisiaan. Nämä ovat puunhinnan nousun jälkeisiä näkymiä, voin vain toivoa että nämä isot, hajallaan kasvavat mammamäntyjen yksilöt unohtuvat metsiin.

Kuusentaimet (2 ha) Rinteen keskiosa on hakkuuaukko, johon on istutettu pakolliset kuusentaimet kolmisen vuotta sitten. Siellä ne jossain pusikon lomassa kituvat. Huomaan myös paikoittaisen villivatun korret lumisen maaston yllä. Ja suoraan sanoen, en tiedä mitä tällaiselle tekisi.

Vadelman asettuminen tälle raiskiolle on hyvä merkki, ehkä piikkinen karhunvattukin viihtyisi täällä. Polku tarvittaan kulkemaan palstan halki, se alkaisi länsireunasta ja päätyisi neljän männyn luo itäreunaan. Mäen yläosassa näyttikin olevan pieni hiekanottoa varten avattu kuoppa.

Epäilen tätä muutama vuosi sitten istutettua kuusikkoa vahvasti, onhan se niin pientä ja turhaa, että täydennän sen rauduskoivulla. Ja onhan tässä palstalla myös täysimittaisen kuusikon pala. Nämä avohakkaajat on nykyään pakotettuja jättämään muutaman tukiksi kasvaneen puun, maksimissaan puolen hehtaarin palalle. Se näyttää mukavalta höperön ostajan silmissä. Ovelasti nämä ainoat isot puut on jätetty sen tien varteen, jota oletettu ostaja astelee.

Mot Naturen

Mitä tapahtuu, kun norjalainen mies lähtee yksin vuorille viikonlopuksi. Ole Giæverin elokuvassa Mot Naturen (2014) ei päälisin puolin tapahdu paljoakaan, mutta se on hyvin fyysinen, hyvin konkreettisesti luonnossa.

Hyväkuntoinen mies juoksee vuorenrinteillä, Ole Giæver itse,  hän ajattelee asioitaan, käveleskelee yksin, haaveilee, kohtaa erämaahan kuolemisen ajatuksen moneen otteeseen ja eri tavoin. Myös seksiin liittyvät ajatukset ovat hänellä koko ajan mielessä: etääntyminen vaimosta ja haave lähteä omille teille. Toisaalta ajatus pojasta, joka kasvaa ja lähtee ehkä myöhemmin mukaan tällaiselle vuorivaellukselle.

Kiinnostavaa on seurata sitä, mitä vaellus vuorilla tekee sille mielen aineistolle, mikä mukanaan mies lähtee luontoon. Omasta kokemuksesta tiedän, että vittumaisimmat ajatukset tulevat pintaan vaelluksen alussa. Pahanhajuisin hiki nousee ensin. Tämän vaiheen ajatuksia ei filmillä ole esitetty, mutta miehen puskeva tapa juosta ja rynniä metsässä kertoo samaa.

Ja sitten mies pysähtyy kuselle, aivan kuin esittäisi itsensä ja tilanteensa siinä: hän lorottaa suoraan kirkkaaseen vuoripuroon, täyttää sitten oman juomapullonsa vain metriä ylempää.

Yöllä, nukkuessaan näreen alla makuupussissa hän näkee painajaisen, joka ehkä on tuon edellisen tapahtuman kääntöpuoli. Hän etsii hukkumassa olevaa poikaansa vuorilammen soisesta ja mutaisesta pohjasta. Mies kahlaa mulkkua myöten veteen – ja aamulla hän huomaa laskeneensa alleen.

Hänen housunsa ovat kusessa, makuupussi haisee. Eikä hän uskalla laskeutua pesulle rantaan, joka on sama mutainen kaislikko kuin hänen unessaan. Hän lähtee matkaan ilman housuja, ja huomaa että kelteisillään juokseminen on mukavaa.

Vaelluksilla tapahtuu usein käänne, ajatukset kulkevat ja matkan teko muuttuu vapaaksi kuljeskeluksi. Se on parasta. Miehelle tämä vaihe alkaa jo ensimmäisenä iltana: jonkin aikaa hän ei muista enää juosta vaan kiertelee ajatuksissaan kalliolta toiselle.

Näin tuo mieli kehittelee aineistoaan kun vaellus jatkuu: samat asiat palaavat ja palaavat, mutta aina hieman erilaisina.

Filmissä tämä prosessin syveneminen on havainnollistettu hienosti siten, että vähitellen miehelle tärkeät ihmiset ilmestyvät hänen seuraansa vuorille. No, ensimmäinen ilmestys tosin on kiihottava nainen, tuttu myyjätär jonka kanssa hän usein flirttailee. Mutta toisena päivänä hän kulkee vuorilla jo ajoittain vaimoaan ja ajoittain poikaansa seuraten. Aivan kuin vaelluksen myötä olisi viimein päästy tunteiden kokemisen tasolle.

Kuolema erämaassa toistuu aiheena useaan otteeseen. Siihen liittyy monenlaista naurettavaa, groteskia ja ylevää mielikuvastoa: muutua kotkaksi ja lentää koti-ikkunan  taa katsomaan vaimoa puuhissaan ja poikaa leikkimässä. Onneksi tämä ei ole ainoa kuva, on myös veteen ja mutaan kuoleminen. Ehkä erämaahan kuolemisen mielikuvat merkitsevät miehelle valinta-tilanteen rajoja, jotka hän haluaa kohdata voidakseen valita taas elämän.

 

 

Löylyt tulee saunaan, istumaan ja vaatimaan viinaa

”Ihmisessä on kaksi henkeä. Löylyksi nimetty henki painui heti ihmisen kuoltua manalaan ja pysyi siellä, mutta toinen henki oli jo ihmisen eläessä rauhaton ja saattoi matkustella ruumiin ulkopuolella. Se karkasi joskus varomattoman aivastuksen tai haukotuksen mukana, eikä jättänyt tätä maailmaa kevyesti kun ihminen kuoli. Se rauhaton henki jäi kalmistoon tai kotitupansa maille, jos siltä oli jäänyt jotain pahasti kesken eläissään. Tuvan liepeillä se liikkui niin kauan kuin ihmistä muistettiin.”(7)

Naisten on miehiä helpompi tulla kalmistosta kotipaikalle oleilemaan, siksi miesvainajille on tarvittu erityinen päivä sitä varten. Paula Havaste kuvaa vainajien henkiä Tuulen vihat romaanissaan, joka sijoittuu esihistorialliseen aikaan; naiset lymyilevät pirtin nurkissa, miehet pääsevät kotisaunaan vain kerran vuodessa.

”Kalmistossa täytyi olla hyytävän kylmää, joten kai naiset nyt halusivat lämmittelemään heidän luokseen. Näytti siltä, että naisten hengille kalmistosta ihmisten ilmoille pääseminen oli paljon helpompaa, sillä miesten henkiä näkyi harvoin. Vain kerran vuodessa kun päivä oli lyhimmillään, miesten henget pysyivät puskemaan itsensä kalmiston läpi, ja nyt oli juuri se päivä ja sen päivän yö. Siksi isän piti lämmittää sauna tulikuumaksi, avata uksi henkien tulla ja istua lauteille pitämään niille seuraa keskiyön hetkeen saakka.”(9)

Nämä ukkojen henget eivät millään tahtoisi lähteä lämpimästä saunasta kylmään kalmistoon, vanha keino on viina, sen perässä ne lähtevät.

 

Kesä kasaan, taitelenpa kajakkini

Kesä alkaa olla niin sanotusti paketissa, sarja kajakin pakkaamisesta kuvatkoon sitä.

Makaan nurmikolla, olen oikaissut itseni, nukahdan ja herään kahvin tuoksuun. Tartun polviini ja nousen istumaan.

Uudet sovellutukset matkivat entistä rohkeammin luontokappaleita.

Tiivistäminen on sitä että lukijalle valmistetaan paketti, se täytyy taitella nivelten kohdalta niin ettei se avattaessa repeydy.

Karvitkin leivittävät kesällä kukkiaan ja pakkaavat ne sitten syksyllä.

Joskus vielä kärpässienikin kootaan.

GPS-paikantimista, väriherkistä silmälaseista ja käden taidoista

Parhaiten mustikka kasvaa harvennetussa metsässä, talousmetsässä. Toivon, että joskus noista alueista käytettäisiin niille sopivaa nimeä eli puisto tai puutarha- koska kyse on puista.

Kuvittelen, että puistot ovat mustikkametsien kaltaisia paikkoja, joissa on metsäpohja ja puita harvassa. Puutarhoissa taas kasvaa omenapuut ja muut hedelmät hoidetussa maaperässä. Ja jos johdonmukaisia ollaan, niin ”metsä” olisi paikka jonne ihminen voi mennä vain harvoin ja peloissaan.

Mustikka tarvitsee valoa, ja samalla puiden tuomaa varjoa. Tämä saa minut haaveilemaan ajasta, jolloin puistot tulevat korvaamaan talousmetsät. Se aika ei ole kaukana, kunhan huomataan että marjat ovat selluloosaa arvokkaampia. Koska on nämä ihmisten sairaudet ja puutokset: puutokset! Ehkä se, että suomen kieli ei ole koskaan irronnut metsästä, kääntyy vielä pelastukseksi. Ehkä tässä tehoviljelyn allergisoimassa maailmassa lopultakin vain metsämarja pelastaa ihmiskunnan.

Onko siihen varauduttava? Jos näin on, niin metsämarjavallankumous lähtee GPS-paikantimista, väriherkistetyistä tarkkuuslaseista ja käden taidoista.

GPS kertoo poimijoille, paitsi sen mistä mustikoita voi lähteä etsimään, myös sen mistä on jo poimittu; ja ennen kaikkea se kertoo sen mikä ei ole vapaata aluetta. Maalla asuvien ikimuistoiset poiminta-alueet kuuluvat heille. Suomen metsäalueet ovat kuitenkin niin valtavat, että vapaita mustikkametsiä on riittävästi. Ja sitten täytyy olla myös koskematonta luontoa, jonne ihminen ei saa mennä hikoilemaan ja levittämään hyttysmyrkyn hajua.

Jos tunnustetaan, että talousmetsissä on ainesta kehittyä puistoiksi, niin mitä ovat ne alueet jotka ansaitsevat nimen metsä ? Ne ovat luonnonmetsiä. On selvää, että ”kansallispuisto” on harhaan johtava nimitys. Sen sijaan voisi puhua soista ja nevoista, rämeistä ja korvista, kankaista, lehdoista ja niin edelleen. Oikeita nimiä saa käyttää vain alueilla, jotka sen ansaitsevat.

Uuden ajan kansallispuisto on kaikille avoin metsäpuistojen  maa, harvennettu metsä. Siellä ihmiset kulkevat poimuri kädessä… tai hetkinen, se näyttää proteesilta.

Tulevaisuuden marjanpoimurit ovat muuten lähes nykyisen kaltaisia, toki sensorit ovat herkempiä ja ne ovat käteen kytketyt. . Joissain tapauksissa jo nyt ihmiskäsi on harjaantunut niin herkäksi, että poimurilla voi nopeastikin kammata mustikkapensaan niin että, säiliöön kertyisi lainkaan roskia. Tässä ihminen on vähitellen saavuttamassa karhun käpälän poimintaherkkyyden.

Poimuri on saanut mallinsa karhun käpälästä, ja tulevaisuudessa kun siihen saadaan myös tunto, niin taitavasti tällaista proteesipoimuria käyttävä käsi voi olla varsin nopea ja tarkka.

Varsinainen muistikkaherkuttelun huippu tullee kuitenkin perustumaan käsin poimintaan. Jokainen marja poimitaan erikseen, ja silloin kun se on parhaimmillaan. Kun eri kypsymisvaiheessa olevia marjoja ei kahmaista kerralla, niin tarvitaan sorminäppäryyttä ja tarkkaa erottelukykyä. Vain todella harvalla ihmisellä on kyky erottaa täydellisen oikeahetkinen mustikka. Kukoistuksessaan oleva yksilö on vaikea huomata, saman pensaan mustikoissa onkin vain hieman epäkypsää punaisuutta mukana.

Harva on maistanut täydellistä mustikkaa. Paitsi jotkut lapset ja tietyt eläimet.

Täydellisen mustikan löytävät silmät on kuitenkin helppo kehittää. Onhan lintujen erottelukyky marjojen suhteen ylivoimaista ihmiseen nähden. Metsot ja teeret popsivat yksitellen, marja kerrallaan vain täydellisiä mustikoita. Niillä on aikaa aterioida metsässä. Niiden erehtymättömän tarkka silmä löytää aina parhaan.

Äitini ei aavistanutkaan, miten oikeassa hän oli valittaessaan, että ”miksi nuo rastaat syövät aina parhaat mansikat”. Rastailla oli sitä varten pettämättömän tarkka erottelukyky.

(kuvat: Kaisa-Liisa Ikonen)

Minä siis odotan, että saisin erikoislasit mustikanpoimintaan. Ne tulisivat olemaan äärimmäisen tarkat, ja sopivan väriherkistyksen avulla täydelliset mustikat nousisivat näkökenttääni muista poikkeavan sinisinä. Näin tarkkuus ja sopiva sinisen värin aaltopituuksien erottelu voi korjata ihmisen huonot silmät.

 

 

Koukut kannattaa säästää kalaruokaan

Koukuttomalla vieheellä saadun kalan valmistaminen ei poikkea koukuilla pyydetystä. Jos et halua tuottaa kipua kalalle, niin koukut kannattaa säästää kalaruokaan.

Saksalaiset ovat kehittäneet airbag-vaappuja, jossa koukkujen sijaan kalan suuhun puhkeaa eräänlainen kukka. Sen terälehdet täyttävät kalan kidan.

Todennäköisesti pyydyksen jokaisen laukeamisen jälkeen vaappuun on vaihdettava uusi maksullinen patruuna. Kalastusvaappujen bisnes on suurta, koska koukkujen vuoksi vesistöjen pohjaan takertuu valtavat määrät uistimia, niinpä veikkaan että airbag-vaappujen patruunat ovat kalliita.

Kalan kokemus tällaisesta vaapusta on ehkä samantapainen kuin hammaslääkärillä ollessa; kita ammollaan ja postket täynnä pumpulia.

Näin voidaankin säästää koukut kalaruokiin, kuorrutuksiin ja kastikkeisiin. Suomalaisessa perinteessä kalaa lähestytään miedosti maidon avulla ja ilman koukkuja, paistetaan voissa ja valellaan kermalla. Ja hyvä niin, mutta muutakin voi kokeilla.

– Piparjuuri on klassinen koukku hauelle.
– Intialaiset currytahnat, voimakkaaseen kookosmaitokastikkeeseen – hauelle.
– Sriracha -kastike ja hunajamaustetut raparperit lahnalle.
– Ahven on niin mieto ja hyvä, että ilman sarvia ja hampaita sen kanssa teen vain kanttarellikastiketta.
– Kuha on vielä jäänyt arvoitukseksi, se yksi ainoa katosi paistinpanulta niin nopeasti etten muista miten valmistin sen.

 

Ahventen narraamisen probleema

Olemme lähdössä tutkimaan kesäisiä metsälampia virveleiden kanssa: ovatko lammet tosiaan niin täynnä ahventa, kuin monet tarinat kertovat, vai onko se pelkkää kuvitelmaa.

Aamulla runsaan kahvin juonnin jälkeen, mieli vilkkaana, haaveilin jo kuinka asetumme metsälammen rannalle heittelemään ahvenlippaa. Kävin pohtimaan sitä, onko kuitenkaan parasta aloittaa isoimmasta ahvenesta. Sillä uusin tutkimus johtaa meidät hämmentävien kysymysten eteen: vanha puhe kalan narraamisesta saattaa kääntyä päinvastaiseksi.

Ohessa oleva graafinen esitys ahvenen reviiristä ja lammen herkästi kommunikoivasta ekosysteemistä auttaa hahmottamaan ongelmaa jota pohdin.

Isoimpien ahventen kalastaminen ensiksi sekoittaa metsälammen herkän systeemin: voimme saada pari hyvänkokoista kalaa, mutta siihen se loppuu. Lammen kalojen kommunikaatio sekoaa ja menee jonkin aikaa, ennen kuin menetykset korvataan, ja uudet asemat kaloille löytyvät.

Toisaalta pikkuahventen pyytäminen reviirin keskeltä parantaisi ja vilkastaisi itse lammen elämää, mutta me saisimme ainekset vain keittoliemeen.

Neljännen ison kahvikupillisen jälkeen tulin siihen johtopäätökseen, että ensin pyydämme kahdeksan pientä ahventa keskeltä, sitten kaksi suurinta molemmin puolin lampea – ja sitten juoksisimme nopeasti pois kalakeittoa laatimaan.

Pian huomasin, että ongelma ei suinkaan ole ratkaistu. Ahventen laittaminen kattilaan palauttaa meidät samaan tilanteeseen – ja kalojen kierto kiehuvassa liemessä on kuvattavissa saman grafiikan avulla.

Ongelma on siinä, että kalalientä saa keittää maksimissaan 30 minuuttia, sen jälkeen liemeen tulee kitkerä maku. Kuinka, ja missä järjestyksessä siis asetamme erikokoiset kalat kattilaan ?

Kun isoja ahvenia on keitetty vartti, ne nostetaan kattilasta ja tilalle laitetaan pikkuahvenet; mutta kuinka ja millä lämmöllä tämä on tehtävä, jotta liemeen jo tullut kalamaku ei katkeroidu lisäkeittämisen myötä. Probleema siis pysyy ratkaisemattomana: kun keitämme mahdollisesti saamamme liemiahvenet ja toivottavasti saamamme pari isoa ahventa, niin miten kalakeitosta tulisi hyvää, tuoretta ja tukevan kalaisaa.