Kesä kasaan, taitelenpa kajakkini

Kesä alkaa olla niin sanotusti paketissa, sarja kajakin pakkaamisesta kuvatkoon sitä.

Makaan nurmikolla, olen oikaissut itseni, nukahdan ja herään kahvin tuoksuun. Tartun polviini ja nousen istumaan.

Uudet sovellutukset matkivat entistä rohkeammin luontokappaleita.

Tiivistäminen on sitä että lukijalle valmistetaan paketti, se täytyy taitella nivelten kohdalta niin ettei se avattaessa repeydy.

Karvitkin leivittävät kesällä kukkiaan ja pakkaavat ne sitten syksyllä.

Joskus vielä kärpässienikin kootaan.

Kulttuuri tarkoitti talven yli selviämistä

“Kun kesä kääntyi syksyksi, aittaan ahdettiin tuokkosia, säkkejä, saaveja ja purnukoita.” (Paula Havaste, Tuulen vihat 2014.)

Tämä lause vie kauas 1100-luvun metsäläiskulttuuriin, juuri ennen kuin kristinusko sen tuhosi, kirosi yrtit sekä sienet. Mutta ennen keräilykulttuurin romahdusta, tuohisissa tuokkosissa oli kuivattuja mustikoita, pihlajanmarjoja ja sieniä. Säkeissä oli hieman viljaa. Saaveissa oli suolattua lohta, lahnaa, särkeä ja lammasta, nautaa sekä hirveä. Purnukoissa oli survottua puolukkaa, lakkaa ja hapatettua kaalta ja naurista. Orsilla oli ehkä kapakalaa kyllästymiseen asti järsittäväksi.

Itse olen koonnut säkillisen pihlajanmarjoja kuivamaan, tarkoitus on antaa linnuille vitamiineja talvella. Linnuilta kun nuo säilömistaidot puuttuvat. Niillä ei ole kulttuuria, ne eivät osaa säilöä ruokaa talven varalle.

Luen mielelläni Paula Havasten etnologisia romaaneja loitsivista naisista ja metsäläisten ruokakulttuurista. Hän on usein romaaneissaan jäljittänyt metsässä elävien ekosysteemiä, jonka tuhoaminen päästi puutteen ja anemian valloilleen. Valistus oli seitsemänsataa vuotta myöhässä ja ymmärsikin vain maataloutta.

Ennen kristinuskoa näillä metsäläisillä oli suunnilleen puutarhan kokoinen pelto savupirtin vieressä, ruohokumpare lampaille ja parille lehmälle. Varsinainen ruoka tuli metsästä ja järvistä. Villiruoka oli täysin jalostamatonta; vitamiinien, raudan ja hivenaineiden määrät olivat sitä luokkaa, että nykyaikaiset teveysruuatkaan eivät yltäisi siihen. Ja päälle pakuria. Pääkipuun asperiinia pajunkuoresta. Mutta silti, kun tuli talvi, niin vitamiinit, terveys ja pulleus jäivät kesään. Tilalle tulivat laihtuminen, puutostilat ja sairaudet.  Ei ollut kulttuuria, ei talvesta selviämisen säilöntätaitoja.

Jospa valistus olisi tullut kristinuskon sijaan: metsä, pirtti ja niitty olisivat tulleet samanĺaisen kehittämisen kohteeksi kuin maatalous sitten 1800-luvulla. Valistunut keräilytalous: marjojen, sienten, yrttien, mahlojen ja uutteiden käyttö, harkittu riistan syönti, rikas kalastuskulttuuri – ajoittain kuvittelen kaikkea tuota, ja mietin että jokin ratkaiseva jumala jäi puuttumaan.

Minulle valistus on suunnilleen samaa kuin maan parannus ja lukeminen. Hyvä asumus ja puutarha suuren ja hienostuneen metsän reunalla.

Metsäläisten kulttuuri tuhoutui, ehkä siksi, koska heillä oli vain metsän jumalia. Ei jumalaa, eikä kulttuuria, joka olisi pitänyt heistä huolta talvella. Toki on syytä kumartaa Kuippanaa ja hyvää vaimoaan Hyyperää; he antoivat pienriistaa talvellakin. Metsässä vallitsivat myös Marjatta ja Hiisi, joille kuuluivat isot eläimet antinaan harvinainen lihan ylensyönti. Havasten romaanissa on kuvaus siitä, kun kaadettiin karhu. Pyhä riitti vaati että karhunlihaa sai syödä vain yhden vuorokauden ajan. Kaikki kutsuttiin ahmimaan lihaa niin paljon kuin vain pystyi, koska metsän jumala kielsi karhunlihan säilyttämisen. Se oli loogista. Vahvin siinä maailmassa oli Tapio, tuo tuntematon villeys, joka piti kulttuurin loitolla eikä sallinut säilöntää. Kaiken lisäksi juuri Tapio lähetti tuulen kirot ihmisten kimppuun silloin kun heidän terveytensä oli heikoimmillaan. Tapio siis vihasi ihmistä.

Havasten Tuulen kirot -romaanissa on kuvattu savupirtin elämää todenmukaisesti, yhdessä haamujen kanssa. Noita heikkoja varjomaisia hahmoja oli paljon. Kuvaavaa: ihmiset kärsivät anemiasta, haamut jurottivat nurkissa.  Eikä Kristuskaan ollut se, mitä kaivattiin. Lupaus ”jokapäiväisestä leivästä” on vieras keräilijöille, jotka eivät tarvitse leipää. Kristus valmisti vaan tietä vehnäkulttuurille.

Mutta missä oli vitaminijumala, kun sitä olisi tarvittu.

 

Lakkoja, cloudberries. Suolla loikoillen.

Ihmeellistä, että niin kaukaa kuin englannista löytyy oikea nimi tuolle marjalle, cloudberry. Se tuo mieleen  miellyttävimmän paikan, mitä luonto voi tarjota, pilvenpehmeän suon. Tai, jos haluatte, niin sängyn. Vaatii joko suollaoleskelun perinteen, suomättäällä nukkumisen lapsena, ennen kuin ihminen osaa olla ja lekotella suolla. Pelkäämättä paarmoja, sääskiä, kuvittelematta karhu-uhkaa ja muuta – sitä rauhantunteen saavuttamisen tiellä olevaa mielirojua ja levottomuutta.

Suolla on tulevaisuus, voimme poimia laiskasti kultahippuja täällä suomaalaisten isolla ja yhteisellä patjalla.

Kyykkyasennossa liikkuminen kuuluu orjuuteen. Toisaalta se asento mitä roomalaiset divaanillaan suosivat viinirypäleiden kanssa on hieman teennäinen. Mahallaan, kyljellään ja konttien tai tallustellen – ihan miten vaan.  Hyönteisiin, kuumuuteen ja kosteuteen liittyvät ongelmat voidaan  poistaa uuden vaatetusteknologian avulla. Nuo asusteet pitäisi suunnitella makuuasentoa suosiviksi.

 

Picnic on tapa syödä evaitä ulkona muttei kokata

Nyt kun kaikkialla grillataan, ihmettelen miksi pääasiassa vain nuoret harrastavat picnikejä; puistoeväitä, veneretkiä saariin, hiekkarannalle, rantakalliolle ym. Keski-ikäiset jo kysyvät, miksi tehdä muuta kun voi pysyä kotona tai mökillä grillin äärellä. Ulkoilmaruokailu voisi olla paljon muutakin kuin grillaamista, ja vaikka pidän picnicistä enemmän niin silti siinäkin on varsin kummia asenteita.

Kummastakaan nimestä en pidä. Grillaus on helvetin tuli ja lihaa paahtava piru. Grillaus on sotilaallista hommaa, en usko että se johtuu lihasta tai sen maustamisesta, vaan siitä että se on julmaa. Tarkkaillaan, kuinka punainen liha reagoi hiilloksen kovaan kuumuuteen, kuinka se tirisee ja kokee muodonmuutoksen, tulee herkulliseksi. Grillaus ja kidutus ovat synonyymejä.

Picnic on hienosteleva pöytäliina, joka osoittaa nurmikolle että se ei ole mitään. Picnic on käärepaperi ja pullo unohdettuna puun alle, jossa omenat kypsyvät sellaisenaan. Picnic on eväitten roudaus ja tapa osoittaa, että luonnossa ei voi valmistaa ruokaa. Picnic on kylmälaukku ja asettelu, ja jotenkin kolonialismi -sana osuu siihen hyvin.

Ja silti pidän picnicistä, se on avoimempaa kuin grillaus, lähdetään ulos syömään ja tarkoitetaan sillä julkista ateriointia puistossa. Silti picnicillä voisi siirtyä enemmän luontoon päin, juhlia luontoa ja kaataa loraus viiniä maahan, sekä pala juustoa ja leipää, jokunen mansikka linnuille.

Juusto ja viini ovat äärimmäisen pitkälle kehitettyjä luonnon tuotteita, jotka pysyvät luontoa lähellä. Ja mansikka on carpe diem, se muistuttaa että parhain on vasta poimittua.

Jos mukana on suklaata, sen voi antaa sulaa kippoon ja dipata mansikalla. Yleensä picnic-ideologia perustuu auringon lämmöltä suojattuun ruokaan, vaikka esimerkiksi leipä ja tomaatit paranevat kun ne saavat lämmetä auringossa. Silti nuokin ovat vasta alkua, toivottavasti pian saamme myös noita sateenvarjon kokoisia laitteita aurinkokokkausta varten, niin että voisimme paahtaa leivän ja grillata jotain.

 

 

Hetki ravintoketjun alapuolella

Sekoitan kupissani olevaa savivelliä, lisään vettä ja nielen sen pienin annoksin.

Tässä kuuluisi luetella lukematon määrä vaivoja, joiden vuoksi olisin turhaan käynyt erilaisilla lääkäreillä, mutta oikeastaan olen terve. Mitä nyt rasvaa, kolesterolia ja raskasmetalleja kertyy kroppaan. Jatkuva pieni tulehdus päällä. Ja siksi tätini sanoi: pittää syyä savea, se immee myrkyt ihteensä.

Mene poika sinne saviojalle, jossa olet pienenä sotkenut kuin porsas lämpimänä heinäkuun päivänä, hörpänyt rapevettä leikkiessäs. Vai söimmekö me sitä savivelliä leikkimökin pöydässä, pikkulautasilta siskojen kanssa? Sitä sinä nytkin tarvit, sanoo joku Niskavuoren vanhan emännän äänellä. Oot tullu ylypiäks, sun pittää nöyrtyä ja syyä savea.

Totta, olen liian pitkään ollut ravintoketjun huipulla. Mutta kiitos siitä, että savi on niin tuttu, kotoinen, ja siinä on paluun maku.

”Heilerde” sanoo saksalainen, terveysmaa, joka ennen ruokaa nautittuna imee rasvaa ja kolesterolia. Sekä raskasmetalleja, joita kertyy minun kaltaiseen ravintoketjussa menestyneeseen sekasyöjään. Siksi tunteeni on metafyysinen, kun voin mennä niin alas, jopa ravintoketjun alapuolelle, jopa ruokamullan alle, ja löytää sieltä savea, syödä sitä, päästä myrkytyksistä ja tulehduksista.

Pitkään haudutettu jämsä

Jämsänlahti oli kalastajan kannalta hyvä syvänne Petäjäveden kirkonkylän kupeessa ennen kuin joesta valuva turve pilasi sen pohjan. Ja tilanne vain pahenee: takana on pitkä ja märkä syksy, epäilemättä soilta on valunut ennätysmäärät kamaa järveen.  Jo nyt tuo järvi on kattila, jonka pohjalla on syömätön soppa.

Itse Jämsän kaupungin kanssa lahdella ei ole muuta tekemistä, kuin mutkitteleva jokien ja järvien kautta syntyvä laskuvesiyhteys. Parasta Jämsänlahdessa on enää näkymä kun aurinko laskee lahden taa.

Näitä aineksia yhdistelmällä kyselin, millainen olisi ruoka nimeltä jämsä. Jotain, jonka ohessa on pala paistettua kuhaa. Itse jämsään kuuluisi porkkanainen auringonlasku yhdistettynä herkulliseen ja pitkään hautuneeseen mättöruokaan, joka kehittyy kulhomaisessa savivuoassa ja kaavitaan pohjia myöten puhtaaksi.

Ilman muuta kyse on paikallisruuasta, ja sen pohjana on Kumpulan luomutilan ohrarsuurimot. Ohrarisotto on hyvä, sillä aloitan. Voi ja öljyseoksessa kuullotettuihin sipuleihin ja suurimoihin imellytän ensin pari desiä omaa, hapanta raparperivalkkaria. Sitten,  opin mukaan, kasvislientä lisätään vähitellen, kunnes risotto on al dente.

Mutta jämsässä al dente ovat suikaloidut porkkanat, kuorimaveitsellä vuoleskellut siivut, jotka lisätään paistokseen vasta aivan loppuvaiheessa. Jämsään kuuluu talonpoikainen loppukäänne – kuten sanotaan: se joka keitetyn paistaa se makean maistaa – lisään risottoon pari desiä kermaa, ja kumoan sen savivuokaan hautumaan kahdeksi tunniksi. Porkkanalastut sekoitan paistokseen vasta kun otan sen uunista, ja annan tekeytyä vartin verran.

Paistetun kuhapalan koko riippuu pyyntionnesta, ja järvistä, joita turvevalumat eivät ole pilaamassa.

Oliiveja maassa ja uninen poika

Jouduin marraskuiseen Espanjaan, ja oli vuosi 1969. Aloittelimme oliivin keruuta aamuvarhaisella,  seuraan minäkertojaa, viistoistavuotiasta poikaa, joka on pakotettu vinttihuoneestaan pois peiton alta vemputtamasta ja patistettu töihin. Hän laahustaa kohti oliivilehtoa. Aamulla on vielä hämärää ja maa kuurassa, edellä kulkee ukki, ratsastaen notkahdellen lonksuvalla aasilla.

Munoz Molinan romaanissa Kuun tuuli (2011) on kiinnostava marraskuun lopulla alkavan oliivisesongin kuvaus vuodelta 1969. Huomasin, että nykyään oliivin keruu on koneellistunut pikkutiloilla jokseenkin vähän. Oliivit varistellaan kampaa muistuttavilla, pitkävartisilla varistimilla, joissa sähkömoottori laittaa kammat räpsyttämään siipien tavoin. Aiemmin vastaava taito oli työmiehen käsissä. Molina kuvaa, kuinka taitavasti työmiehet kolisuttivat seipäillään puuta, niin että oliivit tippuivat alas pressun päälle. Nykyään näytetään käytettävän aivan samaa menetelmää, puun alle laitettava verkko vaan on raskasta pressua kevyempi.

”Miehet menevät edellä raahaten isoja pressuja, jotka levitetään oliivipuiden rungon ympärille, ja koputtelevat keihäiden näköisillä pitkillä ja painavilla kepeillä oksia, jotka ovat taipuneet vihreiden, mustien, verenpunaisten tai violettien terttujen painosta kaksinkerroin, niin täynnä öljyä oliivit ovat; ne suorastaan poksahtavat rikki, kun niiden päälle astuu..”

Vuonna 1969 naisten ja lasten tehtävä oli poimia maasta ne oliivit, jotka ovat jo aiemmin pudonneet puusta, ja joskus ne ovat jäätyneet kuuraiseen maahan.

”Etenen polvillani ja aina äidin rinnalla, enkä voi olla ihmettelemättä, miten nopeita naiset ovat noukkiessaan oliiveja molemmilla käsillä yhtä aikaa ja jokaisen erikseen peukalon ja etusormen välissä aivan kuin sormet olisivat kaksi lintua.  Olen paljon hitaampi kuin hän ja kynsivallini tulehtuvat kipeiksi ja kynnet repeilevät, ja kun olen poiminut oliivit, ne putoavat kädestäni, tai jos heitän ne vasuun, ne eivät osu siihen, sillä sihtini on niin huono. Antamatta vikkelien sormiensa pysähtyä naiset jatkavat kontallaan eteenpäin ja ovat kuolla nauruun katsoessaan minua…”

Nykyäänkin kuulemma oliivisesonki on talonväen, sukulaisten ja kyläläisten yhteistä juhlaa, ja kaikki osallistuvat oliivin keruuseen. Molina kertoo, että oliivin keruussa 1969 oli seksuaalisuutta mukana, jopa naisten oli lupa katsella miehiä ja puhua panojuttuja.  Finninaamaista viistoistavuotiasta minäkertojaa he kiusasivat runkkaamisesta:

– Katsokaa nyt,  oliivi jonka hän poimii yhdellä kädellä, putoaa maahan toisesta.
– Mutta siihen yhteen juttuunsa kun tarttuu, niin varmasti ei putoa kädestä
– Älkäähän nyt, poikahan se vielä on ja aivan punaiseksi karahtanut.

Miksi tässä kuvauksessa on eräänlaista hohdetta vaikka aikanaan siinä ei varmaankaan tuntunut olevan mitään mukavaa. Poika pakotetaan aamulla aikaisin töihin, jotka tuntuvat hänestä vastenmielisiltä, ja aivan kuin se ei riittäisi hän joutuu vielä naisten häpäisemäksi.

En usko,että kyse olisi nostalgiasta vaan itsessään oliivinpoiminnasta, se työ mikä poikana tuntuu niin vastenmieliseltä, muuttuukin aikuisena toisenlaiseksi. Varmaan Molina itsekin osallistuu oliivisesongin talkootöihin tänä vuonna.