Löylyt tulee saunaan, istumaan ja vaatimaan viinaa

”Ihmisessä on kaksi henkeä. Löylyksi nimetty henki painui heti ihmisen kuoltua manalaan ja pysyi siellä, mutta toinen henki oli jo ihmisen eläessä rauhaton ja saattoi matkustella ruumiin ulkopuolella. Se karkasi joskus varomattoman aivastuksen tai haukotuksen mukana, eikä jättänyt tätä maailmaa kevyesti kun ihminen kuoli. Se rauhaton henki jäi kalmistoon tai kotitupansa maille, jos siltä oli jäänyt jotain pahasti kesken eläissään. Tuvan liepeillä se liikkui niin kauan kuin ihmistä muistettiin.”(7)

Naisten on miehiä helpompi tulla kalmistosta kotipaikalle oleilemaan, siksi miesvainajille on tarvittu erityinen päivä sitä varten. Paula Havaste kuvaa vainajien henkiä Tuulen vihat romaanissaan, joka sijoittuu esihistorialliseen aikaan; naiset lymyilevät pirtin nurkissa, miehet pääsevät kotisaunaan vain kerran vuodessa.

”Kalmistossa täytyi olla hyytävän kylmää, joten kai naiset nyt halusivat lämmittelemään heidän luokseen. Näytti siltä, että naisten hengille kalmistosta ihmisten ilmoille pääseminen oli paljon helpompaa, sillä miesten henkiä näkyi harvoin. Vain kerran vuodessa kun päivä oli lyhimmillään, miesten henget pysyivät puskemaan itsensä kalmiston läpi, ja nyt oli juuri se päivä ja sen päivän yö. Siksi isän piti lämmittää sauna tulikuumaksi, avata uksi henkien tulla ja istua lauteille pitämään niille seuraa keskiyön hetkeen saakka.”(9)

Nämä ukkojen henget eivät millään tahtoisi lähteä lämpimästä saunasta kylmään kalmistoon, vanha keino on viina, sen perässä ne lähtevät.

 

Täydellinen hiljaisuus, pimeä eli näkymätön

Tähän aikaan vuodesta metsä on täydellisen hiljaisuuden alue. Musiikki tulee metsästä. On yllättävää, miten usein keskiaikana on kuvattu musiikkia metsästä tulevana harmoniana. Pimeä metsä tunnettiin musiikin syntypaikkana; alueena, jossa korkeat ja matalat sävelet, sekä melodiat tarvitsevat puustoa ympärilleen:

Admist these extraordinary scenes and these vicissitudes of Fortune, a sweet music arose from the trees, a melody arising from their contact as the breeze whispered through them; for the crests of thje great trees were very tall, and, because of this tension, reverberated with a sharp sound; but whatever was close to and near the ground, with drooping oughts, shook with a deep heaviness of sound; while the trees of middle size in their contacts with each other sang together in fixed harmonies of the duple (2.1), the sesquialtera (3.2), the sesquitertia (4.3) also, and even the sesquioctava (9.8) without discrimination, although semitones came between. So it happened thet the grove poured forth, with melodious harmony, the whole music and song of the gods.
The Marriage of Philology and Mercury

On hämmentävä huomata, että tässä on mainittu kaikki musiikin keskeiset elementit, vain biitti puuttuu.Tuuli kulkiessaan metsikössä soittaa puita. Pitkien puiden korkeat soinnut ja matalat maahan putoavien oksien äänet  voi lukea nuoteista.

Metsä (silva) ei ole sattumalta esimerkkinä. Se kuuluu keskiaikaisiin allegorioihin, joiden myötä voimme haaveilla, että ehkä emme ole tulleetkaan ulos metsästä. Viimeiset, näkymättömäksi ja rytmittömäksi musiikiksi muuttuneen metsän riekaleet suojaavat meitä vielä. Äänelliset rauhoitusalueet.

Ja samalla metsän allegoria on vapaa kansallishengestä, joka niin monissa esityksissä hallitsee tuota metsätilaa. Ihminen, joka kokee metsässä syvää rauhaa, kuuluu musiikille eikä Suomelle.

Se saa minut tuijottamaan pimeyteen

Velasquezin ”Valkoinen hevonen” saa minut tuijottamaan pimeyteen. Aivan samalla tavalla kuin maalaus uimassa olevasta naisesta vie katseeni syysveteen. Hevosen sijaan tuijotan taustaa, ja koetan hahmottaa sieltä jotakin. Ratsastajaton, pillastunut hevonen johtaa etsimään vihjettä siitä, mitä on tapahtunut. Tai onko tapahtunut yhtään mitään, jos kyseessä on vain aseltelma – maalaus on toisinto eräästä Velasquezin aiemmasta ratsastajapatsastelusta, draama siis muuttuu poseeraukseksi, rikkoo illuusion ja viittaa vain maalauksen erääseen konventioon.

Minua ei nyt kiinnosta kuolema tässä, ei tuo klassinen ratsu ilman ratsastajaa motiivi. Velasquezin tiedetään maalanneen kolme tällaista ratsastajatonta hevosta ja viimeinen oli telineessä myös hänen kuollessaan. Mutta silti, ei kuolema, vaan se että joku on poissa, tekee tästä maalauksesta syksyisen. Tämä jatkaa vanhojen syysblogieni viehtymystä pimeään, kokosin joitakin Hämärikkö-teeman tekstejä omaksi sivukseen.

Ennen kaikkea se, että eri kopioissa maalauksen tausta näkyy eri tavalla, aivan kuin siellä olisi jotain, siellä on hämärikkö, muuta ei saa selville.

Ajattelen, että ratsu ilman ratsastajaa on kommentti tunnettuun ”ratsastaja yössä” teemaan. Ääni kuuluu, kavioiden kopse lähestyy, kaikkoaako se vai tuleeko matkalainen meille.  Tai traktorin ääni kuuluu iltahämärässä, jos se hiljentää meidän kohdalla se on isä. Versioita on monta. Minä itse olen eräs versio. Hämärä on yleensä muuttumassa jo pimeäksi kun tulen kalasta, tuskin näen enää rantapolkua. Silmäni ovat tottuneet löytämään reitin pimeässä.

Rembrandtin Puolalainen ratsastaja on jostain syystä pysähtynyt hetkeksi. Öinen ratsumies -romaanissa se on aihe, johon Antonio Munoz Molina palaa useaan otteeseen. Ratsastajan voi kuvitella karauttavan hetken kuluttua tiehensä, pois pimenevälle tielle.

Klassinen maalaustaide on näemmä usein mukana espanjalaisissa romaaneissa, Eduardo Mendozan Kissatappelussa paitsi löydetään kadonnut Velasquezin maalaus, kuvataan joitain henkilöitä hänen maalauksensa hahmoksi ja myös kerronnassa on jotain samaa, kuin Velasquezin hovimaalauksissa.

 

Ihanan kirkasta koko päivän ja yön

Jos on kirkas taivas ja kimaltava meri, sekä saari siinä välissä ikäänkuin leijumassa, voisi kuvitella että olisi paikassa jossa näkee paljon. Mutta ei, se on paikka jossa joutuu tunnustamaan silmän ja näkökyvyn heikkouden.

Hans Ruin päätyi 60-luvun alussa kirjoittamassaan esseessä pohtimaan katseen voimattomuutta suurten elementtien edessä. Essee ”Eikä yksikään tähti loista” on lyhyt kuvaus käynnistä tähtien tutkija Tyko Brahelle kuuluneella Venin saarella.

Kulkija ”näkee Juutinraumassa saaren, kuin vihreän lentotukialuksen, joka on ankkurissa läntisille vesille johtavan aukon edessä. Menin sinne käymään eräänä helluntaina – tyynenä pilvettömänä päivänä, josta Tyko Brahe, saaren lääninherra neljäsataa vuotta sitten, olisi voinut merkitä päiväkirjaansa: herlig klart den ganske dag og nat (Ihanan kirkasta koko päivän ja yön). Niin runsaasti valoa en olisi koskaan uskonut olevan Pohjolan kolkan yllä.” (82)

Suomenruotsalainen Hans Ruin oli estetiikan professori jossain ruotsalaisessa yliopistossa. Hänen esseissään asiat ovat balanssissa, sopiva määrä filosofiaa, estetiikkaa, uteliaita havaintoja ja kesää saaristossa. Myös tässä esseessä asiat ovat balanssissa: lukija johdatetaan tarkkaan harkitun näkymän eteen: ”Aurinko oli korkeimmillaan. Varjoton maisema säihkyi taivaan ja meren valtojen väliin kohotettuna.”

Ja koska kyseessä on kirkkaus myös päivän jälkeen, Ruin käy kuvaamaan yön tuloa Venin saarelle. Kun saarI hiljeni, Juutinraumassa kulkevien laivojen kumu täytti taivaan ja ”avaruus sai äänen.”

Pimeässä kulkevien laivojen valot vilkkuivat kuten tähdet taivaalla. Ja sitten Tyko Brahen patsas näkyy yötaivasta vasten, niin kuin pitääkin. Ivar Johnssonin veistoksen hahmo tuijottaa taivasta taaksepäin kallistuneena, yrittäen nähdä mutta näkemättä paljaalla silmällä paljoakaan. Tästä Ruin saa teemakseen ihmisen näkökyvyn vähäisyyden, kun kyse on avaruudesta. Kaukoputkea ei oltu vielä keksitty, ja siksi Tyko Brahen taivaiden tuijottamiseen kuului kyvyttömyyden kokemus.

Kiinnostavaksi tämä pieni essee tulee siksi, että Ruin aivan kuin huomaamattaan tuo meren elementtinä tähtitaivaan rinnalle. Essee on kokoelmassa Avoin ja suljettu käsi (1964) sen nimiessee onkin sitten oma pieni suurteoksensa, siinä esitetään käden kautta ihmisen koko etiikka.