Hotelliaamiaisten tuunaus

Kuinka tuunata ja kehitellä hotellin aamupala oman mielelen mukaiseksi ilman, että käyttäytyy huomiota herättävästi ? Jos et pidä jääkaappikylmistä tomaateista, ne voi kuumentaa mikrossa – ja jos rohkeutta riittää, niin jopa paistaa juuston kanssa. Mihin kaikkeen leivänpaahdinta, mikroa ja kiehuvaa vettä voi käyttää ?

Tosin helsinkiläisen  Hotelli Arthurin leivänpaahtimen vieressä on kielto, sallittu vain leivän paahtamiseen. Kaiken kieltämisen sijaan toivoisin paahtimia, joilla voisi valmistaa lämpimiä juustoleipiä. Nykyään on  tarjolla vain kahta juustolaatua, pyöreää ja neliötä. Nuo juustot olisivat paahdettuina parempia.

Savustettu muikku, graavilohi ja nykyään lähes suolaton maustesilli sopivat erittäin hyvin munakkaan kupeeseen.  Asetelma on niin perinteinen, että sitä on turha esitellä enempää.

Kurkkulohkojen kanssa voi kokeilla yrttisuolaa ja maustamatonta joughurttia, jota löytyy kaukaa puuro, hillo osastolta.

Vanha kikka on tomaattimehun maustaminen worshester-kastikkeella ja ripauksella sokeria. Juomien puolella on tekemistä, varsinkin omenamehu tuntuu muuntuvan helposti moneen suuntaan. Raastettu kurkku sopisi mainiosti, mutta sitä ei ole koskaan tarjolla eikä raastinta näkyvillä. Hillojen joukosta löytyy joskus minttu. Sen avulla olen joskus piristänyt kurkkulautastani, ja terävöittänyt omenamehun.

Monihedelmäinen mehu on usein aromikas, appelsiinimehu parhaimmillaan tuoretta, mutta tuunailuni on vasta alkua; opettelen vähempiin leipiin ja vältän huuhtomasta kaikkea alas kahvilla.

Lumi sulaa kuin sokeri

Taideteos on tehty sokerista ja antaa sulamassa olevan lumen vaikutelman. Siinä on käytetty kidesokeria ja pölysokeria sekä sulatettua sokeria (Alisa Ward). En tiedä, millä tavalla nuo pälviä muistuttavat sulaneet läikät on tehty, ehkä lakritsista.

Tällaisenkin keväisen jälkiruuan haluaisin tilata sokerileipurilta. Haluaisin enemmän säikeisyyttä noihin pälvikohtiin, mutta millainen kemiallinen reaktio saisi lakritsin rapean karvaiseksi ?

Ruoka ja venäläinen kirjallisuus

Sanotaan, että venäläisistä klassikoista vain Dostojevski ei maistanut mitä söi. Kun William Burroughs myöhemmin listasi mahdottomien kirjojen kirjastoa,  siihen kuului myös ajatus Dostojevskin keittokirjasta, mahdoton ja ristiriitainen.

Karamazovin veljeksissä Dimitri Fedorovitsh innostuu tilaamaan juhla-aterian (Osa III, kahdeksas luku: Äkillinen ratkaisu). Yhtenä ruokalajina hän mainitsee strassburgilaiset piirakat. Myöhemmin näitä piirakoita on jäljitetty, mutta ainakaan Ranskassa sellaisia ei tunneta.

Dostojevskin romaaneissa ei ruualle ole sijaa,  se tietysti saa pastissien kirjoittajan suunnittelemaan ruokakuvausta Dostojevskin tapaan. Haaste oli kuitenkin liian iso, vaikka kehittelisin pastisseja kuin piirakoita, silti se jäi minulta tekemättä.

Seuraavassa on vanha kokoelmani ruokailun, kokkauksen kuvauksista venäläisestä kirjallisuudessa. Pastisseja resepteineen on kattauksessa myös.

Arojen leipä (Aitmatov pastissi)

Blinejä majatalossa (Gogol pastissi)

Blinejä, piparjuurta, vuolukermaa (Gogol)

Borssikeitto pojalle (Tsehov pastissi)

Huonoa ruokaa ja paljon viinaa (Gogol)

Keskustelu maalais- ja kaupunkilaisruuasta (Gogol)

Haukea heinämiehelle (Tolstoi pastissi)

Läpikuultavat pelmeenit (Jevtusenko)

Keitoista huonoin (Gogol)

Futuristinen ruoka neuvostokeittiössä (1922)

Terveellinen ruoka neuvostokeittiössä (1927)

Ostereita ja nälkäinen poika (Tsehov)

Soppaa ja nälkäinen poika (Tsehov)

Haave lihasta (Tsehov pastissi)

Kekkerit ruoka-pulasta kärsivässä Moskovassa (Pasternak)

Peruna (Zamjatin)

Vallankumous tulee keittiöön (Zamjatin pastissi)

Joulupaasto (Savaljov)

Blinejä, piparjuurta, vuolukermaa (Gogol)

”Tekijän täytyy tunnustaa, että hän kadehtii eräiden ihmisten ruokahalua ja vatsaa. Häntä eivät ollenkaan kiinnosta kaikenlaiset Pietarin ja Moskovan ylhäiset herrat, jotka kuluttavat aikansa miettimällä, mitä söisi huomenna ja mitä keksisi päivällispöytään ylihuomiseksi ja jotka eivät ryhdy tällaiseen päivälliseen ennen kuin ovat pistäneet suuhunsa pillerin, herrat jotka nielevät ostereita, merihämähäkkejä ja muita hirviöitä, ja sitten saavat lähteä Karlbadin tai Kaukasian kylpypaikkoihin.

Ei, nämä herrat eivät ole herättäneet hänessä milloinkaan pienintäkään kateutta. Mutta keskinkertaiset herrat, jotka tilaavat tässä majatalossa sianliikkiöitä, seuraavassa porsaspaistia, kolmannessa sammen möhkäleen ja sipulin höystämää palvattua makkaraa ja sitten istuvat ruokapöytään niinkuin eivät olisi mitään maistaneetkaan, olipa mikä aika päivästä tahansa, ja joiden hampaiden välissä sitten alkaa tirskua ja porista sterlettiliemi mateineen ja mätineen ja joiden on vielä saatava kalapiirasta tai monnikukkoa, – näille herroille on totisesti suotukadehdittava taivaan lahja!
Tsitsikov kapeita puuportaita majatalon avaraan eteiseen, avasi narisevan oven, näki edessään paksun eukon, jolla oli kirjavat karttuunivaatteet ja joka virkkoi:
– Tänne näin hyvä herra!
– Huoneessa hän tapasi pelkästään vanhoja tuttuja, joita ei kukaan voi Olla tapaamatta näissä teitten varsille viljalti rakennetuissa puisissa majataloissa: mustuneen teekeittiön, sileiksi höylätyt mäntyseinät…
-Onko porsasta? Puhutteli Tsitsikov ensi töikseen ovella seisovaa eukkoa.
– On
– Ja sen kanssa piparjuurta ja vuolukermaa?
– On piparjuurta ja vuolukermaa.
– Tuo sitä minulle!
Eukko lähti puuhaamaan ruokaa ja toi lautasen, lautasliinan, joka oli niin vahvasti tärkätty, että törrötti kuin kuiva puun kuori, sitten veitsen, jossa oli kellastunut luinen pää ja niin kapea terä kuin kynäveitsessä, kaksipiikkisen haarukan ja suolakupin, joka ei mitenkään pysynyt pöydällä suorassa.
Tsitsikov alkoi heti tapansa mukaan jutella eukon kanssa. Kyseli kaikenlaista syödessään. Tietenkin hän halusi kuulla, ketä tilanomistajia näillä tienoin asuu. Ja saa kuulla eukolta että hieno Sorbakevits asuu täällä ja vielä hienompi Manilov. Tämä käskee heti keittää kanan, tilaa vasikanpaistia, ja jos talossa on lampaanmaksaa, niin käskee tuoda sitäkin ja kaikkea hän vain hiukan maistaa. Mutta Sobakevits tilaa vain yhtä ainoaa lajia, eikä siitä jää sitten kerrassaan mitään jäljelle, kovistaapa vielä lisääkin samaan hintaan.

Tsitsikovin näin puhellessa on porsaspaisti pian syöty. Kohta ulkoa kuuluu rattaiden tärinää, ja sieltä tulee eräs vanha tuttu jonka kanssa he alkavat juomaan kilpaa shampanjaa.”

(Gogol Kuolleet sielut s.65-66)

Hedelmäkakkutervehdys

Jouluinen anteliaisuus. Truman Capoten ”Eräässä joulutarinassa” on hienostunut monivaiheinen hedelmäkakkujen tekemisen kuvaus ja niiden lahjoittaminen. Tarina os suomennettu Aaminainen Tiffanylla teoksessa, ja yllätykseksen löysin sen You Tubesta elokuvanovellina.

Tarina vie lukijan seuraamaan lahjan antamisen prosessia, paljastaen jotain olennaista. Mummo opettaa pienelle Trumanille, kuinka itse tehtyyn lahjaan kuuluu lahjan syntymisen kokemus.

”Minä tiesin sen jo ennen ennenkuin nousin sängystä”, hän sanoo ja kääntyy pois ikkunasta määrätietoinen into silmissään. ”Raastuvan kellossa oli niin kylmä ja kirkas ääni. Eikä lintujen laulua kuulunut lainkaan, niinpä niin, ovat menneet lämpimämpiin maihin…”

Aina sama tarina: Jonakin marraskuun aamuna ystäväni ikään kuin virallisesti julistaa joulukauden alkaneeksi …
”Siellä on  hedelmäkakkuilma! Käy hakemassa kärry!”

Kärry – ränsistyneet lastenvaunut – ohjaamme yhdessä ulos puutarhaan ja pekaanimetsikköön.

Truman Capoten tarinassa, osana kuuluisaa Aamiainen tiffanylla teosta, kerrotaan ”Joulumuisto” eli miten köyhä muori valmistaa kolmenkymmentä hedelmäkakkua  lahjoitettavaksi lähes tuntemattomille. Kakkuaineita varten tarvitaan kokonainen kärryllinen pekaanipähkinöitä. Kertoja on 7 vuotias poika, jonka kanssa muori kerää hyvän talvisään koittaessa, hedelmäkakkuilmalla, poimimatta jääneet ja maahan pudonneet pekaanipähkinät:

”Kolmen tunnin kuluttua olemme taas jo keittiössä ja kuorimme tuulen pudottamia pekaanipähkinöitä, joita on kukkurallinen kärrylastillinen. Selkämme ovat tulleet kipeiksi niitä poimiessamme: kuinka vaikea niitä olikaan löytää lehtien kätköistä, huurteisesta, pettävän näköisestä ruohikosta (koska suurin osa satoa oli jo ravistettu puista ja myyty muiden ihmisten so. puutarhan omistajan toimesta.) …

Keittiö alkaa pimetä, ja pimeä muuttaa ikkunan peiliksi, kuvamme sekoittuvat nousevaan kuuhun , kun puuhaamme takkavalkean ääressä. Vihdoin, kuun ollessa jo varsin korkealla, heitämme viimeisen pähkinänkuoren tuleen ja yhteen ääneen huokaisten katselemme sen syttymistä. Kärry on tyhjänä ja kulho ääriään myöten täynnä.”

Seuraavana päivänä ostetaan hedelmäainekset, muori ja poika ovat koko vuoden keränneet säästöjä ostoksiin: kirsikoita, sitruunia, inkivääriä ja vaniljaa, säilöttyä havajilaista ananasta, pomeranssinkuoria, rusinoita, saksanpähkinöitä ja viskiä ja valtavat määrät jauhoja, voita, munia, ryytejä ja höysteitä.

Musta hella, hiilillä ja haloilla lämmitetty, hehkuu kuin valaistu kurpitsa. Munanvatkaimet hyrräävät, lusikat pyörivät voi- ja sokerikulhoissa, vanilja makeuttaa ilman, inkivääri väkevöittää; hyväilevät, nenää kutkuttavat tuoksut kyllästävät keittiön, täyttävät talon, ajelehtivat savupiipun pilvien mukana ulos maailmaan. Neljässä päivässä työmme on tehty. Kolmekymmentä ja yksi kakkua, viskillä kostutettua, lekottelee ikkunalaudoilla ja hyllyillä.

Ketä varten ne ovat ?

Ystäviä varten. Joiden ei välttämättä tarvitse olla naapureita – suurin osa kakunsaajista on henkilöitä, jotka olemme tavanneet  kukaties kerran, tai ehkä emme lainkaan. Ihmisiä joihin olemme mieltyneet. Kuten presidentti Roosevelt.” (158 – 164)

 

Joulupaasto

Kiitollisuus siitä, että saatavilla on syötävää herää vähitellen lukiessani Sergei Savjalovin Joulupaastoa (Poesia). Tuo runoelma raportoi nälänhädästä Leningradin piirityksen aikaan joulukuussa 1941. Ruokakupongit rinnastuvat runoissa ortodoksiluostarin paasto-ohjeisiin, lääketieteellisiin nälän vaikutusten raportteihin.

Mutta kuinka se menee perille? Siis vatsaan asti?

Luostarisääntö, joka säätelee joulun juhla-aterian lähestymistä, ja valmisti näinvatsalaukut kohtaamaan riemukkaan hetken.

”Luostarisääntö:
Tänään kuin myös sunnuntaina,
tiistaina ja torstaina, sallitaan kala.
Maanantaina lämmin ruoka ilman voita.
Keskiviikkona ja perjantaina, kuivamuona”.
(Joulupaaston pdf-version voi ladata Poesian sivuilta).

Syön tänään ja huomenna haukipateeta, se jäi viikonvaihteesta eikä ollut erityisen onnistunut. Nyt olen hauduttanut sitä uunissa, ruiskuoren alla koko yön, ikään kuin kalakukkoa, ja se maistuu jo paremmalta.

Keskiviikkona lämmin ruoka ilman voita: olkoon se paahdettuja porkkanoita sekä punajuuria ja näkkileipää. Torstaina ja lauantaina, siis kuivamuonapäivinä, listalla olisi sitten mysliä aamulla, ja pientä naposteltavaa pitkin päivää: pähkinöitä ja rusinoita, banaanilastuja. Sienikeitto kuivatuista tateista. Moniviljainen puuro mustaherukkahillolla alkuillasta. Kahvi ja tee ovat kuivatuista aineksista, niin että kuivamuonapäiville on tulossa yllättävän rikas ruokalista.

Paastorituaali ei ehkä vielä riitä – Savjalovin Joulupaastossa on osansa myös yksinkertaisille unelmille. Minä-hahmo, joka lienee lapsi, unelmoi ruokakomeroista, joihin on lajiteltu oma laatikkonsa viljoille, jokaiselle vihannes ja liha-lajille. Ensimmäisellä jouluviikolla kohteena on leipäkaappi:

”Ja vielä toisen kerran
minulle tulee sellainen erityinen kaappi:
yhdessä kohdassa on ruisleipää
toisessa kohdassa on ohraleipää
toisessa kohdassa on rieskaa
toisessa kohdassa on ranskanleipää
toisessa kohdassa on korvapuusti
toisessa kohdassa on happamatonta leipää”

On vain rukiista jälkiuunileipää, kauraleipää, näkkileipää, sekä digestive keksejä. Mieleni tekee rieskoja ja ohrajauhoista voin paistaa sellaiset jos ehdin.

Huomaan vasta nyt, että nälän ja yltäkylläisyyden välinen ristiriita voisi olla mahdollista kohdata muuten kuin syyllisyys-kaavan mukaan. Sen sijaan että nälkää näkeviä tulisi ajatella jokaisen herkkupalan ohessa, voin avustaa toki osaltani, mutta voin myös ajatella ja arvostaa yksinkertaisia ja hyviä ruoka-aineksia.

Vasta pikkulapsen ruoka-komero hallusinaation jälkeen voin ymmärtää ruokakuponkien runoutta: mitä tarkoittaa 50 gramman annos leipää, 100 gramman annos ryynejä.

Ruokakuponkien runous on minimalistista myös määrien suhteen: listat leipä, ryyni ja liha-annoksista grammamäärinä. Ollaan siirtymässä tilaan, jossa ruuan valmistus on minimissä, on vain apetta. Ruoka on siinä muuttunut sananmukaisesti elintarvikkeiksi, kuten leipä, liha ja rasva. Kupongit välittävät myös hiljaista tragediaa: niissä on mainittu onko ruokakuponki käytetty tai onko kuponki jäänyt käyttämättä.

Ryyni- ja makaronikuponki joulukuuksi:
Kupongit nro. 9-16 200 grammaa
Ei muutettu tavaraksi

 Byrokratia jatkaa ja tarjoaa elintarvikkeitaan vielä jonkin aikaa, vaikka kupongeille ei ole enää lunastajaa. Samoin ruuasta unelmoija jatkaa. Vain sillä viikolla, kun papa kuolee nälkään hän ei enää jaksa. Myöhemmin taas hän palaa ruoka-komeron suunnitteluun:

Ja vielä toisen kerran
minulle tulee sellainen erityinen kaappi
yhndessä kohdassa on perunaa
toisessa kohdassa on porkkanaa
toisessa kohdassa on kaalia
toisessa kohdassa on punajuurta
toisessa kohdassa on kurkkuja
toisessa kohdassa on tomaatteja
toisessa kohdassa on kurpitsaa

Voi, svickova herahti !

Usein olen tehnyt virheitä, mutta ensimmäisen svickovani kanssa tein virheen ehkä jokaisessa eri vaiheessa. Svickova on klassinen tsekkiläinen  kermasoossi, lasten ja kasvavien nuorten suosima.

Ulkonäöltään se tuo mieleen oman ruskeakastikkeisen lapsuuteni, paitsi että soossi on täysin vapaa paahdetun vehnäjauhon mausta. Kastikkeen sakeus tulee marinoiduista juureksista, jotka on soseutettu – eikä lanttua saa jättää pois vain siitä syystä, että sitä ei satu jääkaapissa olemaan.

En ymmärrä, että miksi niin miedosti etikoitua juuresten marinadia edes kutsutaan marinadiksi, no, ei olisi pitänyt mennä operoimaan oman maun mukaan. Kuvittelinko, että ohjeessa mainittiin etikka. Tarkemmin katsoen marinadiin sallittiin vain sitruuna. Katastrofit valmistetaan siis näin, heti ensimmäinen askel otetaan väärään suuntaan.

Martin kertoi, että kasvavana poikana hänen kiintymyksensä äitiin, mummoon ja täteihin vaihteli svickovan onnistumisen mukaan. Hän oli omistautunut kastikkeille, odottaen vain aterioita ja ihastuen niihin kuin tyttöihin koulutiellä. Hän pisteytti niitä, mutta edes äidin kastike ei yltänyt kymppiin. Täydellinen svickova antoi odottaa itseään.

Kastiketta varten hankkimani smetana lisättiin viimeksi. Mutta jos kastikkeen unohtaa kiehumaan tapahtuu kemiallinen reaktio, jossa rasva ja valkoinen hera erottuvat toisistaan.

Onneksi kylmänä tuollaista kermasoossia voi käyttää levitteenä.

 

Praha – Pariisi kaksoiskevät 1968

Petr väitti, että nykyinen tsekkikirjallisuus on mitätöntä siihen verrattuna, mitä kirjallinen taso oli vuoden 1968 aikoihin.  Hän suhtautuu voimakkaan tunteellisesti oman nuoruutensa ajan kirjallisuuteen, ja sen jälkeiseen sensuurin aikaan. Hän sanoi sen itse: nykyinen kirjallisuus ei kosketa häntä, ei, vaikka kirjallisuuslehden päätoimittajana hänen pitäisi olla innostunut nykyisestä, mutta hän ei ole. Sitten Petr kertoo syynkin.

Hän kertoo eränlaisesta kaksoiskeväästä Prahan ja Pariisin välillä vuonna 1968. Hän oli silloin nuori, ja nuo kaksi kevättä tulivat voimalla – emotionaalisesti ja älyllisesti vapauttavina. Sen jälkeen, hyvin nopeasti kaikki muuttui, ja pitkät lamauttavat vuodet alkoivat. Astuminen aikuisten maailmaan, askel kontrolloituun elämään sensuroidussa Prahassa.  Ne olivat taantumisen vuosia, Petr ei ehtinyt kertomaan miksi,ei siitä, mikä oli hänen työuransa. Mutta sen hän sanoi, että mitättömiä vuosia oli liian paljon, ja niiden myötä hän oli vanhennut. Hän ei voinut kokea uudestaan sitä, mikä oli keskeytetty ja tukahdutettu.

Pariisissa hän oli nuori, juuri opiskeluja aloitteleva runoilija, joka oli viettämässä vapaata vuotta – se kevät-68. Petr oli heittäytynyt täysillä emansipoituvaan opiskelijaliikeesseen, Eurooppaan ja sen kirjallisuuteen. Pariisin vallankumous ja henkilökohtainen vapautuminen samassa, huimaavassa prosessissa.

Ja kevät kypsyi kesäksi, kunnes 21 elokuuta venäläistankit pysäyttivät elämän Tsekkoslovakiassa, ja alkoi yli 20-vuoden taantuma, sensuurin ja kontrollin aika. Petrin oli jätettävä Pariisi ja palattava Prahaan. Hän kertoi olleensa liian nuori, jotta olisi voinut harkita emigroitumista. Vanhempi ja kokeneempi Pariisin kävijä Milan Kundera ei tukenut nuorta ystäväänsä tässä. Prahassa odotti paluu menneisyyteen.

Myöhemmin, kun Petr muutti muutamaksi vuodeksi amerikkalaiseen yliopistoon, se ei tuntunut enää miltään. Samettivallankumous ei tuntunut, ei vaikka hän ilmeisesti  nousi näkyvään asemaan Tsekkien tasavallan kirjallisuuselämässä. Silloin olisi pitänyt päästä toteuttamaan suunnitelmia, kun hänen aikansa oli – se keskustelussa Petrin kanssa tuli selväksi.

Harmittaa, etten voi kokea mistä tunteista, millaisten kokemusten pohjalta Petr puhui.  Katsoin äsken Jan Palachin polttoitsemurhaan liittyvää elokuvaa, tammikuun 1969 kumousherkkää tilannetta, ja sen jäädyttämistä. Kohta laitan elokuvan toisen osan koneeseen, ja eläydyn salaisen poliisin StBn myrkyttämiin vuosiin.

 

Iltahetki kahvilassa

Toinen lasi punaviiniä maistuu paremmalta, savukkeesta ei olisi niin väliä. Mutta kun Prahassa voi vielä polttaa kahviloissa, niin olkoon, menneiden aikojen muistolle. Kirjoittaessani katselen niin intensiivisesti, että ihmiset hätkähtävät. Ikään kuin katsoisin heidän lävitseen, vaikka silloin ajattelen vain lausetta. Toisaalta, kun tarkkailen kahvilassa istujia, kaikki on luontevaa ja katse väistää sopivasti toisen katsetta. Mutta kun kirjoitat, niin tuijotat röyhkeästi.

Kavarna Roza, tän viikon ajan käyn täällä lähes päivittäin lasillisella ja kirjoittelemassa. Paikassa käy muitakin miehiä läppäreineen työskentelemässä.

David väitti päivällä sitkeästi, että tarina on tärkeä. Minä ihmettelin, että kuinka hyvä kirjailija voi sanoa niin. Tarina on ihme, se on alkemiaa, David vastasi, joskus ainesten sulautuminen voi onnistua. Ehkä kerran elämässä.

Vaalea nainen häivähtää ikkunassa, viimeinen joka jokseenkin tunnistettavissa, hänen jälkeensä kulkevat ovat enää vain mustia hahmoja siniharmaassa.

Iso pappa Tsekkoslovakiassa 50-luvulla

Kun ajoimme Prahasta kohti S:n kotikylää, hän kertoi varovaisesti papastaan, joka oli sosialistisen realismin kirjallisuusteoreetikko, eikä siinä kaikki: hän oli myös kulttuuriministeri Tsekkoslovakian mustalla 50-luvulla. Vuonna 1968 hän osallistui toisinajattelijoiden jahtiin jo varsin tottuneesti.

Löysin verkosta synkkiä tietoja S:n papasta. Tämä vainosi väsymättömästi avantgardisteja. Juuri hän oli keskeisessä roolissa kun sosialistisesta realismista tuli ainoa hyväksytty taidesuunta Tsekkoslovakiassa. Kuuluisassa kirjailijaliiton kokouksessa 1950 hän rivi riviltä osoitti pannaan julistettavien kirjailijoiden virheet sosialistisen realismin kannalta. Hän teki sen tarkalla kirjallisuustieteellisellä otteella.

Eikä tämäkään riittänyt: juuri hänen johdollaan aloitettiin suuri arviointi, jossa intellektuellit jaettiin hyviin ja pahoihin. Puolue palkitsi nämä toimet, ja pappa oli tukevasti ministerinä stalinistisella 50-luvulla.

S rakasti pappaansa niin kuin kuusivuotias vain voi. Silloin kun papalla oli aikaa, hän jaksoi leikkiä pojan kanssa. Kesäiset päivät, oleskelua teltassa ja papan tuomaa jännittävä lukemista. Oli ehkä eduksi että S oli niin pieni, että ymmärsi vain rakkaan papan, ja joutui kohtaamaan tämän julkisen puolen vasta myöhemmin.

Oli onni, sanoi S, että pappa itse ehti kuolla ennen kommunismin kaatumista. Hän ei olisi kestänyt totuutta. Jäin miettimään sitä, että perustuiko tämä totuuden pakoilu ideologiaan, mutta epäilen että yhtä paljon se saattoi perustua sosiologiseen kirjallisuusteoriaan.

Epäilen,että erehdys perustuu järkähtämättömään teorian mukaiseen aineiston tarkasteluun. Minä rakastan teoriaa, monenlaista. Mutta teorian looginen toteuttaminen pelottaa, kun se asetetaan palvelemaan mitä tahansa tulkinnan väkivaltaa.

Vaaditaan kait järkähtämätöntä loogisuutta, että näinkin lahjakas ihminen pystyy selittämään hyvin loogisesti, miksi modernismi ja avantgarde edustavat taiteen rappiota, ja miksi tulevaisuus on sosialistisen realismin.

Kun löysin tietoja ystäväni papan taidepoliittisesta toiminnasta Tsekkoslovakiassa, näyttää, että tulkinnallinen varmuus jähmetti hänet onnettoman varhain.

Avantgarde teki vahvasti uutta tulemistaan sodan jälkeiseen Prahaan, ja nimenomaan sitoutuneena kommunistiseen puolueeseen. Legendaarinen Karel Teige oli ilmeisesti papan ystävä ja keskustelukumppani ennen sotaa, mutta ei sen jälkeen.

Ja kun keskustelu lakkaa, alkaa diktatum, sanelupolitiikka.

Kommunistisen puolueen sisällä Karek Teige kävi häviöön tuomittua taisteluaan avantgarden puolesta – ja nimenomaan S:n papalle hän tuli häviämään. Vaikka Teige teki useaan otteeseen ”katumusta” puolueen edessä, mikään ei riittänyt. Edes hänen oikeaoppinen väitöskirjansa intelligentsijan roolista kommunismissa ei auttanut.

Ilmeisesti pappa oli henkilökohtaisista syistä päättänyt toisin. Hän suoritti Teigen lopullisen arvion lähes halveksivasti vuonna 1950. Kirjallisuustieteellisen tekstianalyysin korvasi nyt henkilökohtainen mielipide ”olevinaan globaalista, freudilaiseen mystiikkaan ja dekadenssiin sortuneesta pikkumaisesta taiteilijasta”.

Kommunistisen älymystön historiasta saan lukea, kuinka pappa oli pitkän aikaa vainonnut entistä ystäväänsä. Teige kirjoitti hänelle kirjeen vielä 1950, mutta sen jälkeen mies alkoi murtua, sai sydänkohtauksia, joiden väitti johtuvan tästä vainosta, ja kohtaukseen hän lopulta kuoli vuonna 1951 alle 50-vuotiaana.

Kiipeämme S:n kanssa vuorelle, jolta aukeaa näkymä kylään. Hän kiinnittää huomioni koulurakennukseen, ja toteaa että se on hänen pappansa ministeriaikana sinne rakennuttama. Sanon, että kylä pysyi varmaan elinvoimaisena sen takia.
S ei vastaa.