Tsekkiläinen ironian taju

Kuinka David Jan löysi ruokapaikat Jyväskylästä ? Suht hyvin, vaikka jatkuvasti hänen täytyi tarkistaa, että aterioissa ei ole sianlihaa, no pork. Juutalaisena David on saanut tottua tällaiseen varovaisuuteen. Tuntuu myös, että hän suhtautuu myös poliisiin ja virkavaltaan samoin kuin aterioihin, jotka saattavat sisältää sianlihaa.

– Nuoruusvuodet Tsekkoslovakiassa, niin, siksi olen yhä epäluuloinen.

– Olin joutunut poliisiasemalle kuulusteluun 70-luvun alussa, kun veljeni loikkasi Englantiin. Lukiessani kuulusteluopöytäkirjaa, korjasin vaistomaisesti kaikki poliisin tekemät kirjoitusvirheet. Välittömästi, kun annoin lomakkeen takaisin, sain iskun naamaani.

– Veljeä uhattiin enemmän, hän sai syytteen kidnappauksesta ja tuomittiin vangittavaksi poissaolevana, koska oli kadonnut perheineen Englantiin. Poliisin mukaan hän oli kidnapannut omat lapsensa. Nehän kuuluivat siihen aikaan valtiolle.

David Jan ei koskaan loikannut, vaikka juutalaiset olivat erityisessä tarkkailussa Tsekkoslovakian aikaan. Annoin hänelle lahjaksi saksankielisen käännöksen Paavo Haavikon novellista ”Lumeton aika”,  kuvaus Neuvosto-Suomesta.

David Jan ihmettelee sitä, miten kukaan voisi koskaan suhtautua valtioon ilman ironiaa. Tsekkien rikas satiirinen traditio on tunnettua. Hän kertoo kuinka vanhempansa loikkasivat Sveitsiin 1968 tapahtumien jälkeen. Hänen isänsä ja äitinsä olivat graafikoita. Kumpikaan ei harrastanut poliittisia pilapiirroksia, mutta isän grafiikan töihin oli tullut hieman satiirisia aiheita, niin että he tekivät ratkaisunsa ennen poliisia. Asettuessaan Sveitsiin, vahnemmat perustivat grafiikan alan yrityksen ja kaikki oli muuten hyvin, mutta kun sveitsiläisillä ei ollut lainkaan huumorintajua – sitä he eivät lakanneet ihmettelemästä.

David Jan itse oli armeijassa 1968 miehityksen aikoihin. Alokkailta kysyttiin jatkuvasti oletko Neuvostoliiton puolella, jos olit vastaan jouduit vaikeuksiin. Jos olit puolella, mutta ironisesti, saatoit vain toivoa että upseeri oli ironinen itsekin, tai vain tyhmä tai kännissä. Neuvostomiehityksen aikaan armeijan väki oli erityisen mieluusti humalassa, kertoo David, mutta silti:

– Eräs tuttu alokas hänen osastostaan yritti itsemurhaa, ja joutui sen takia vankilaan. Ei siis hoitoa, vaan selliin virumaan. Hän sai jopa syytteen murhayrityksestä. Sotaoikeudessa tapausta pidettiin vakavana, koska hän oli yrittänyt murhata tsekkoslovakialaisen sotilaan, itsensä. Alokas ei ollut tajunnut, että sotilaana hän kuuluu valtiolle.

 

 

Kesä kasaan, taitelenpa kajakkini

Kesä alkaa olla niin sanotusti paketissa, sarja kajakin pakkaamisesta kuvatkoon sitä.

Kajakkilaukku5Makaan nurmikolla, olen oikaissut itseni, nukahdan ja herään kahvin tuoksuun. Tartun polviini ja nousen istumaan.

Kajakkilaukku4

Uudet sovellutukset matkivat entistä rohkeammin luontokappaleita.

Kajakkilaukku3

Tiivistäminen on sitä että lukijalle valmistetaan paketti, se täytyy taitella nivelten kohdalta niin ettei se avattaessa repeydy. Kajakkilaukku2

Karvitkin leivittävät kesällä kukkiaan ja pakkaavat ne sitten syksyllä.

KajakkilaukkuJoskus vielä kärpässienikin kootaan.

GPS-paikantimista, väriherkistä silmälaseista ja käden taidoista

mustikassaR

Parhaiten mustikka kasvaa harvennetussa metsässä, talousmetsässä. Toivon, että joskus noista alueista käytettäisiin niille sopivaa nimeä eli puisto tai puutarha- koska kyse on puista.

Kuvittelen, että puistot ovat mustikkametsien kaltaisia paikkoja, joissa on metsäpohja ja puita harvassa. Puutarhoissa taas kasvaa omenapuut ja muut hedelmät hoidetussa maaperässä. Ja jos johdonmukaisia ollaan, niin ”metsä” olisi paikka jonne ihminen voi mennä vain harvoin ja peloissaan.

Mustikka tarvitsee valoa, ja samalla puiden tuomaa varjoa. Tämä saa minut haaveilemaan ajasta, jolloin puistot tulevat korvaamaan talousmetsät. Se aika ei ole kaukana, kunhan huomataan että marjat ovat selluloosaa arvokkaampia. Koska on nämä ihmisten sairaudet ja puutokset: puutokset! Ehkä se, että suomen kieli ei ole koskaan irronnut metsästä, kääntyy vielä pelastukseksi. Ehkä tässä tehoviljelyn allergisoimassa maailmassa lopultakin vain metsämarja pelastaa ihmiskunnan.

Onko siihen varauduttava? Jos näin on, niin metsämarjavallankumous lähtee GPS-paikantimista, väriherkistetyistä tarkkuuslaseista ja käden taidoista.

GPS kertoo poimijoille, paitsi sen mistä mustikoita voi lähteä etsimään, myös sen mistä on jo poimittu; ja ennen kaikkea se kertoo sen mikä ei ole vapaata aluetta. Maalla asuvien ikimuistoiset poiminta-alueet kuuluvat heille. Suomen metsäalueet ovat kuitenkin niin valtavat, että vapaita mustikkametsiä on riittävästi. Ja sitten täytyy olla myös koskematonta luontoa, jonne ihminen ei saa mennä hikoilemaan ja levittämään hyttysmyrkyn hajua.

Jos tunnustetaan, että talousmetsissä on ainesta kehittyä puistoiksi, niin mitä ovat ne alueet jotka ansaitsevat nimen metsä ? Ne ovat luonnonmetsiä. On selvää, että ”kansallispuisto” on harhaan johtava nimitys. Sen sijaan voisi puhua soista ja nevoista, rämeistä ja korvista, kankaista, lehdoista ja niin edelleen. Oikeita nimiä saa käyttää vain alueilla, jotka sen ansaitsevat.

Uuden ajan kansallispuisto on kaikille avoin metsäpuistojen  maa, harvennettu metsä. Siellä ihmiset kulkevat poimuri kädessä… tai hetkinen, se näyttää proteesilta.

Tulevaisuuden marjanpoimurit ovat muuten lähes nykyisen kaltaisia, toki sensorit ovat herkempiä ja ne ovat käteen kytketyt. . Joissain tapauksissa jo nyt ihmiskäsi on harjaantunut niin herkäksi, että poimurilla voi nopeastikin kammata mustikkapensaan niin että, säiliöön kertyisi lainkaan roskia. Tässä ihminen on vähitellen saavuttamassa karhun käpälän poimintaherkkyyden.

Poimuri on saanut mallinsa karhun käpälästä, ja tulevaisuudessa kun siihen saadaan myös tunto, niin taitavasti tällaista proteesipoimuria käyttävä käsi voi olla varsin nopea ja tarkka.

Varsinainen muistikkaherkuttelun huippu tullee kuitenkin perustumaan käsin poimintaan. Jokainen marja poimitaan erikseen, ja silloin kun se on parhaimmillaan. Kun eri kypsymisvaiheessa olevia marjoja ei kahmaista kerralla, niin tarvitaan sorminäppäryyttä ja tarkkaa erottelukykyä. Vain todella harvalla ihmisellä on kyky erottaa täydellisen oikeahetkinen mustikka. Kukoistuksessaan oleva yksilö on vaikea huomata, saman pensaan mustikoissa onkin vain hieman epäkypsää punaisuutta mukana.

Harva on maistanut täydellistä mustikkaa. Paitsi jotkut lapset ja tietyt eläimet.

Täydellisen mustikan löytävät silmät on kuitenkin helppo kehittää. Onhan lintujen erottelukyky marjojen suhteen ylivoimaista ihmiseen nähden. Metsot ja teeret popsivat yksitellen, marja kerrallaan vain täydellisiä mustikoita. Niillä on aikaa aterioida metsässä. Niiden erehtymättömän tarkka silmä löytää aina parhaan.

Äitini ei aavistanutkaan, miten oikeassa hän oli valittaessaan, että ”miksi nuo rastaat syövät aina parhaat mansikat”. Rastailla oli sitä varten pettämättömän tarkka erottelukyky.

mustikassaRi(kuvat: Kaisa-Liisa Ikonen)

Minä siis odotan, että saisin erikoislasit mustikanpoimintaan. Ne tulisivat olemaan äärimmäisen tarkat, ja sopivan väriherkistyksen avulla täydelliset mustikat nousisivat näkökenttääni muista poikkeavan sinisinä. Näin tarkkuus ja sopiva sinisen värin aaltopituuksien erottelu voi korjata ihmisen huonot silmät.

 

 

Koukut kannattaa säästää kalaruokaan

Koukuttomalla vieheellä saadun kalan valmistaminen ei poikkea koukuilla pyydetystä. Jos et halua tuottaa kipua kalalle, niin koukut kannattaa säästää kalaruokaan.

koukuton1Saksalaiset ovat kehittäneet airbag-vaappuja, jossa koukkujen sijaan kalan suuhun puhkeaa eräänlainen kukka. Sen terälehdet täyttävät kalan kidan.

koukuton2

Todennäköisesti pyydyksen jokaisen laukeamisen jälkeen vaappuun on vaihdettava uusi maksullinen patruuna. Kalastusvaappujen bisnes on suurta, koska koukkujen vuoksi vesistöjen pohjaan takertuu valtavat määrät uistimia, niinpä veikkaan että airbag-vaappujen patruunat ovat kalliita.

koukuton3Kalan kokemus tällaisesta vaapusta on ehkä samantapainen kuin hammaslääkärillä ollessa; kita ammollaan ja postket täynnä pumpulia.

Näin voidaankin säästää koukut kalaruokiin, kuorrutuksiin ja kastikkeisiin. Suomalaisessa perinteessä kalaa lähestytään miedosti maidon avulla ja ilman koukkuja, paistetaan voissa ja valellaan kermalla. Ja hyvä niin, mutta muutakin voi kokeilla.

– Piparjuuri on klassinen koukku hauelle.
– Intialaiset currytahnat, voimakkaaseen kookosmaitokastikkeeseen – hauelle.
– Sriracha -kastike ja hunajamaustetut raparperit lahnalle.
– Ahven on niin mieto ja hyvä, että ilman sarvia ja hampaita sen kanssa teen vain kanttarellikastiketta.
– Kuha on vielä jäänyt arvoitukseksi, se yksi ainoa katosi paistinpanulta niin nopeasti etten muista miten valmistin sen.

 

Ahventen narraamisen probleema

Olemme lähdössä tutkimaan kesäisiä metsälampia virveleiden kanssa: ovatko lammet tosiaan niin täynnä ahventa, kuin monet tarinat kertovat, vai onko se pelkkää kuvitelmaa.

Aamulla runsaan kahvin juonnin jälkeen, mieli vilkkaana, haaveilin jo kuinka asetumme metsälammen rannalle heittelemään ahvenlippaa. Kävin pohtimaan sitä, onko kuitenkaan parasta aloittaa isoimmasta ahvenesta. Sillä uusin tutkimus johtaa meidät hämmentävien kysymysten eteen: vanha puhe kalan narraamisesta saattaa kääntyä päinvastaiseksi.

kalatAivot

Ohessa oleva graafinen esitys ahvenen reviiristä ja lammen herkästi kommunikoivasta ekosysteemistä auttaa hahmottamaan ongelmaa jota pohdin.

Isoimpien ahventen kalastaminen ensiksi sekoittaa metsälammen herkän systeemin: voimme saada pari hyvänkokoista kalaa, mutta siihen se loppuu. Lammen kalojen kommunikaatio sekoaa ja menee jonkin aikaa, ennen kuin menetykset korvataan, ja uudet asemat kaloille löytyvät.

Toisaalta pikkuahventen pyytäminen reviirin keskeltä parantaisi ja vilkastaisi itse lammen elämää, mutta me saisimme ainekset vain keittoliemeen.

Neljännen ison kahvikupillisen jälkeen tulin siihen johtopäätökseen, että ensin pyydämme kahdeksan pientä ahventa keskeltä, sitten kaksi suurinta molemmin puolin lampea – ja sitten juoksisimme nopeasti pois kalakeittoa laatimaan.

Pian huomasin, että ongelma ei suinkaan ole ratkaistu. Ahventen laittaminen kattilaan palauttaa meidät samaan tilanteeseen – ja kalojen kierto kiehuvassa liemessä on kuvattavissa saman grafiikan avulla.

Ongelma on siinä, että kalalientä saa keittää maksimissaan 30 minuuttia, sen jälkeen liemeen tulee kitkerä maku. Kuinka, ja missä järjestyksessä siis asetamme erikokoiset kalat kattilaan ?

Kun isoja ahvenia on keitetty vartti, ne nostetaan kattilasta ja tilalle laitetaan pikkuahvenet; mutta kuinka ja millä lämmöllä tämä on tehtävä, jotta liemeen jo tullut kalamaku ei katkeroidu lisäkeittämisen myötä. Probleema siis pysyy ratkaisemattomana: kun keitämme mahdollisesti saamamme liemiahvenet ja toivottavasti saamamme pari isoa ahventa, niin miten kalakeitosta tulisi hyvää, tuoretta ja tukevan kalaisaa.

 

Päivänkukka

Kuva 1Isäni oli Päiviö ! Kesäajat hän kulki ilman paitaa aina kun mahdollista ja kävi uimassa aina. Minä olin Tarzanin poika tiikeriuikkareissa. Kesällä isä kulki ilman kenkiä, hänen jalkapohjansa olivat pian kovat kuin kenkäpohjat. Metsässä liikkuessa vain varvastaipeet olivat alttiita tikuille ja ampiaisen pistoille.  Hän oli vahva ja jäntevä, mutta allerginen ampiaisille.

 

99%:sesti riittää laiturille tuleminen

”Itse en voi käsittää niitä ihmisiä, jotka viitsivät juosta rantaan huutamaan ja räyhäämään. Jos haluaa kalamiehet pois ”omasta” rannasta niin 99%:sti riittää se, että näyttäytyy kalastajille. Sen verran hyvin rannikon väki on onnistunut kalastajat pelottelemaan.

Meillä on mökki samalla suunnalla, jossa ko. välikohtaus sattui. Mielestäni veneellä liikkuvien kalastajien käytös on aika moitteetonta mökkiläisiä kohtaan. Meidän mökin vieressä on hyvännäköinen etelään päin aukeava kaislikko, jossa käy keväisin ja syksyisin keskimäärin viitisen venettä kalassa per päivä. Suunnasta, josta kalaveneet pääsääntöisesti tulevat ei näe meidän laituria eikä kovin hyvin rakennuksiakaan. Siinä vaiheessa, kun vene saapuu kohtaan, josta he havaitsevat mökin ja rannalla olevat ihmiset loppuu kalastus välittömästi ja veneen kuljettaja lähtee ajamaan ”karkuun”. Monesti olen yrittänyt päästä rantaan kysymään miten on hauki purrut, mutta kertaakaan en ole päässyt rantaan saakka ennen kuin vene jo katoaa kauemmaksi. Meidän mökiltä kukaan ei tule koskaan huutamaan kalamiehille, mutta onhan se ihan kiva, että laiturin edustalle ei tulla heittämään, jos mökillä ollaan paikalla.”

 

Pellon pekko, nokkospesto

Nokkospesto on tämän kevään paras tapa ahmia pellon pienntarta. Nokkoslettuihin liittynyt varovaisuus, ja muutaman lehden poimiminen ei ole mitään niihin määriin verrattuna mitä pestoon uppoaa.

Nokkosten kerääminen itsessään, niin, parasta on istahtaa pientareelle, marjapensaan juurelle tai mistä nuorten nokkosten rypäs sitten löytyykin. Tietysti olen poiminut nokkosia myös kumartelemalla, ja näyttäähän se kohteliaalta kääntyä tuolla tavalla maan puoleen. Mutta alas nurmelle istuminen on kumppanuutta, se vaatii paljon paikalta sekä istahtajan housuilta, mutta maahan istahtaminen on taito, jota jokainen meistä on harrastanut ainakin yksivuotiaasta lähtien. Muistat sen kun istahdat nuorten nokkosten seuraan hetkeksi, sydänkesällä nämä kaverit ovatkin jo isoja ja vihaisia.

Paljain käsin nokkosten poimiminen vaatii tarkkuutta ja taitoa. Jos sormiotteesi on edes hieman epävarma, vihulainen rokottaa heti. Varma ote, oikeaan kohtaan, juuri lehden alapuolelle minimoi poltteen, kuten myös pitkät kynnet.

Nokkospestoon tarvitaan kuitenkin sangollinen rehua, silloin otan hanskat ja sakset . Ja kun käyn parturoimaan, saan nyppiä heinät joukosta. Nokkonen on hieman liian rautapitoista, ja varsinkin kuivattaessa nokkosen rautamaku vahvistuu niin että, se kaipaisi jotain vastalääkettä. En vain tiedä mitä.

Nokkospeston reseptiin kuuluu valkosipuli, ja tässä yhteydessä haluaisin välttää sitä. Toiset freeasaa neljä valkosipulia, toiset tipauttaa yhden kynnen suoraan blenderiin. Mutta onko pakko ? Makua nokkospestoon voi saada myös basilikasta, mutta miksi käyttää silloin ollenkaan nokkosta. Viimein löysin reseptin, jossa koko ongelma ratkesi mintun avulla. Minun nokkospestoon sopii valkosipulin tilalle minttu, sitruunamehun ja hunajan vahvistamana.

Korvasienet, myrkkynännit

korvas_rintaKorvasienet pilkistelevät siellä, missä metsä on parturoitu ja maata rikottu. Nännit näkyy. Kenen rinnalta te nousette poimittaviksi, te koskettelusienet. Joskus olen silmäkulmastani havainnut, kuinka nopeasti te voitte vetäytyä takaisin maan alle jos haluatte.

Korpien kulkijat, mitä kerrotaan korvasienistä? Mitä muuta, kuin että ne ovat ruskeita syyliä, maan alla kuuntelevien korvia tai äidin myrkkynännejä. Jos metsän pinnalta otetaan paita pois, iho nostaa nänninsä jos pitää poimijasta.

Joka tapauksessa tähän aikaan vuodesta kannattaa puhua korvasienistä, mitä enemmän niistä puhuu, sitä paremmin niiden myrkky haihtuu. Muutamia olen kerännyt kirjalijatalon nurkalta, niitä ei tarvinnut ryöpätä lainkaan. Mitä enemmän niitä koskettelee, sitä enemmän ne kiihottuvat metsissä, kunnes rauhoittuvat ja palaavat maan alle.

Henkilökohtaisesti, Riston korvasienirisotto odottaa vielä täydellistä reseptiään. Ja niille, jotka pitävät enemmän sipseistä, totean että ne ovat jalkasienten sukua.

Narkissos lähteellä, pinta ja syvyys

narcissus_tazetta_by_jasondriskill

Sen lisäksi, että Narkissos katselee itseään veden pinnasta hän löytää paremman minänsä veden avulla.  Siis Narkissos ei katso vain peiliin, vaan syvään veteen samalla. Narkissos on sekä pinnallinen että syvällinen, kaikki jotka viihtyvät veden äärellä ovat sitä. Narkissos nauttii kauneudestaan ennen kaikkea siksi, että vedestä löydettynä se tuntuu syvenevän. Hän on nuori mies, jolla on  metsän keskellä yksityinen paikka, lähde jossa hän käy tapaamassa itseään. Siellä Narkissos tapaa paremman minänsä, ideaalihahmonsa.

Freud korosti sitä, että on hyvää ja huonoa narsismia, pinnallista ja syvällistä. Ja hänen mukaansa rakkaudessa on syvästi narsististinen elementti, kun toisen ihailun ja arvostuksen kautta kohdataan ne parhaat puolet itsestä. Rakkaudessa on jotain, mitä nouseen lähteen syvyyksistä.

Gaston Bachelard esittää Vesi ja Unet -teoksessaan, että vesi on materiaalinen elementti, joka on opettanut Narkissoksen ihailemaan sekä pintaa että syvyyttä. Hän muistuttaa myös, että Narkissos ei jäänyt ihailemaan edes syvintä itseään, vaan hänellä oli onni kohdata Ekho. Kuvaan keskittynyt löytää toisen, joka on vain ääntä ja puhetta. Rakastavaisten loputon keskustelu, veden elementissä kuvajaiset ja liplatus.