Mot Naturen

Mitä tapahtuu, kun norjalainen mies lähtee yksin vuorille viikonlopuksi. Ole Giæverin elokuvassa Mot Naturen (2014) ei päälisin puolin tapahdu paljoakaan, mutta se on hyvin fyysinen, hyvin konkreettisesti luonnossa.

Hyväkuntoinen mies juoksee vuorenrinteillä, Ole Giæver itse,  hän ajattelee asioitaan, käveleskelee yksin, haaveilee, kohtaa erämaahan kuolemisen ajatuksen moneen otteeseen ja eri tavoin. Myös seksiin liittyvät ajatukset ovat hänellä koko ajan mielessä: etääntyminen vaimosta ja haave lähteä omille teille. Toisaalta ajatus pojasta, joka kasvaa ja lähtee ehkä myöhemmin mukaan tällaiselle vuorivaellukselle.

Kiinnostavaa on seurata sitä, mitä vaellus vuorilla tekee sille mielen aineistolle, mikä mukanaan mies lähtee luontoon. Omasta kokemuksesta tiedän, että vittumaisimmat ajatukset tulevat pintaan vaelluksen alussa. Pahanhajuisin hiki nousee ensin. Tämän vaiheen ajatuksia ei filmillä ole esitetty, mutta miehen puskeva tapa juosta ja rynniä metsässä kertoo samaa.

Ja sitten mies pysähtyy kuselle, aivan kuin esittäisi itsensä ja tilanteensa siinä: hän lorottaa suoraan kirkkaaseen vuoripuroon, täyttää sitten oman juomapullonsa vain metriä ylempää.

Yöllä, nukkuessaan näreen alla makuupussissa hän näkee painajaisen, joka ehkä on tuon edellisen tapahtuman kääntöpuoli. Hän etsii hukkumassa olevaa poikaansa vuorilammen soisesta ja mutaisesta pohjasta. Mies kahlaa mulkkua myöten veteen – ja aamulla hän huomaa laskeneensa alleen.

Hänen housunsa ovat kusessa, makuupussi haisee. Eikä hän uskalla laskeutua pesulle rantaan, joka on sama mutainen kaislikko kuin hänen unessaan. Hän lähtee matkaan ilman housuja, ja huomaa että kelteisillään juokseminen on mukavaa.

Vaelluksilla tapahtuu usein käänne, ajatukset kulkevat ja matkan teko muuttuu vapaaksi kuljeskeluksi. Se on parasta. Miehelle tämä vaihe alkaa jo ensimmäisenä iltana: jonkin aikaa hän ei muista enää juosta vaan kiertelee ajatuksissaan kalliolta toiselle.

Näin tuo mieli kehittelee aineistoaan kun vaellus jatkuu: samat asiat palaavat ja palaavat, mutta aina hieman erilaisina.

Filmissä tämä prosessin syveneminen on havainnollistettu hienosti siten, että vähitellen miehelle tärkeät ihmiset ilmestyvät hänen seuraansa vuorille. No, ensimmäinen ilmestys tosin on kiihottava nainen, tuttu myyjätär jonka kanssa hän usein flirttailee. Mutta toisena päivänä hän kulkee vuorilla jo ajoittain vaimoaan ja ajoittain poikaansa seuraten. Aivan kuin vaelluksen myötä olisi viimein päästy tunteiden kokemisen tasolle.

Kuolema erämaassa toistuu aiheena useaan otteeseen. Siihen liittyy monenlaista naurettavaa, groteskia ja ylevää mielikuvastoa: muutua kotkaksi ja lentää koti-ikkunan  taa katsomaan vaimoa puuhissaan ja poikaa leikkimässä. Onneksi tämä ei ole ainoa kuva, on myös veteen ja mutaan kuoleminen. Ehkä erämaahan kuolemisen mielikuvat merkitsevät miehelle valinta-tilanteen rajoja, jotka hän haluaa kohdata voidakseen valita taas elämän.

 

 

GPS-paikantimista, väriherkistä silmälaseista ja käden taidoista

Parhaiten mustikka kasvaa harvennetussa metsässä, talousmetsässä. Toivon, että joskus noista alueista käytettäisiin niille sopivaa nimeä eli puisto tai puutarha- koska kyse on puista.

Kuvittelen, että puistot ovat mustikkametsien kaltaisia paikkoja, joissa on metsäpohja ja puita harvassa. Puutarhoissa taas kasvaa omenapuut ja muut hedelmät hoidetussa maaperässä. Ja jos johdonmukaisia ollaan, niin ”metsä” olisi paikka jonne ihminen voi mennä vain harvoin ja peloissaan.

Mustikka tarvitsee valoa, ja samalla puiden tuomaa varjoa. Tämä saa minut haaveilemaan ajasta, jolloin puistot tulevat korvaamaan talousmetsät. Se aika ei ole kaukana, kunhan huomataan että marjat ovat selluloosaa arvokkaampia. Koska on nämä ihmisten sairaudet ja puutokset: puutokset! Ehkä se, että suomen kieli ei ole koskaan irronnut metsästä, kääntyy vielä pelastukseksi. Ehkä tässä tehoviljelyn allergisoimassa maailmassa lopultakin vain metsämarja pelastaa ihmiskunnan.

Onko siihen varauduttava? Jos näin on, niin metsämarjavallankumous lähtee GPS-paikantimista, väriherkistetyistä tarkkuuslaseista ja käden taidoista.

GPS kertoo poimijoille, paitsi sen mistä mustikoita voi lähteä etsimään, myös sen mistä on jo poimittu; ja ennen kaikkea se kertoo sen mikä ei ole vapaata aluetta. Maalla asuvien ikimuistoiset poiminta-alueet kuuluvat heille. Suomen metsäalueet ovat kuitenkin niin valtavat, että vapaita mustikkametsiä on riittävästi. Ja sitten täytyy olla myös koskematonta luontoa, jonne ihminen ei saa mennä hikoilemaan ja levittämään hyttysmyrkyn hajua.

Jos tunnustetaan, että talousmetsissä on ainesta kehittyä puistoiksi, niin mitä ovat ne alueet jotka ansaitsevat nimen metsä ? Ne ovat luonnonmetsiä. On selvää, että ”kansallispuisto” on harhaan johtava nimitys. Sen sijaan voisi puhua soista ja nevoista, rämeistä ja korvista, kankaista, lehdoista ja niin edelleen. Oikeita nimiä saa käyttää vain alueilla, jotka sen ansaitsevat.

Uuden ajan kansallispuisto on kaikille avoin metsäpuistojen  maa, harvennettu metsä. Siellä ihmiset kulkevat poimuri kädessä… tai hetkinen, se näyttää proteesilta.

Tulevaisuuden marjanpoimurit ovat muuten lähes nykyisen kaltaisia, toki sensorit ovat herkempiä ja ne ovat käteen kytketyt. . Joissain tapauksissa jo nyt ihmiskäsi on harjaantunut niin herkäksi, että poimurilla voi nopeastikin kammata mustikkapensaan niin että, säiliöön kertyisi lainkaan roskia. Tässä ihminen on vähitellen saavuttamassa karhun käpälän poimintaherkkyyden.

Poimuri on saanut mallinsa karhun käpälästä, ja tulevaisuudessa kun siihen saadaan myös tunto, niin taitavasti tällaista proteesipoimuria käyttävä käsi voi olla varsin nopea ja tarkka.

Varsinainen muistikkaherkuttelun huippu tullee kuitenkin perustumaan käsin poimintaan. Jokainen marja poimitaan erikseen, ja silloin kun se on parhaimmillaan. Kun eri kypsymisvaiheessa olevia marjoja ei kahmaista kerralla, niin tarvitaan sorminäppäryyttä ja tarkkaa erottelukykyä. Vain todella harvalla ihmisellä on kyky erottaa täydellisen oikeahetkinen mustikka. Kukoistuksessaan oleva yksilö on vaikea huomata, saman pensaan mustikoissa onkin vain hieman epäkypsää punaisuutta mukana.

Harva on maistanut täydellistä mustikkaa. Paitsi jotkut lapset ja tietyt eläimet.

Täydellisen mustikan löytävät silmät on kuitenkin helppo kehittää. Onhan lintujen erottelukyky marjojen suhteen ylivoimaista ihmiseen nähden. Metsot ja teeret popsivat yksitellen, marja kerrallaan vain täydellisiä mustikoita. Niillä on aikaa aterioida metsässä. Niiden erehtymättömän tarkka silmä löytää aina parhaan.

Äitini ei aavistanutkaan, miten oikeassa hän oli valittaessaan, että ”miksi nuo rastaat syövät aina parhaat mansikat”. Rastailla oli sitä varten pettämättömän tarkka erottelukyky.

(kuvat: Kaisa-Liisa Ikonen)

Minä siis odotan, että saisin erikoislasit mustikanpoimintaan. Ne tulisivat olemaan äärimmäisen tarkat, ja sopivan väriherkistyksen avulla täydelliset mustikat nousisivat näkökenttääni muista poikkeavan sinisinä. Näin tarkkuus ja sopiva sinisen värin aaltopituuksien erottelu voi korjata ihmisen huonot silmät.

 

 

Krimit

Putinin suupaloista vastenmielisimpiä ovat nämä Krimit, piirakat joissa hyvän ja anteliaan luonnon aineksista saadaan vatsa sekaisin sekä kuvotus, joka kestää pitkään. Suomi on paljastunut ihan toiseksi maaksi kuin mitä olin luullut, se on tämä kuvotus.

”En minäkään Putinista pidä”, sanoi naapurini kolme vuotta sitten, ”mutta sijoitan Venäjälle niin kauan kun tämä ies on vallassa, se takaa vakaat tuotot”. Eräät Suomen talouselämän vaikuttajat ovat nyt housut kintuissa, niin sanoakseni. Ja kovin haluttomia nämä vaikuttajat ovat edes nostamaan housujaan. On siis päästy hässimisen vauhtiin Putinin rahavarojen kanssa, eivätkä herrat malttaisi lopettaa.

On se hetki, jolloin muut jo häpeävät näitä diktaattorin rahojen edessä polvistuvia.

Reseptissä krimien lähtökohdaksi sopisi englantilainen mätäpiirakkaperinne sovellettuna venäläis-ukrainalaisiin pelmeeneihin, puolikuun muotoisiin jauhelihapiiraisiin.

Kerrotaan että pelmeeneihin kaulitaan vehnätaikina ohueksi ja läpikuultavaksi kuin naisen keväthamonen aurinkoa vasten. Tästä voisi vetää vertauskuvaa läpinäkyvään asellisen uhkan peittelyyn ja kansanturvajoukkoihin Krimillä, mutta koska meillä on tähän aineksia omasta takaa, niin miksemme käyttäisi niitä.

Ohuesta ja läpikuultavasta pelmeenitaikinasta otetaan muotilla pyöreitä piirakan pohjia, joiden sisälle laitataan jostain. Jääkaapista löytyy jo haisemaan alkanut sipuli, sekä korianterinippu, jonka tiivis muovikääre on mädättänyt. Kokeilisko niitä ja veisi terveiset lähimmälle huoltoasemalle ?

Kun kysyin ystäviltä, että jos tekisin Putinin suupaloja, niin mitä ne olisivat. Yksi sanoi, että niitä löytyy vielä vappuna karkkihyllystä niin kuin lokinpaskoja. Toinen sanoi, että nehän ovat karjalanpiirakoita. Ja syömättä jäänyt Kosovo. Kolmas sanoi, että vitsi on mauton.

Demokratia ja taskuliemi

Kokkausohjelmia on kuulemma liikaa, lehtien kolumnistit havahtuvat yksi toisensa jälkeen kirjoittamaan siitä miten kokkausohjelmia on liikaa. Sekä ruokapalstoja lehdissä.

Totta kyllä, tämä vuosisadan ruokabuumi olisi voinut mennä parempaan suuntaan. Niin olisi käynyt, jos presidentin vaaleista 90-luvulla olisi tullut ruokapoliittiset vaalit. Se oli Heidi Hautalan ensimmäinen kutsumus. Mutta niin ei mennyt, vaikka ruoka on niin perustava ja jokaista koskettava asia, että asiasta pitäisi voida äänestää, niin ei käynyt. Nyt, ilman poliittista ohjausta terveellinen ruoka kallistuu juuri siksi, että se on terveellistä.

Ruokavalistus ei tässä auta, vain hinta auttaa ja nokkeluus. Jostakin syystä mieleeni tulee demokraattiset unelmat taskussa kuljetettavasta liemestä. Kulkurikaan ei tarvinnut muuta kuin kiehuvaa vettä, niin että voimat palasivat ja veren sokeri tasapainottui. Demokratian alkuaikoina uskottiin, että hyvät ja helposti valmistettavat ruuat kuuluisivat kaikille.

Taskussa kuljetettava liemi, työläisen turva, oli vielä ennen vallankumousta hitaasti valmistettava tuote. Ladys Kitchen vuodelta 1753 kertoo kuinka tällainen taskuvesio keitosta – pocket soup – valmistetaan.

Luu- ja lihaliemi keitetään pitkään ja mahdollisimman vahvaksi, niin että haihdutettavaa ei ole kohtuuttoman paljoa. Sitten liemi kaadetaan pieniin kuumentamisen kestäviin kupposiin, ja ne laitetaan vesihauteeseen paistinpannulle. Sitten kiehutetaan vettä niin kauan, että liemi on muuttunut hyytelöksi.

Lopuksi otetaan flanellin tai pyyhkeen palasia, yksi hyytelökakku kuhunkin pyyhkeeseen. Kankaan on tarkoitus imeä ylimääräinen neste lihaliemikakkusista, ja siksi liemen tiivistäjä voi joutua vaihtamaan kangaspalan muutaman kerran ennen kuin kakkunen on sopivan kuiva.

Tämä vaivannäkö pelkän liemitiivisteen vuoksi osoittaa, miten arvokkaasta asiasta on kyse ja siitä, miten paljon suurteollisuus voi helpottaa elämää. Niinpä demokratian henkeen massatuotannon pitäisi olla sosialisoitua ja ilmaista; liemet, leipä ja juustot.

Autotallin ovessa ei ollut kylttiä

Missä olit perjantai-iltana seitsemästä eteenpäin?

Tartossa, olin digitaalisen kulttuurin tutkimuksen kongressissa. Ohjelma tosin loppui aikaisemmin ja minulla oli mahdollisuus tavata vanha tuttu KK.

Tapasitko tämän henkilön jossain erityisessä paikassa?

Kyllä, kyseessä olivat kellaritilat joka Neuvostovallan aikana olivat toimineet KGPn kuulustelutiloina.

Emme tarkoita sitä, tiedät hyvin että tuota paikkaa voisi pitää laittomana.

Myönnän, että kansanomaisessa puheenparressa tuota paikkaa sanottaisiin salakapakaksi, mutta kyseessä oli yksityinen klubi  johon minä ja seurueeni saimme kutsun.

Voitteko ilmoittaa paikan osoitteen?

En pannut merkille kadunnimeä,  muistan että ensimmäisellä kerralla kävelin harhaan ja huomasin kiinnostavan patsaan, sen nimenä oli ”Kaksi Oskaria” –  myönnän kirjallisen sivistymättömyyteni koska tunnistin heistä vain toisen, se oli Oscar Wilde.  Oikeaan porttikäytävään löysin ohittaessani Juri Lotmanin muistolaatan oikealta puolelta.

Älkää valehdelko, kyseessä ei ollut porttikäytävä.

Anteeksi lipsahdukseni, minut oli kehoitettu tulemaan autotallin oven taakse, mitään kylttiä ei ollut.

Tiesitkö että kyseessä oli Tarton kirjailijatalon kellari ?

En tiennyt,  ehkä minulle kerrottiin se, mutta tiesin kyllä että yksityisellä klubilla on ”kirjallista väkeä”.  Vasta myöhemmin huomasin verkosta, että baaritiskin takana isännöi kirjailijaliiton luottamustehtävissä oleva käsikirjoittaja, nimeä en nyt millään saa mieleeni. Minulle vakuutettiin, että hän on paikalla vain ”tuuraamassa”. Sitten minulle esiteltiin henkilö, jota sanottiin ”meije politseie”. En tiennyt oliko hän paikan järjestysmies vai ammatiltaan poliisi.

Voitko kuvailla henkilöt, joiden kanssa keskustelit?  Vaihdoitteko tietoja ja esimerkiksi verkko-osoitteita Jyväskylän kirjailijatalonm tuon entisestä hammaslääkärin talosta rakennetun ja nuorten kerhotiloilta näyttävän tilan sekä  betonista rakennetun Tarton varsin merkittävän Eesti Kirjanike Liid Tartu osakond kanssa.  Tiesittekö mitä muita järjestöjä varsin merkittävässä talossa toimii ?

En tiedä muuta kuin, että siinä kellarissa jossa olin,  oli ollut KGPn kuulustelutilat.

Sanoitte sen jo, asiaa on turha painottaa.

Tuo seikka sanottiin minulle monta kertaa, joskus jopa nyrkiniskuja matkivin elein.

Älkää viitsikö, tiedämme että olet tavannut kyseisen KK teatteriohjaajan juuri Viron itsenäistymistä edeltävänä vuonna. Tiedämme että vuonna 1987 osallistuitte KKn kanssa julkiseen provokaatioon jossa Neuvostoliiton lippu korvattiin Viron lipulla. Tiedämme kirjeenvaihdostanne sekä siitä että KK oleskeli vieraanasi puoli vuotta juuri maan itsenäistymisen jälkeen.  Mitkä olivat motiivinne ?

Myönnän, olin osallisena pahassa poliittisessa virheessä 70 ja 80 -luvuilla ja hyvitin sitä. Tiedätte varmaan jäsenyyteni Suomi-Neuvostoliitto -seurassa, kotoani löydätte alleviivattuja Bresnevin puheita, löytyy ehkä ihmisiä jotka voivat todistaa, että en uskonut tarinoita julmuuksista, joiden kohteeksi virolaiset olivat tuolloin joutuneet.  Tuollaiset huhut kuitattiin tuohon aikaan usein käytetyllä ilmaisulla ”kyse on vain neuvostovastaisesta propagandasta”.

Emme halua kuulla  ”itsekritiikkiänne”, kertokaa keiden kanssa keskustelitte.

Enhän minä tuntenut heistä muita kuin KKn, sekä tietysti ystäväni jotka kutsuin sinne myöhemmin.  Näytti siltä, että kyseessä oli aito yksityistilaisuus,  kaikki näyttivät tuntevan toisensa.   Monet halusivat jutella kanssamme. Mutta ymmärrättehän ”see oli napsu päev” – niin että en pannut kaikkea merkille.

Mutta jos haluatte niin voin kirjoittaa tähän kuvaukset muun seurueeni poliittisesta taustasta, sen mitä tiedän, annan osoitteet ja meilit…