.
Saduissa esiintyvät puunhakkaajat ovat kiinnostavia sivuhahmoja, heidän tekonsakin muistuttavat useammin mieleenjuolahdusta kuin johdonmukaista päätöstä. Saduissa puunhakkaaja saa usein mahdollisuuden pyytää mitä tahansa.
Voi olla, että metsässä puunhakkaajalle esitetään useinkin pyyntö jättää puu kaatamatta, ja luvataan siitä hyvästä toteuttaa tämän kolme toivomusta, mutta useimmiten hän ei yksinkertaisesti kuule tai huomaa mitä hänelle sanotaan. Ainakin erään sadun mukaan tuo haltijan ääni on niin hento, että sitä tuskin edes kuulee. Sanotaan myös, että se muistuttaa hämäävästi oksien huminaa ja näyttää auringon leikiltä havuneulasten tarhassa.
Epäilijät ovat sanoneet, että nuo kolme toivomusta ovat todennäköisesti jotain, mikä vain tulee puunhakkaajan mieleen. Ehkä tästä johtuu, että “Puunhakkaajan kolme toivomusta” kuuluu koomisten satujen piiriin, ja hullunkuristen toivomusten lajiin.
Sadun mukaan mies hakkaa puita koko päivän, unohtaa asian ja kotiin tultuaan huokaa nälissään, että olisipa kunnon piiras. Ja kun sellainen tulla pullahtaa eteen, hän kertoo vaimolleen mitä päivällä sattui. Oletpa sinä tyhmä, sanoo vaimo, vedä sieraimiisi koko piiras ! Ja koska samalla hetkellä niin käy, ei miehellä ole muuta mahdollisuutta kuin käyttää viimeinen toivomus piirakan poistamiseen.
Voi olla että sadun puunhakkaaja on hieman tyhmä. Kiinnostavampaa on se, että kuinka hän saattaa unohtaa että hänelle tehtiin uskomaton tarjous. Ja ennen kaikkea, kuinka hän – säästettyään tuon haltijan suojeleman puun – jatkaa työtään ja huhkii koko päivän.
Todennäköisesti hän luuli koko tapauksen olleen vain kuvittelua. Ehkä hän uskoi kuvitelleensa myös tuon herkullisen piirakan, koska muutenhan hän olisi mennyt heti takaisin metsään kolkuttelemaan tuota haltijan puuta.
.
Keskustelu puun kaatamisesta on saanut minut hakemaan puunhakkaajia koskevia ihmestauja. Eräässä 1880 muistiin merkityssä tarinassa Kokkovaaran kestikievarin nuorin poika kertoo tarinan, jossa puunhakkaaja pelastaa kolme kadonnutta prinsessaa maan alta. Sitä ennen nuori puunhakkaaja sai ihmevoimat varsin kiinnostavalla tavalla. Tätä tarinaa voi oikeastaan miettiä puita pilkkoessa:
Kirves olalla kulkevaa puunhakkaajaa vastaan tuli outo “rautahampainen, rautakyntinen ukko”, pelottava tapaus. Silloin kaveri iski kirveellä vieressään olleen pöllin päähän niin lujaa, että kirves jäi jumiin, sitten hän alkoi pyydellä rautakyntistä ukkoa apuun.
“Pane kyntesi rakoon ja repäise tuo puu halki, että saan kirveen irti!” .
Ukko pisti rautakyntensä pöllin halkeamaan ja poika nykäisi kirveensä irti.
Iske sinä nyt kirveelläsi niin, että saan kynteni irti, sanoi ukko.
Mutta poika antoikin rautakyntisen ukon jäädä satimeen. Vasta sitten päästän sinut vapaaksi, kun sanot missä kolme kuninkaantytärtä ovat. No ukko sanoi oitis, ne ovat maan alla syvissä kuopissa paholaisen vankeina. Mutta poika antoi vaan rautakynnen olla satimessa.
Sitten päästän sinut, kun kerrot kuinka saan heidät pelastettua. Ukko lupasi puunhakkaajalle pillin, johon puhaltaessa rautaukko itse tulisi apuun.
No puunhakkaaja hoiti homman tyylikkäästi, lähes loppuun asti. Vaikka hän vapautti prinsessat, niin kuninkaan pelastuspartio otti ansion itselleen. Puunhakkaaja sai ansaitsemansa vasta, kun osasi vaatia oikeutta kuninkaan palatsissa.
Aikamoinen kyborgi oli tuo rautakynsinen ja rautahampainen ukko, jonka puunhakkaaja kohtasi. Jotenkin muistuttaa sahaa.
Onko kyseessä kirveen ja sahan taistelu? Täytyy tuntea tukkipuun nujertamisen kaksi tapaa, jotta voi ymmärtää millaisten voimien kohtaamisesta tuo puunhakkaaja saa ihmevoimansa: kirveellä halkaiseminen ja sahalla katkaiseminen menetemät muodostavat metsätyössä kosmisen vasakohtaparin.
Puun omat jännitteet, se lukitsemisen voima, jonka kirvettä pölliin iskevä tuntee, on tässä sadussa valtakuntaakin mahtavampi voima. Edes rautakynsi kyborgi, joka kaikessa muussa on pitelemätön, jää heti sadun alussa puun jännitteiden lukitsemaksi. Siitä lähtien kirveellä iskevä saa aina halutessaan pyytää sahalta apua.
Onko tämän sadun sankari kirves, ja sen taistelu puun syiden kanssa? On selvää, että nykymetsässä rautakynsi, rautahammas on valloillaan. Mutta onko jumin voimat lopullisesti nujerrettu, vai tekeekö puun sisäisten jännitteiden vapauttaminen vielä paluuta, jossain uudessa ja vielä tuntemattomassa muodossa?
.
Katselin raivaussahaan kytkettyä veljeäni, joka sahan pärinässä ja katkussa, kankeaa ja yksipuolista liikettä tehden kidutti itseään sen ajan mikä kului tankillisen tyhjenemiseen. Itse en päässyt käyttämään moottorisahaa, koska sen kaasu hirtti täysille kunnes koko vipu irtosi. Hinasin pöllejä pinoon, se oli raskasta puuhaa ja naapurin vanha mies tuli apuun, pääasiassa suunnittelemaan erilaisia vipuamis-, vierittely-, hinaamisjutuja. Hänellä olikin arvokasta kokemusta sodanjälkeisiltä savotoilta.
Teknologialtaan yksinkertainen seiväs tai puukko, kirves ja viikate ovat ylivoimaisia näihin kankeisiin polttomoottoriajan välineisiin verrattuna, koska niihin kuuluu ruumiin taidot mukaan. Ensin puunhakkaaja on ladannut kroppaansa softan kirveen käyttöä varten. Se hankitaan harjoittelemalla niin että ihminen&kirves -koneisto alkaa toimia. Kehoon ja lihaksiin on hankittava ensin ekonomiset liikeradat ja sovitettava ne silmään sekä harkintaan.
Tuntuu, että työvälinekulttuuri menee alaspäin ennen kaikkea siksi, että yhä suurempi osa välineistä tehdään täydellisille tumpeloille. Toisin sanoen mökkikäyttöön ja kotipuutrarhoihin. Meille valmistetaan valtavalla volyymilla leluja, joiden ainoa hyöty on siinä, että niillä ei pysty telomaan itseään. Nämä mökkiläisten välineet eivät vaadi taitoa.
Onneksi tuo yksinkertainen huipputeknologia tekee paluutaan; meillä on lethermannin puukot ja fiskarssin kirveet, teflonsahat ja liukkaat vesurit. Odotan jo aikaa, jolloin voin sanoa moottorisahalle “sinua en käynnistä enää ikinä”. Kävelen metsään kahta kättä heilutellen, eräänlainen tukkimiehen wilkinnsson vyössä heiluen, sitten otan judoasennon ja koko kroppani jännittyy kaareksi keskittyessäni iskemään kahdenkäden teflonvesurilla reiden paksuisen puun poikki. Karjaisen.
Mutta missä viipyy kahden käden teknovesuri, sekä voimistelukurssi oikean iskuliikkeen opettelemiseksi ?
Täytyy vain haaveilla uusista moottorittomista työvälineistä, ajasta ilman valjassahaa ja kuulosuojaimia. Voin jo kuvitella askeltavani pellolla ilman paitaa, vatalihakset jännittyen viikatteen iskuun, tarkasti ja rennosti. Kuvittelen kuinka jokaisen vedon myötä tapahtuu tuo lumoava liikahdus heinikossa: se ikään kuin tipahtaa, huojahtaa ja kaatuu kuin kammattuna.
Sitä odottaessani luen tarkasti ja eläytyen metsätyön kuvauksia Haanpäältä, sekä niittokohtauksia Tolstoin, Sillanpään ja Linnan romaaneista.
Puiden kaataminen metsässä on varsin jämerää kukkakedon suunnittelua, sinä mies ja moottorisaha näyttävät aivan muurahaiselta. Vai näyttääkö muurahainen harvesterilta?
Koska taisin saada Facebookissa runoilijoilta (Ollipekalta ja Jonimatilta) avohakkuuheroksen merkin, täytyy palauttaa se.
Suomen kielen sana “raivoaminen” tulee metsästä, ehkäpä kaskenkaatoon liittyvästä henkisestä asenteesta. Ja löydän kyllä itsestäni samaa aggressiota joskus riehuessani teflonvesurin kanssa pajupusikossa. Mutta avohakkuuheeroksen uhovoimaa minulla ei ole.
Muistan jonkun antropologin sanoneen, että juuri metsässä raivoaminen teki suomalaisista tuottoisia työmiehiä kanadalaisen firmojen kannalta. Tämä puskeminen ja raivoaminen syytömiä puita päin oli intiaaneille ihmetys, ja siitä varmaan puhuttiin pontikkakupit kämmenissä.
Nyt tämä raivoaminen on teknologisoitu harvestereiden avulla. Niin, että Metsäopiston TV-mainoksessa moottoripyöräilijä Mika Kallio saattaa istahtaa harvesteriin ja lausahtaa kameralle monimielisesti “tällä saa ajaa kaikki.”
Ollipekka viittasi Gilgames -eepokseen, selittäessään että minulle antamansa kolme pistettä tarkoittaa kannokkoa:
“Näin on. Se kuvaa kansallissankari Gilgameshin jättämää jälkeä hänen toimittaessaan tuiki tärkeää urotyötään myyttisen Libanonian seetrimetsän kaatamiseksi.”
Tuo on kuitenkin täysin väärä myytti puunkaatoon, hyvien puunhakkaajien hahmot saduissa ovat osuvampia. Tuhoavan heeroksen sijaan voitaisiin ajatella niitä satujen lukuisia puunhakkaajia, jotka pelastavat Punahilkan tai Oidipuksen tai metsään hylätyn lapsen. He ovat sivuhenkilöitä ja toimivat siellä metsän sydämessä. He ovat avuliaita koska eivät ole heeroksia, he ovat huomaamattomina kuin olisivat puita itsekin.
Näiden puunhakkaajien voima ilmenee siinä milloin he jättävät puun kaatamatta, ei siinä milloin he heeroksen tavoin kaatavat napatammen tai raivaavat kaiken aavikoksi. Juuri sillä hetkellä, kun puunhakkaaja on iskemässä kirveellään runkoon, kuuluu ääni “älä kaada minua … saat esittää kolme toivomusta jos säästät minut.”
On olennaista, että puunhakkaajasta ei satussa tule koskaan rikasta vaikka saisi toivoa mitä tahansa. Hän on työstä niin väsynyt, että hän toivoo vain pääsevänsä kotiin sekä saavansa hyvän aterian sekä kunnon ruokatorkut. Siihen menee ne kolme toivomusta. Toisin sanoen puunhakkaaja on rikkaimmillaan metsässä, kun hän huomaa puun puhuttelevan häntä – mutta siitä ei ole mahdollista saada mitään hyötyä kotiin tuomisiksi.
http://pynttari.wordpress.com
Kukkakedon suunnittelu muuttui yllättäen harvennushakkuuksi, kun pääsin metsuriksi naamioituneena maisemoimaan eräästä koivikkoa joka on talon ja järven välissä. Ihan tuntematon nuori perhe halusi avaramman metsikön, ja kun mies tosiaan luuli minua metsuriksi niin päätin käydä tekemässä siellä talven polttopuut.
En siis kuljeksi enää kukka kädessä sentimentaalisissa mietteissä, sillä kädessäni on varsin ärhäkkä Zeno -merkkinen luojan ampiainen. Moottorisahan nimi tuo mieleen pyhimyksen, St Zenobiuksen. Ja kun katselen kuinka sahan terä koskettaa koivupuuta, mieleeni tulee se kuinka mystiikassa kuvataan Kristuksen kosketus.
Oma vaatimaton tehtäväni on parantaa viiltämällä. Katselen taloa, joka on kuin pieni alttaritaulu josta nuori kolmen hengen perhe kurkistelee, ja suunnitelma kukkakedoksi kehittyy tännekin. Nyt koivikko on niin tiheä, että sen alla ei kasva mitään, mutta harvennuksen jälkeen taidan siirtää sinne valkovuokkoja. Metsänpohja vaikuttaa sille sopivalta.
.
Päivänkukka, mikä kukka se on? J.W. Calamnius kertoo v. 1875 legendan heliotroopista . Sellainen sinikukkainen tunnetaan suomeksikin, mutta minusta sen kukat eivät seuraa aurinkoa. Legenda kertoo kuitenkin kultahiuksisesta nymfistä, jonka itkettyneet silmät seuraavat auringon etenemistä taivalla.
”Klytie oli päivänjumalan lemmityinen, ja tämä loisti lemmityisensä iloksi mitä kirkkaimmin” kertoo J.W Calamnius vuonna 1985 niin lumoavan vanhalla suomen kielellä, että siteeraan sitä:
”… varsinkin lempi häntä päivän kultainen jumala Apolloni, joka kullansädestävillä vaunuillansa kulkee taivaankantta ylös ja alas. Ja kaikesta sydämmestään lempi Klytie Apollonia takasin.”
Tarinan mukaan Apollon halu ei kestänyt kauaa. Hän ihastui erääseen idän naiseen niin, että nousi varhain idästä mutta tuli aina myöhässä länteen, ja painui haluttomana petiin Klytien kanssa.
”Senpä tähden se koskikin sydämmeensä kipeästi, kun hän havaitsi, ettei jumala enään häntä suositellutkaan samalla lemmellä, kuin ennen.”
Mutta Klytie ei vaan voinut luopua Apollon ihailusta, nektarin nauttiminen ei tyydyttänyt eikä peuhaaminen muiden nymfien kanssa nurmikolla. Hän eristäytyi:
”Täällä hän sitten istuihe maahan paljaasen, kultaiset kihara-hapset levitetyinä ilmaan tuulien hajoitettavaksi, eikä muuttanut ollenkaan sijaa, vaan, itkettyneet silmät taivasta kohden luodut, hän ainoastaan päätänsä kääntämällä seurasi rakkaan päivänjumalan kulkua yli taivaankannen idästä länteen.”
Näin tästä nymfistä, puolijumalasta, tuli kukka. Mutta mikä kukka?
”Sen kreikkalainen nimitys Heliotropi, merkitsee näet semmoista, joka päivään päin kääntyy. Samaa merkitsee myös meidän äidinkielessämme ne lisäsanat, joilla päivänkukkaa koristetaan, kun sitä nimitetään päivän kääntäjäksi vieläpä päivän noudoksikin.”
J.W. Calamnius Kreikkalaisia satuja:
http://www.gutenberg.org/files/18711/18711-8.txt
Kaupunginpuutarhurit ovat saaneet ruusupensastot aivan ryöppyämään kukkia. Ja jokainen kukka huutaa: poimi minut ! Mutta ruusujen poimiminen on kiellettyä. Meille sanotaan, että on parempi antaa kaikkien ihailla ruusuja, kuin antaa muutamien poimia ne itselleen.
Poimituksi tuleminen on ruusun luonto. Nyt kun puutarhurit kukittavat pensaita huippulannoitteillaan, pensaat ovat pakahtumaisillaan kuin rinnat täynnä imettävän maitoa.
Voi tätä surkeaa nykyaikaa. Kukkia paremmin hoidetaan noita latteita nurmikoita, jotka ajetaan koneilla lyhyiksi ja virkeiksi kuin jalkapalloilijoiden klanipäät, viikoittain. Helppoa on ruohon olla rfeesinä. Kuka kulkisi kukkakorin kanssa puutarhassa, kuka helpoittaisi ahtaita kukkaterttuja.
Esimerkiksi epilobium angustifolium tarjoaa katsojalle kiinnostavan ilmiön,” siinä yksi nainen on usean päivän ajan taipuneena kahden miehen ylle, kunnes raskaaksi tultuaan oikaisee itsensä”. Juuri näihin aikoihin kesästä tätä tapahtuu yleisesti, koska kyseessä on maitohorsman kukkiminen.
Penjami antoi mielikuvitukselle siivet vinkatessaan Erasmus Darwinin (pappaDn) runolliseen tutkimukseen kasvien rakkaudesta. The Loves of the Plants. A Poem. With Philosophical Notes.
Penjami kirjoittaa:
Linnehän teki aikoinaan tärkeän havainnon: kukillakin on sukupuolensa, vieläpä niin, että samassa kukassa voi olla useita “miehiä” ja useita “naisia”, siis heteitä ja emiä. Näiden lukumäärien mukaan Linne luokitteli kasvit eri luokkiin.
Erasmus Darwinin idea on se, että yksittäisessä kukassakin on aimo annos rakkautta. Yhdistelmät voivat olla hyvin erikoisia, esimerkiksi Curcuman kohdalla samassa kukassa on yksi koiras ja yksi naaras, mutta lisäksi neljä koirasta, jotka eivät ota osaa “tapahtumiin”. Darwin runoilee näin:
“Woo’d with long care, CURCUMA cold and shy
Meets her fond husband with averted eye:
Four beardless youths the obdurate beauty move
With soft attentions on Platonic love.”
Usein tällaisesta kukkien tarkastelusta sanotaan, että se on antropomorfista, eli heteissä ja emissä nähdään kulleja ja klitoriksia, ja kuvitellaan loput. Jos näin on, niin 1800-luvun alku ja fantastisen mielikuvituksen ryydittämä kukkaistiede perustuu ihmisiin joilla on lukuisia aktiivisia ja passiivisia sukuelimiä, sekä platonisia ihastelijoita että virtuaalisia ja varsin kaukaa koskettamaan kantautuvia.
Loikoilla alastomana rantakalliolla, hypätä veteen. Antaa auringon ja tuulen hyväillä koko kehoa. Talvella taas on vaikea muistaa kuinka aistillista kesä voikaan olla, kun iho tottuu olemaan ilman vaatteita.
Valoisa ja ruumiillinen Matissen rantaloikoilijat valossa on kuin talvella katselisi kesää, kun valoa ja lämpöä on runsain mitoin.
Meille kehittyy toinen iho kesäisin.
.
Tartu hetkeen aivan kuin olisit yksivuotinen! Ei yksivuotias vaan yksivuotinen kukka, jonka elämänkaari yltää vain keväästä syksyyn. Se on renessanssin henki: täydellä palolla koettu lyhyt ja ainoa loiston hetki. Vita Sackville-West kirjoitti keväällä 1950 puutarhan yksivuotisista kasveista juuri tämän nopean kukoistamisen kannalta:
The charm of annuals is their light gaiety, as though they must make the most of their brief lives to be frivolous and pleasure-giving. They have no time to be austere or glum. They must always be youthful, because they have no time to grow old. And so their colours are bright, and their foliage airy, and to leave as much seed as they can behind them for their progeny to continue in the same tradition. This, of course, is the one thing you must not let them do: all seeding heads must ruthlessly be snipped off if you want to prolong the exuberance of flowers.
-
RistoNp
-
Kun Kirjoitan
Kun Kirjoitan on remontissa kuukauden.
