Parhaiten mustikka kasvaa harvennetussa metsässä, talousmetsässä. Toivon, että joskus noista alueista käytettäisiin niille sopivaa nimeä eli puisto tai puutarha- koska kyse on puista.
Kuvittelen, että puistot ovat mustikkametsien kaltaisia paikkoja, joissa on metsäpohja ja puita harvassa. Puutarhoissa taas kasvaa omenapuut ja muut hedelmät hoidetussa maaperässä. Ja jos johdonmukaisia ollaan, niin ”metsä” olisi paikka jonne ihminen voi mennä vain harvoin ja peloissaan.
Mustikka tarvitsee valoa, ja samalla puiden tuomaa varjoa. Tämä saa minut haaveilemaan ajasta, jolloin puistot tulevat korvaamaan talousmetsät. Se aika ei ole kaukana, kunhan huomataan että marjat ovat selluloosaa arvokkaampia. Koska on nämä ihmisten sairaudet ja puutokset: puutokset! Ehkä se, että suomen kieli ei ole koskaan irronnut metsästä, kääntyy vielä pelastukseksi. Ehkä tässä tehoviljelyn allergisoimassa maailmassa lopultakin vain metsämarja pelastaa ihmiskunnan.
Onko siihen varauduttava? Jos näin on, niin metsämarjavallankumous lähtee GPS-paikantimista, väriherkistetyistä tarkkuuslaseista ja käden taidoista.
GPS kertoo poimijoille, paitsi sen mistä mustikoita voi lähteä etsimään, myös sen mistä on jo poimittu; ja ennen kaikkea se kertoo sen mikä ei ole vapaata aluetta. Maalla asuvien ikimuistoiset poiminta-alueet kuuluvat heille. Suomen metsäalueet ovat kuitenkin niin valtavat, että vapaita mustikkametsiä on riittävästi. Ja sitten täytyy olla myös koskematonta luontoa, jonne ihminen ei saa mennä hikoilemaan ja levittämään hyttysmyrkyn hajua.
Jos tunnustetaan, että talousmetsissä on ainesta kehittyä puistoiksi, niin mitä ovat ne alueet jotka ansaitsevat nimen metsä ? Ne ovat luonnonmetsiä. On selvää, että ”kansallispuisto” on harhaan johtava nimitys. Sen sijaan voisi puhua soista ja nevoista, rämeistä ja korvista, kankaista, lehdoista ja niin edelleen. Oikeita nimiä saa käyttää vain alueilla, jotka sen ansaitsevat.
Uuden ajan kansallispuisto on kaikille avoin metsäpuistojen maa, harvennettu metsä. Siellä ihmiset kulkevat poimuri kädessä… tai hetkinen, se näyttää proteesilta.
Tulevaisuuden marjanpoimurit ovat muuten lähes nykyisen kaltaisia, toki sensorit ovat herkempiä ja ne ovat käteen kytketyt. . Joissain tapauksissa jo nyt ihmiskäsi on harjaantunut niin herkäksi, että poimurilla voi nopeastikin kammata mustikkapensaan niin että, säiliöön kertyisi lainkaan roskia. Tässä ihminen on vähitellen saavuttamassa karhun käpälän poimintaherkkyyden.
Poimuri on saanut mallinsa karhun käpälästä, ja tulevaisuudessa kun siihen saadaan myös tunto, niin taitavasti tällaista proteesipoimuria käyttävä käsi voi olla varsin nopea ja tarkka.
Varsinainen muistikkaherkuttelun huippu tullee kuitenkin perustumaan käsin poimintaan. Jokainen marja poimitaan erikseen, ja silloin kun se on parhaimmillaan. Kun eri kypsymisvaiheessa olevia marjoja ei kahmaista kerralla, niin tarvitaan sorminäppäryyttä ja tarkkaa erottelukykyä. Vain todella harvalla ihmisellä on kyky erottaa täydellisen oikeahetkinen mustikka. Kukoistuksessaan oleva yksilö on vaikea huomata, saman pensaan mustikoissa onkin vain hieman epäkypsää punaisuutta mukana.
Harva on maistanut täydellistä mustikkaa. Paitsi jotkut lapset ja tietyt eläimet.
Täydellisen mustikan löytävät silmät on kuitenkin helppo kehittää. Onhan lintujen erottelukyky marjojen suhteen ylivoimaista ihmiseen nähden. Metsot ja teeret popsivat yksitellen, marja kerrallaan vain täydellisiä mustikoita. Niillä on aikaa aterioida metsässä. Niiden erehtymättömän tarkka silmä löytää aina parhaan.
Äitini ei aavistanutkaan, miten oikeassa hän oli valittaessaan, että ”miksi nuo rastaat syövät aina parhaat mansikat”. Rastailla oli sitä varten pettämättömän tarkka erottelukyky.
(kuvat: Kaisa-Liisa Ikonen)
Minä siis odotan, että saisin erikoislasit mustikanpoimintaan. Ne tulisivat olemaan äärimmäisen tarkat, ja sopivan väriherkistyksen avulla täydelliset mustikat nousisivat näkökenttääni muista poikkeavan sinisinä. Näin tarkkuus ja sopiva sinisen värin aaltopituuksien erottelu voi korjata ihmisen huonot silmät.
Metsäpuutarhat 