Kammottavinta mitä pienenä olen nähnyt sattui naapurin puuvajassa. Ilta oli hämärtymässä ja oli varmaan marraskuun loppua. En muista miksi avasin tuon puuvajan oven, ehkä etsin naapurin kaveria. Kun avasin vajan oven, niin huomasin että hämärässä oli jotain, hakkuupölkyllä istui mies.
Ja samalla hetkellä kun avasin oven, hän kääntyi katsomaan minua, ja hänellä oli yksi ainoa silmä. Tällä pienellä partaisella miehellä oli keskellä otsaa yksi suuri silmä.
Tuntui kuin yksivaloinen juna olisi tullut päin. En muista muuta kuin, että säntäsin pakoon, mielessäni vain hetki, kun hän kääntyi katsomaan minua, näki minut. Hän sulki silmäluomensa kerran ja avasi sen taas, yhden ainoan kerran.
Myöhemmin tutustuin valokuvaajaan, Timoon, jolla oli niin herkät silmät että hän piti aurinkolaseja kaiken valoisan ajan. Hämärästä hän piti ja hän erikoistui sävykkäisiin mustavalkoisiin kuviin. Hän opiskeli taideteollisessa, ja muistan hämärästi mistä välirikkomme lähti. Siihen aikaan hän teki muotokuvia, joissa oli hyvin jyrkät kontrasti. Loukkaannuin kuvasta, jonka hän oli ottanut minusta, nauroin siinä suu auki ja hampaani näyttivät hirveiltä.
Muistan kun hän kutsui minut pimiöönsä, olimme siellä kaksin kun hän sanoi haluavansa näyttää minulle jotain. Sitten hän valotti kuvan ja liikutteli sitä kehitysnesteessä ja nosti sen eteeni. Olin järkytyksestä mykkä. loukattu, tilannetta ei parantanut edes se, että hän hävitti kuvan. En ymmärtänyt silloin, miksi hän halusi kahdenkesken näyttää minulle mahdollisimman ruman kuvan minusta.
Martti Haavio käsittelee Suomalaiset kodin haltijat -teoksessaan (1942) kokonaisen luvun verran yksisilmäisiä tonttuja. Samoin lappalaisessa mytologiassa Tontan ja Stalon ero oli se, että Staloilla oli kaksi silmää kuten ihmisillä, mutta Tontalla oli vain yksi suuri silmä keskellä otsaa.
.
Kun yritän maallistaa näitä adventin teemoja, huomaan että tänään maanantaina tulisi miettiä toivon heräämistä ja haaveilua.
Yleensähän mielikuvitusta pidetään sellaisenaan hyvänä ja luovana kykynä. Itseilmaisua sellaisenaan pidetään hyvänä “paineiden purkamisen” tapana. Mutta eikö kaikki tällainen itseilmaisu ole menneistä tapahtumista syntyneiden mielikuvien esille tuomista ja samalla niiden valtaan jäämistä. Se mielikuvitus, mikä on vanhojen toiveiden uudelleen lämmitämistä on myös turhien toiveiden kehittelyä ja niistä olisi syytä vapautua.
Adventti on kuvittelua joka perustuu toivoon uudesta, mutta koska tavallinen mielikuvitus on taipuvainen purkamaan vanhaa mielikuvasta, adventti on myös henkilökohtiasen muodonmuutoksen aika.
En halua erityisesti suositella adventti -kirjaa, koska luen sitä toistaiseksi vain paremman puutteessa. Megan McKenna: Advent,Christmas and Epiphany (1998), se on osin luettavissa Google -kirjana.
.
“Maria?”
Hän oli saanut etiäisen. Oli marraskuun loppu, he olivat Marian kanssa muuttaneet tähän kaksioon syksyllä. Työllisyystöissä, selvittäessään eräästä hometoimistosta siirrettyjä mappeja, Joose oli seisahtanut kuin olisi kuullut jotain…
Ei, toimiston puhelias pomokin oli poissa. Hän on aivan yksin tässä toimistoksi muutetussa huoneistossa. Hiki nousi kasvoille. Sydäntä kouraisi.
Juokse ulos. Hyppää pyörän selkään.
Tuntui kuin Marialle olisi tapahtunut jotain. Tunne, huoli vaimosta, aivan kuin tämä olisi raskaana ja nyt olisi sattunut jotain. Aivan kuin lapsi olisi juuttunut Marian pullistuneen vatsan sisälle, ja vaimo kirkuisi ja kiemurtelisi lattialla. Mutta mitään sellaista ei ollut, ei Maria ollut raskaana, vaan valmistelemassa kirjaansa julkaistavaksi.
Nyt Joose oli jo matkalla, polki pyörällään ensin jalkakäytävällä, sitten tien yli pujahtaen ja alas pitkää mäkeä, kohti kotia.
“Maria!”
Vaimo ei ollut huoneistossa, ei työhuoneena toimivassa olohuoneessa eikä makuuhuoneessa. Hän löysi Marian komerosta, täpötäyden vaatekomeron hämärästä nurkasta, lattialle käpertyneenä, viltti ympärillään.
Oliko se tosiaankin Maria ?
Komerossa haisi vahvasti tärpätti. Niin vahvasti että yökötti, mutta siellä Maria kyhjötti, aluspaitasillaan, viltti harteillaan, tukka takussa, ja Marian sylissä oli vauva, puoliksi piilossa viltin alla. Kun Maria huomasi hänet ja liikahti, Joose tunnisti sylissä olevan hahmon nukeksi.
Ja hän, aviomies, vapisi, uskaltamatta kysyä mikä Marialla oli hätänä, miksi helvetissä tämä oli komeron perällä. Miltä piilossa? Oliko sattunut jotakin, oliko joku soittanut ovikelloa ? Oliko Maria oli mennyt avaamaan ja vieras tunkeutunut sisään.
Joosen huoli alkoi muuttua raivoksi. Hän sai pidätellä itseään ettei olisi taas läimäyttänyt Mariaa.
Mies ei voinut uskoa, että nainen nyt tällä tavalla romahti, kaiken sen jälkeen mitä he yhdessä ovat kestäneet. Ei Joosellakaan ole helppoa ollut, ja nyt tätä vaimon skitsoilua.
“Maria, selitä!”
Hiljalleen Maria alkoi tajuta, että hänen miehensä oli tullut. Havahtui, säikähti. Joose sai napsutella sormiaan Marian edessä mutta vaimo ei jääräpäivyyttään suostunut reagoimaan. Maria katsoi poispäin.
“Maria, minähän sanoin, että…”
Maria nuolaisi huuliaan, mutta ei katsonut. Kyyhötti vilttiin kääriytyneenä aivan kuin uskoisi niin pääsevänsä mieheltä piiloon. Hän aikoi riuhtaista peiton pois ja paljastaa Marian.
Typerä nainen !
“Minä menen nyt ottamaan käsikirjoituksen työpöydältäsi, pistän sen laukkuuni ja vien sen roskiin. Sitäkö haluat?”
Se oli tietysti pilaa, suuttumuksesta johtuvaa, sen tyyppistä johon Marian skitsoilut johtivat.
Ei tämä viha ole aviomiehestä, Joosesta tulevaa vaan – mistä ? Mapittajasta, mappien kantajasta. Niistä inhottavista, sinisistä, muovisista kansioista tämä johtui. Hän tunsi olevansa hirviö, joka kädet nyrkissä yritti hymyillä Marialle, että tämä ei pelkäisi häntä.
Maria, tässä on se mies joka rakasti sinua joskus ja haluaa kestää yhdessä tämän vaikean ajan yli. kyllä kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Mutta sanaakaan sanomatta Maria ojensi nuken hänelle. Se tuksui tärpätiltä, siihen oli tussilla piirretty kuvioita, ne olivat tuhrautuneet. Kun hän oli saanut tärpätin hajuisen nuken parvekkeelle, Maria suostui tulemaan hänen syliinsä.
Yövalvomisen ja yönukkumisen välillä on alue, jossa tapahtuu kaikenlaista. Edellä mietin Blanchot n uudella tavalla hahmottamaa inspiraatiota, jossa siis tämä niin positiivisena luovana nautintona esiintyvä inspiraatio saa toisen tulkinnan. Kun inspiraatioita ei ole vain yksi, vaan niitä on uneton yö, sekä hallitsematon ja koskaan toteutumattomien asioiden kuvajaiset.
Tällaisen inspiraatio-riivaajan rinnalla kulkee toinen, unisempien kuvajaisten vuo, jossa minulle vieras minä kuiskii. Varsinkin sellaisissa unissa, joissa huomaat itse olevasi roolihahmo jolle syvemmältä tuleva sinä puhuu. Aina kun sanot unestasi, että “siinä olin minä ja …” tapahtuu jotain samaa mitä romaaneissa.
Kirjoittamisen eräs syntykohta on yössä, kun syntyy hän-muotoinen kerronta. Ei tuo jäykkä henkilöhahmon esittäminen, karrikointi tai representaatio, vaan vieras ääni – hän.
Peter Schwenger kirjoitti Gothic Studies (May 2009) lehdessä kirjoittamisen yöstä, valvomisesta ja inspiraatiosta. Hänen esimerkkinsä oli yllättävä: Sephen Kingin The Dark Half (1989), koska se tuntuu olevan vielä varsin kaukana todellisesta yöstä ja hän -kirjoittamisen synnstä. Goottilaisen kauhun hahmot käyvät ehkä ensimmäisen askelen esimerkiksi, mutta tuskin pidemmälle.
Kingin romaanissa kirjailija kohtaa henkilöhahmon, ja asia onkin sanottu oikeastaan jo nimissä. Kirjailija Georg STARK ei yrityksistään huolimatta pysty tappamaan henkilöhahmoa josta hän haluaisi jo päästä eroon. Ei, Alexis MACHINE muttuu eläväksi hahmoksi joka uhkaa kirjalijaa ellei pääse enää mukaan tarinaan. Se, että tämä öisin ilmestyvä riivajainen on konemainen on ainoa kiinnostava juttu.
Koska se on A LEXIS MACHINE eli kielikone.
Se että tämä kielikone karrikoidaan henkilöhahmoksi onkin sitten se tekijä, mikä estää todellisen ja todella öisen jutun esilletulon. Se on turvallinen haamu. On kiinnostavaa, että artikkelissaan Schwenger viittaa aluksi Blanchotin lausahdukseen haamuista. Ne ovat romanttisia kuvajaisia, yön kiiltokuvia jotka oikeastaan estävät varsinaisen ja anonyymin kauhun esille pääsyä. Tästä huolimatta artikkeli siis huipentuu kaikkein tavallisimman kirjallisuudessa esiintyvän haamun esittelyyn – eli siihen kun henkilöhahmo ilmestyy kirjailijalle.
http://www.fotocommunity.de/pc/pc/cat/13514/display/19296453
Miten mones sumuinen ja pimeä päivä tämä olikaan? On niin sumuista, etten edes hahmota kuinka kauan tätä on kestänyt. Marraskuun puolessa välissä lumipeite katosi ja tuli tämä lämmin ja sumuinen jakso. Kaikki on niin pehmyttä ja sisätilamaista. Kun astuu ulos, on kuin tulisi hieman avarampaan halliin.
Aamulla sumu oli raikasta ja mukavaa keuhkoille, iltapäivän sumu oli taas dieselinkatkuista. Liikenne ja matalapaine saa höyryt jäämään lähelle maanpintaa. Ei ollut mukava hengittää ilmaa, joka oli niin sakeaa että se melkein maistui suussa.
Mä en muista koskaan, että syksyllä voisi ilmaan edes kertyä näin paljon kosteutta. Neljän aikoihin, siis ennen pimenemistä näkymät muistuttivat kevätöitä, sulavan lumen ja hämärän hetkiä.
.
Ajattelen noita,joita vaivaa unettomuus. On yö, ihmiset ovat makuuhuoneissaan, peittojensa alla ja syvässä unessa. Ulkona on laaja pimeys. Insomnian valtaan joutuneet valvovat.
He valvovat, jotta me saisimme nukkua. Jos tietäisin, että kukaan miljardeista ihmisistä ei olisi valveilla ensi yönä, en uskaltaisi nukkua vaan valvoisin. Tilanne on sama kuin lapsena, nukuin hyvin kun tiesin että vanhemmat valvoivat illalla, mutta yöllä oli pelottavampaa koska vanhemmat olivat unessa.
Romantikoille, noille sielun yöpuolen unettomille, yö oli emootioiden tila. Kun päivän rationaalisuus hiipui mailleen, niin vallalle pääsivät kaipuut, murehtimiset – kaikki paljastui enemmän tunteiden valossa.
Mutta tämä tunteellisuus on vain alkua yöhön siirryttäessä. Subjektiivisten tunnejuttujen alla on jo toinen yö odottamassa. Myös romantikot tunsivat sen hyvin ja puhuivat inspiraatioiden yöstä.
Anonyymi oleminen on kokemus jota ei voi tietää eikä tunnistaa, sen voi kokea ehkä välähdyksenä. Mutta yövalvojan tilat ovat oikeastaan anonyymejä. Kaikenlaiset ajatukset pitävät yövalvojaa hereillä, ne tulevat mieleen tahtomattaan. Aluksi ne ova subjektiivisia asioita, mutta pian ne ovat jo asioita, joilla on varsin vähän tekemistä henkilön itsensä kannalta.
Tällaiset asiat ovat inspiraatioita.
Kyse ei ole tavanomaisesti ymmärretystä oivalluksesta, sellaisesta joka saa kokijan tuntemaan itsensä loistavaksi. Kyse on inspiraatiosta, joka ei anna nukkua. Oivallukset ja visiot ovat kaukana näkijän kykyjen ulottumattomissa, mutta silti inspiraatiot vain tuovat niitä hänelle, tälle anonyymille unettomalle. Ja sitä loistavammilta nuo inspiraatiot tuntuvat, mitä kauempana ne ovat todellisista kyvyistä.
Kuka muistaa enää kirvettä ja justeeria, sekä hevosta metsätöiden partnerina ? Oman psykohistoriamme kannalta olisi hyvä muistaa tätä lähes kadonnutta “ulkotöiden aikakautta”.
Sodan jälkeisinä vuosina suuri osa raskaasta työstä tehtiin metsissä. Se on unohtunut ja peittynyt neuvostoaikaiseen ideologiseen asetelmaan. Toisaalla työläiset ovat synonyymi tehdastyölle, toisaalla jälleenrakennus ymmärretään samaksi kuin metsäteollisuuden investoinnit. 50 – 60 lukujen metsäteollisuus tarvitsi orjatyövoimaa – miestä ja hevosta metsissä. Se on unohdettu.
“Päijänteen vesistöjen varsille avatiin suuria hakkuita, joka houkuttelivat riuskoja ajomiehiä varsinkin Pohjanmaalta. Hevonen ja reki nostettiin junaan, jalkauduttiin Petäjäveden asemalla ja hakauduttiin takametsien palstoille.”
Metsätorpanmaa -projekti tuo esille metsätyön psykohistoriaa. Esa Sironen jututtaa Suur-Jyväskylän lehdessä Jaakko Luomaa. Huomaa heti kuinka Jaakko, tämä pikän linjan vihreä, tarkkailee nerokasa tapaa suunnitella rekitreitit mahdollisimman vaivattomiksi.
“Mesissä oli kilometrikaupalla “ruukinraiteita”, valmiia ajouria. Ne oli taiteiltu maastoon niin, että koko ajan tultiin kuorman kanssa myötäiseen.”
Halvan öljyn aikana tehdyt metsätieverkostot ovat täysin vailla tätä herkyyttä, niissä tuo sensitiivisyys maaston ja energian kulutuksen suhteen on ala-arvoista. Metstyötä tehiin vain talvella, kuljetus liukkailla keleillä jäädytettyjä ja tarkasti suunniteltuja rekireitejä pikin.
“Toinen talous” josta Sloterdijk puhuu Saksassa tuo mieleeni tuon jyväskyläläisen yksityisajattelijan, Aapo Riihimäen joka kuoli noin vuosi sitten. En tuntenut häntä kovin hyvin. Parissa vauhdikkaassa symposiumissa tapasin tuon tyylikkään, harmaahiuksisen liikemiehen. Hänet tunnettiin Nietzsche -spesialistina, joka puhui yllättäviä talousteoreettisia juttuja. Nyt ymmärrän että hänen innostuksen lähteensä on sama Nietzscheltä löytyvä “arvokkuuden ja anteliaisuuden talous”, kuin mistä Sloterdjik puhuu.
Anteeksi kömpelö käännökseni Sloterdjikin luvusta “Kapitalismin huipnetuminen: anteliaisuuden talous”
” Bataille kehitteli Nietzschen kirjoituksista hahmotelman ylpeyden taloudesta, jonka myötä investoinnin käsite muuttuu radikaalisti. Jos tavalliset investoijat käyttävät keinojaan saadakseen enemmän takaisin kuin ovat sijoittaneet (heidän aikansa on eo ipso investoinnin takaisin saamisen odottamisen aikaa) toiset asettavat resurssinsa toteuttaakseen ylpeytensä ja todistaakseen onnensa. Molemmat impulssit kieltävät rahoittajaa odottamasta hyötyä samassa valuutassa. Hyötyä voidaan odottaa myös maineeseen ja hyvään oloon liittyvänä investointina, ja joka tätä kautta tulee täysin oikeutettuksi ja toivottavaksi (eli heidän aikansa on rikkauden jakamisen aikaa, merkityksellistä aikaa).
Niin paradoksaaliselta, kuin tällainen suhtautumistapa vaikuttaa: ylpeyden talous perustuu siihen, että siinä rahoittaja on yleensä jo aiemmin löytänyt tärkeän asian ja investoinnin kohteen, jo ennen kuin hän on hankkinut rikkautensa muulla alalla. Suurella sponsorilla Andrew Carnegiella oli 1900 tienoilla klassinen elämänohje: “Se joka kuolee rikkana, on häpäissyt oman elämänsä.” Se on lause, joka tavallinen omistaja ei voi siteerata. Kokeneen lahjoittajan näkökulmasta peritystä tai hankitusta varallisuudesta kiinni pitäminen on pelkkää mahdollisuuksien menettämistä.
Siinä missä tavalliset liikemiehet lisäävät onnistuessaan omaa tai osakkeenomistajien varallisuutta, siinä toisenlaiset investoijat tuovat maailmaan uutta valoa. Toimimalla kuten toimivat he tulevat itse lähemmäksi olemassaolon loistoa. Se, joka kokee tämän, ymmärtää, että asian arvo on syntyy vain siten että antamalla jotain omastaan pois, näkee että on asioita, joilla ei ole hintaa. Että on asioita, jotka ovat päämäärä itsessään. Niillä ei ole vain suhteellista arvoa, eli hintaa, vaan sisäinen arvo eli arvokkuus. Toisella tavalla rikkailla kartuttaminen ei ole pyrkimys eikä päämäärä. He tekevät runsaasti asioita, joita pelkät yhä-enemmän-haluavat eläimet eivät koskaan voisi tehdä. He liittyvät antipainovoimaan ja kääntävät asioiden kulun, ja sen myötä he yltävät vulgaarin kaupankäynnin sijaan korkeampiin todennäköisyyksiin. “
Peter Sloterdijk, Zorn und Zeit, s.54-55
Huomaavatko muut ollenkaan näitä saastepilviä, kait niitä on muuallakin kuin tässä Jyväskylän -Porin valtatien lähistöllä Petäjäveden Litmassa.
Neljän aikoihin ilma oli vielä aivan hyvä kun kävelin bussilta, mutta kuuden jälkeen tämän tienoon ilmassa alkoi taas olla dieselin hajua.
Samalla kun matalapaine syveni, niin valtatien katkut jotka eivät nouse ilmakehään vaan matelevat tähän kahden suuren mäen väliseen notkoon ja jäävät asuntoalueelle. Vielä kun kostea sumu sitoo saasteet itseensä, niin ilma ulkona on pahemman luokan smoggia.
Ilman laatua mitataan varmaankin aivan muualla, suurissa kaupungeissa. Tänne Litmaan ajautuu usein näitä raskaita dieselkatkupilviä. Kerran kävelyllä tunnistin jopa saastepilven rajat, ja valitsin reittini suunnasta missä oli vähemmän myrkyllistä ilmaa.
Filosofi Peter Sloterdijk on aiheuttanut näemmä melkoisen hälinän saksanmaalla, kun realisosialismin kritiikki on kääntynyt myös reaali-sosiaalivaltion kritiikiksi. Heti tällainen nähdään käänteenä oikealle. Joka ikinen intellektuelli, joka on irroautunut Saksan reaali-sosiaalidemokraattisesta konsensuksesta on nähty ajautuneen oikealle.
Slotedijk sanoo, että käsillä on kapitalismin täydellistymisen kausi jos vain ahneus saadaan kääntymään anteliaisuudeksi. Monet tietysti ajattelevat, hämmästelevät tällaista sinisilmäisyyttä ja toiveajattelua – ihminen on luonteeltaan itsekäs. Sloterdijk sanoo suunnilleen niin, että itsekkyydellä ja anteliaisuudella on sama perusta: taistelu arvostuksesta.
Selvästikin Sloterdijk tukeutuu Axel Honnethin kehittelemään Anerkennung -käsitteeseen. Ja tässä on kohta, jossa tunnen eräänlaista vastenmielisyyttä Sloterdijkin tapaan väärinkäyttää käsitettä, joka viittaa arvostukseen. Arvon anto on jotain, jonka vain toinen voi antaa toiselle. Nyt nämä kaksi ovat täydellisissä riidoissa. Ja nyt Sloterdijk laukoo mediassa kyynisiä ja tasottomia kommentteja Honnetitsta, eli osoittaa että ei arvosta filosofia jolta sai erään keskisen käsitteensä. Arvonanto kääntyi arvonriistoksi.
Sloterdijk saattaa kuitekin olla oikeassa siinä, että rahatalouden alta on alkanut nousta esiin talous, jota pitkään on pidetty mahdottomana. Nimenomaan vapaan jakamisen ja antamisen talous. Verkko on jo jonkin aikaa ollut edelläkävijä alueella, koska digitaalinen anteliaisuus ei ole itseltä pois. Voisi siis olettaa, että Sloterdijkin viime keväänä ilmestynyt teos Du musst dein Leben ändern olisi vapaasti verkosta ladattavissa. Mutta ei, kirjasta ei tarjota edes lukunäyettä, vaan teoksesta kiinnostunutta kehotetaan ottamaan yhteytä Amazon.de rahastuskoneeseen.
Viime aikoihin asti Sloterdijkin kotisivuilta on löytynyt runsaasti hänen tekstejään. Nyt hän on liittoutunut erään mediakonsernin kanssa, ja ainoat avoimesti saatavat tekstit ovat samalla Frankfurter Allgemeine Zeitungin mainoksia.
-
Kun Kirjoitan
Kun Kirjoitan on remontissa kuukauden.
RistoNp
rniemi@campus.jyu.fi
