Miinavainaan suoalueet

Vesi palaa Joensuon turpeeseen nousseseen männikköön.

Miinavainaansuolle ei kannata aloittelijan tulla, sinne ei ketä tahansa hyväksytä.

 

Rympsylän raiskion elvytys

RYMPSYLÄN UKON VEDÄTYS

Haaveeni on RYMPSYLÄN metsäpalstan ostaminen pilkkahintaan, nöyryytyshintaan. Onhan se oikein omistajalle, tälle Rympsylän ukolle, metsänpilaajalle joka on joskus saanut hyvän, honkaisen männikkörinteen, mutta hakkuutti sen paljaaksi. Otti rahat, jätti hoitamatta ja pisti myyntiin. Toki minä voisin tehdä tuosta rinteestä huiman metsäpuutarhan ja paljon muutakin. Rympsylän eläkeläisukko, niin kuvittelen, ei saa nyt metsärahoja uuden mersun ostoon, enää dieseliä ei jätetä tyhjäkäynnille osuuspankin parkkiin kun mennään talletukselle.

Klikkailen myynti-ilmoituksen tietoja. Huomaan kuinka jo lähtöhinta – vaikka näyttääkin huomattavan edulliselta – sisältää ukon sinne ujuttamia piilokuluja kuten lohkomiskustannukset ja tierasitteen. Oikeastaan tuo on enemmänkin kuin tierasite: koko tien hoito näyttää siirtyvän tyhjän rinteen omistajalle, vaikka hän ei tarvitse tietä ainakaan seuraavaan 50 vuoteen.

Suurennan karttaa: keskeltä 5 hehtaarin aukkoa on korkea kuusikko, se rajattu kaupasta pois. Näyttää tontin paikalta. Rympsylän ukko on näemmä iskenyt parhaalle paikalle vielä itselleen huvilan paikan, niin että hän voisi asettua siihen Rympsylän herraksi ja kalastella viereisestä järvestä isoa ahventa.

No, katsotaan kuka sitä isoa ahventa sitten lopulta pyytää. Minunko pitäisi ostaa tämä risukko ja kunnostaa tie ukolle, ehei, jos hinnasta sovitaan ja tie kuuluu minulle, niin siitä tulee hiekkainen perunamaa.

Tuo tontiksi rajattu ala näyttää repivän koko ympärillä olevan palstan riekaleiksi, niin että sen eteläpuolelle jää kapea ja hankaan kulmaan kääntyvä sarka, pelkkä pajukko.

Hyvä puuhapalsta, sanotaan ilmoituksessa. Sitten luen ilmoitukseen kuuluvaa metsäarviota, ja siinä todetaan, että tietyt lohkot tarvitsevat ”kiireellistä metsänhoitotyötä”.

RAISKIOSTA METSÄPUUTARHAKSI

Katselen lohkoa yksi, joka on merkitty 0,5 h taimikoksi. Liitteen valokuvista näkyy, että männyntaimet ovat tukehtumassa nousevaan koivikkoon – lohkolle on tehty avohakkuu 12 vuotta sitten, sekä pakollinen taimien istutus. Rympsylän ukko on antanut pusikon vallata kaiken.

Mutta miten, ja millä keinoin saisin tehtyä kaupat niin, että Rympsylän ukko saisi ansionsa mukaan. Pistänkö setelinippuun paperilappuja joukkoon? En, mutta koska hän pyytää kahdeksan, minä sanon että kuusikin siitä on liikaa, ota tai jätä. Pakkohan hänen on ottaa, niin uskon.

Kasteltava ykkönen (0,5 ha). Ylhäällä mäellä oleva puolen hehtaarin hakkuuaukko on merkitty mäntytaimikoksi, arvoltaan 1600e. Kun seison paikalla, huomaan että koivunvesakko on tukehduttanut sen. Pala olisi arvoton muille paitsi minulle. Tarvitsen pusikkoa: rouskutan sen hakkeeksi komposteihini, joita nousisi rinteeseen.

Voisin siis ottaa hoitooni tämän ylärinteen, se vaikuttaa hiekkaiselta ja lämpimältä. Vaarana on tietysti kuivuus. Huomasin kuitenkin, että ylhäällä kulkee puro – tosin naapurin puolella, mutta lähellä. Putkea pitkin veden saisi valumaan tänne ja kastelemaan tarvittaessa hiekkaisen rinteen ja poikkirinteeseen rakentuvat peruna- ja parsapenkit.

Männikköinen kakkonen (1,5 ha). Muutaman pikkumäntyjen tiheikön jätän kasvamaan myös lämpöpenkkien vierelle. Varsinainen pikkurunkojen männikkö alkaa päädystä, parimetristen mäntyjen ja koivujen tiheikkö laskee vasenta reunaa alas palstan puoliväliin asti. Mutta samanikäiset koivut ovat piiskanneet mäntyjä osin latvattomiksi, joten talousarvio on kohtuuttoman suuri tässäkin kohtaa. Siitä täytyy koivikko kaataa pois ja hakettaa se lämpöpenkkeihin ja suunnitteilla oleviin komposteihin.

Neljän männyn torni: Siemenmännyiksi jätetyt salskeat ja korkealle kohoavat petäjät herättävävät halun kiivetä latvaan.

Enpä taida itse enää laittaa tolppakenkiä jalkaan, en nouse puuhun. Muut voivat viedä narutikkaat ylös, kiivetä ja rakentaa tukevan lavan noitten neljän männyn varaan.  Olemmehan mäellä, josta näkyy kauas järville ja aukeiksi hakatuille kukkuloille – siellä täällä siemenpuiksi jätetyt männyt tervehtivät toisiaan. Nämä ovat puunhinnan nousun jälkeisiä näkymiä.

Kuusentaimet (2 ha) Rinteen keskiosa on hakkuuaukko, johon on istutettu pakolliset kuusentaimet kolmisen vuotta sitten. Siellä ne jossain pusikon lomassa kituvat. Huomaan myös paikoittaisen villivatun korret lumisen maaston yllä. Ja suoraan sanoen, en tiedä mitä tällaiselle tekisi.

Vadelman asettuminen tälle raiskiolle on hyvä merkki, ehkä piikkinen karhunvattukin viihtyisi siellä. Myös tie tarvittaan kulkemaan palstan halki, alkaen länsireunasta ja päätyen neljän männyn luo itäreunaan. Mäen yläosassa näyttikin olevan pieni hiekanottoa varten avattu kuoppa.

Epäilen tätä muutama vuosi sitten istutettua kuusikkoa vahvasti, onhan se niin pientä ja turhaa, että täydennän sen rauduskoivulla. Ja onhan tässä palstalla myös täysimittaisen kuusikon pala. Nämä avohakkaajat jättävät aina muutaman tukiksi kasvaneen puun, maksimissaan puolen hehtaarin palalle. Koske se näyttää mukavalta höperön ostajan silmissä. Ovelasti nämä ainoat isot puut on jätetty sen tien varteen, jota oletettu ostaja astelee.

 

Mot Naturen

Mitä tapahtuu, kun norjalainen mies lähtee yksin vuorille viikonlopuksi. Ole Giæverin elokuvassa Mot Naturen (2014) ei päälisin puolin tapahdu paljoakaan, mutta se on hyvin fyysinen, hyvin konkreettisesti luonnossa.

Hyväkuntoinen mies juoksee vuorenrinteillä, Ole Giæver itse,  hän ajattelee asioitaan, käveleskelee yksin, haaveilee, kohtaa erämaahan kuolemisen ajatuksen moneen otteeseen ja eri tavoin. Myös seksiin liittyvät ajatukset ovat hänellä koko ajan mielessä: etääntyminen vaimosta ja haave lähteä omille teille. Toisaalta ajatus pojasta, joka kasvaa ja lähtee ehkä myöhemmin mukaan tällaiselle vuorivaellukselle.

Kiinnostavaa on seurata sitä, mitä vaellus vuorilla tekee sille mielen aineistolle, mikä mukanaan mies lähtee luontoon. Omasta kokemuksesta tiedän, että vittumaisimmat ajatukset tulevat pintaan vaelluksen alussa. Pahanhajuisin hiki nousee ensin. Tämän vaiheen ajatuksia ei filmillä ole esitetty, mutta miehen puskeva tapa juosta ja rynniä metsässä kertoo samaa.

Ja sitten mies pysähtyy kuselle, aivan kuin esittäisi itsensä ja tilanteensa siinä: hän lorottaa suoraan kirkkaaseen vuoripuroon, täyttää sitten oman juomapullonsa vain metriä ylempää.

Yöllä, nukkuessaan näreen alla makuupussissa hän näkee painajaisen, joka ehkä on tuon edellisen tapahtuman kääntöpuoli. Hän etsii hukkumassa olevaa poikaansa vuorilammen soisesta ja mutaisesta pohjasta. Mies kahlaa mulkkua myöten veteen – ja aamulla hän huomaa laskeneensa alleen.

Hänen housunsa ovat kusessa, makuupussi haisee. Eikä hän uskalla laskeutua pesulle rantaan, joka on sama mutainen kaislikko kuin hänen unessaan. Hän lähtee matkaan ilman housuja, ja huomaa että kelteisillään juokseminen on mukavaa.

Vaelluksilla tapahtuu usein käänne, ajatukset kulkevat ja matkan teko muuttuu vapaaksi kuljeskeluksi. Se on parasta. Miehelle tämä vaihe alkaa jo ensimmäisenä iltana: jonkin aikaa hän ei muista enää juosta vaan kiertelee ajatuksissaan kalliolta toiselle.

Näin tuo mieli kehittelee aineistoaan kun vaellus jatkuu: samat asiat palaavat ja palaavat, mutta aina hieman erilaisina.

Filmissä tämä prosessin syveneminen on havainnollistettu hienosti siten, että vähitellen miehelle tärkeät ihmiset ilmestyvät hänen seuraansa vuorille. No, ensimmäinen ilmestys tosin on kiihottava nainen, tuttu myyjätär jonka kanssa hän usein flirttailee. Mutta toisena päivänä hän kulkee vuorilla jo ajoittain vaimoaan ja ajoittain poikaansa seuraten. Aivan kuin vaelluksen myötä olisi viimein päästy tunteiden kokemisen tasolle.

Kuolema erämaassa toistuu aiheena useaan otteeseen. Siihen liittyy monenlaista naurettavaa, groteskia ja ylevää mielikuvastoa: muutua kotkaksi ja lentää koti-ikkunan  taa katsomaan vaimoa puuhissaan ja poikaa leikkimässä. Onneksi tämä ei ole ainoa kuva, on myös veteen ja mutaan kuoleminen. Ehkä erämaahan kuolemisen mielikuvat merkitsevät miehelle valinta-tilanteen rajoja, jotka hän haluaa kohdata voidakseen valita taas elämän.

 

 

Löylyt tulee saunaan, istumaan ja vaatimaan viinaa

”Ihmisessä on kaksi henkeä. Löylyksi nimetty henki painui heti ihmisen kuoltua manalaan ja pysyi siellä, mutta toinen henki oli jo ihmisen eläessä rauhaton ja saattoi matkustella ruumiin ulkopuolella. Se karkasi joskus varomattoman aivastuksen tai haukotuksen mukana, eikä jättänyt tätä maailmaa kevyesti kun ihminen kuoli. Se rauhaton henki jäi kalmistoon tai kotitupansa maille, jos siltä oli jäänyt jotain pahasti kesken eläissään. Tuvan liepeillä se liikkui niin kauan kuin ihmistä muistettiin.”(7)

Naisten on miehiä helpompi tulla kalmistosta kotipaikalle oleilemaan, siksi miesvainajille on tarvittu erityinen päivä sitä varten. Paula Havaste kuvaa vainajien henkiä Tuulen vihat romaanissaan, joka sijoittuu esihistorialliseen aikaan; naiset lymyilevät pirtin nurkissa, miehet pääsevät kotisaunaan vain kerran vuodessa.

”Kalmistossa täytyi olla hyytävän kylmää, joten kai naiset nyt halusivat lämmittelemään heidän luokseen. Näytti siltä, että naisten hengille kalmistosta ihmisten ilmoille pääseminen oli paljon helpompaa, sillä miesten henkiä näkyi harvoin. Vain kerran vuodessa kun päivä oli lyhimmillään, miesten henget pysyivät puskemaan itsensä kalmiston läpi, ja nyt oli juuri se päivä ja sen päivän yö. Siksi isän piti lämmittää sauna tulikuumaksi, avata uksi henkien tulla ja istua lauteille pitämään niille seuraa keskiyön hetkeen saakka.”(9)

Nämä ukkojen henget eivät millään tahtoisi lähteä lämpimästä saunasta kylmään kalmistoon, vanha keino on viina, sen perässä ne lähtevät.

 

Tsekkiläinen ironian taju

Kuinka David Jan löysi ruokapaikat Jyväskylästä ? Suht hyvin, vaikka jatkuvasti hänen täytyi tarkistaa, että aterioissa ei ole sianlihaa, no pork. Juutalaisena David on saanut tottua tällaiseen varovaisuuteen. Tuntuu myös, että hän suhtautuu myös poliisiin ja virkavaltaan samoin kuin aterioihin, jotka saattavat sisältää sianlihaa.

– Nuoruusvuodet Tsekkoslovakiassa, niin, siksi olen yhä epäluuloinen.

– Olin joutunut poliisiasemalle kuulusteluun 70-luvun alussa, kun veljeni loikkasi Englantiin. Lukiessani kuulusteluopöytäkirjaa, korjasin vaistomaisesti kaikki poliisin tekemät kirjoitusvirheet. Välittömästi, kun annoin lomakkeen takaisin, sain iskun naamaani.

– Veljeä uhattiin enemmän, hän sai syytteen kidnappauksesta ja tuomittiin vangittavaksi poissaolevana, koska oli kadonnut perheineen Englantiin. Poliisin mukaan hän oli kidnapannut omat lapsensa. Nehän kuuluivat siihen aikaan valtiolle.

David Jan ei koskaan loikannut, vaikka juutalaiset olivat erityisessä tarkkailussa Tsekkoslovakian aikaan. Annoin hänelle lahjaksi saksankielisen käännöksen Paavo Haavikon novellista ”Lumeton aika”,  kuvaus Neuvosto-Suomesta.

David Jan ihmettelee sitä, miten kukaan voisi koskaan suhtautua valtioon ilman ironiaa. Tsekkien rikas satiirinen traditio on tunnettua. Hän kertoo kuinka vanhempansa loikkasivat Sveitsiin 1968 tapahtumien jälkeen. Hänen isänsä ja äitinsä olivat graafikoita. Kumpikaan ei harrastanut poliittisia pilapiirroksia, mutta isän grafiikan töihin oli tullut hieman satiirisia aiheita, niin että he tekivät ratkaisunsa ennen poliisia. Asettuessaan Sveitsiin, vahnemmat perustivat grafiikan alan yrityksen ja kaikki oli muuten hyvin, mutta kun sveitsiläisillä ei ollut lainkaan huumorintajua – sitä he eivät lakanneet ihmettelemästä.

David Jan itse oli armeijassa 1968 miehityksen aikoihin. Alokkailta kysyttiin jatkuvasti oletko Neuvostoliiton puolella, jos olit vastaan jouduit vaikeuksiin. Jos olit puolella, mutta ironisesti, saatoit vain toivoa että upseeri oli ironinen itsekin, tai vain tyhmä tai kännissä. Neuvostomiehityksen aikaan armeijan väki oli erityisen mieluusti humalassa, kertoo David, mutta silti:

– Eräs tuttu alokas hänen osastostaan yritti itsemurhaa, ja joutui sen takia vankilaan. Ei siis hoitoa, vaan selliin virumaan. Hän sai jopa syytteen murhayrityksestä. Sotaoikeudessa tapausta pidettiin vakavana, koska hän oli yrittänyt murhata tsekkoslovakialaisen sotilaan, itsensä. Alokas ei ollut tajunnut, että sotilaana hän kuuluu valtiolle.

 

 

Kesä kasaan, taitelenpa kajakkini

Kesä alkaa olla niin sanotusti paketissa, sarja kajakin pakkaamisesta kuvatkoon sitä.

Makaan nurmikolla, olen oikaissut itseni, nukahdan ja herään kahvin tuoksuun. Tartun polviini ja nousen istumaan.

Uudet sovellutukset matkivat entistä rohkeammin luontokappaleita.

Tiivistäminen on sitä että lukijalle valmistetaan paketti, se täytyy taitella nivelten kohdalta niin ettei se avattaessa repeydy.

Karvitkin leivittävät kesällä kukkiaan ja pakkaavat ne sitten syksyllä.

Joskus vielä kärpässienikin kootaan.

GPS-paikantimista, väriherkistä silmälaseista ja käden taidoista

Parhaiten mustikka kasvaa harvennetussa metsässä, talousmetsässä. Toivon, että joskus noista alueista käytettäisiin niille sopivaa nimeä eli puisto tai puutarha- koska kyse on puista.

Kuvittelen, että puistot ovat mustikkametsien kaltaisia paikkoja, joissa on metsäpohja ja puita harvassa. Puutarhoissa taas kasvaa omenapuut ja muut hedelmät hoidetussa maaperässä. Ja jos johdonmukaisia ollaan, niin ”metsä” olisi paikka jonne ihminen voi mennä vain harvoin ja peloissaan.

Mustikka tarvitsee valoa, ja samalla puiden tuomaa varjoa. Tämä saa minut haaveilemaan ajasta, jolloin puistot tulevat korvaamaan talousmetsät. Se aika ei ole kaukana, kunhan huomataan että marjat ovat selluloosaa arvokkaampia. Koska on nämä ihmisten sairaudet ja puutokset: puutokset! Ehkä se, että suomen kieli ei ole koskaan irronnut metsästä, kääntyy vielä pelastukseksi. Ehkä tässä tehoviljelyn allergisoimassa maailmassa lopultakin vain metsämarja pelastaa ihmiskunnan.

Onko siihen varauduttava? Jos näin on, niin metsämarjavallankumous lähtee GPS-paikantimista, väriherkistetyistä tarkkuuslaseista ja käden taidoista.

GPS kertoo poimijoille, paitsi sen mistä mustikoita voi lähteä etsimään, myös sen mistä on jo poimittu; ja ennen kaikkea se kertoo sen mikä ei ole vapaata aluetta. Maalla asuvien ikimuistoiset poiminta-alueet kuuluvat heille. Suomen metsäalueet ovat kuitenkin niin valtavat, että vapaita mustikkametsiä on riittävästi. Ja sitten täytyy olla myös koskematonta luontoa, jonne ihminen ei saa mennä hikoilemaan ja levittämään hyttysmyrkyn hajua.

Jos tunnustetaan, että talousmetsissä on ainesta kehittyä puistoiksi, niin mitä ovat ne alueet jotka ansaitsevat nimen metsä ? Ne ovat luonnonmetsiä. On selvää, että ”kansallispuisto” on harhaan johtava nimitys. Sen sijaan voisi puhua soista ja nevoista, rämeistä ja korvista, kankaista, lehdoista ja niin edelleen. Oikeita nimiä saa käyttää vain alueilla, jotka sen ansaitsevat.

Uuden ajan kansallispuisto on kaikille avoin metsäpuistojen  maa, harvennettu metsä. Siellä ihmiset kulkevat poimuri kädessä… tai hetkinen, se näyttää proteesilta.

Tulevaisuuden marjanpoimurit ovat muuten lähes nykyisen kaltaisia, toki sensorit ovat herkempiä ja ne ovat käteen kytketyt. . Joissain tapauksissa jo nyt ihmiskäsi on harjaantunut niin herkäksi, että poimurilla voi nopeastikin kammata mustikkapensaan niin että, säiliöön kertyisi lainkaan roskia. Tässä ihminen on vähitellen saavuttamassa karhun käpälän poimintaherkkyyden.

Poimuri on saanut mallinsa karhun käpälästä, ja tulevaisuudessa kun siihen saadaan myös tunto, niin taitavasti tällaista proteesipoimuria käyttävä käsi voi olla varsin nopea ja tarkka.

Varsinainen muistikkaherkuttelun huippu tullee kuitenkin perustumaan käsin poimintaan. Jokainen marja poimitaan erikseen, ja silloin kun se on parhaimmillaan. Kun eri kypsymisvaiheessa olevia marjoja ei kahmaista kerralla, niin tarvitaan sorminäppäryyttä ja tarkkaa erottelukykyä. Vain todella harvalla ihmisellä on kyky erottaa täydellisen oikeahetkinen mustikka. Kukoistuksessaan oleva yksilö on vaikea huomata, saman pensaan mustikoissa onkin vain hieman epäkypsää punaisuutta mukana.

Harva on maistanut täydellistä mustikkaa. Paitsi jotkut lapset ja tietyt eläimet.

Täydellisen mustikan löytävät silmät on kuitenkin helppo kehittää. Onhan lintujen erottelukyky marjojen suhteen ylivoimaista ihmiseen nähden. Metsot ja teeret popsivat yksitellen, marja kerrallaan vain täydellisiä mustikoita. Niillä on aikaa aterioida metsässä. Niiden erehtymättömän tarkka silmä löytää aina parhaan.

Äitini ei aavistanutkaan, miten oikeassa hän oli valittaessaan, että ”miksi nuo rastaat syövät aina parhaat mansikat”. Rastailla oli sitä varten pettämättömän tarkka erottelukyky.

(kuvat: Kaisa-Liisa Ikonen)

Minä siis odotan, että saisin erikoislasit mustikanpoimintaan. Ne tulisivat olemaan äärimmäisen tarkat, ja sopivan väriherkistyksen avulla täydelliset mustikat nousisivat näkökenttääni muista poikkeavan sinisinä. Näin tarkkuus ja sopiva sinisen värin aaltopituuksien erottelu voi korjata ihmisen huonot silmät.

 

 

Koukut kannattaa säästää kalaruokaan

Koukuttomalla vieheellä saadun kalan valmistaminen ei poikkea koukuilla pyydetystä. Jos et halua tuottaa kipua kalalle, niin koukut kannattaa säästää kalaruokaan.

Saksalaiset ovat kehittäneet airbag-vaappuja, jossa koukkujen sijaan kalan suuhun puhkeaa eräänlainen kukka. Sen terälehdet täyttävät kalan kidan.

Todennäköisesti pyydyksen jokaisen laukeamisen jälkeen vaappuun on vaihdettava uusi maksullinen patruuna. Kalastusvaappujen bisnes on suurta, koska koukkujen vuoksi vesistöjen pohjaan takertuu valtavat määrät uistimia, niinpä veikkaan että airbag-vaappujen patruunat ovat kalliita.

Kalan kokemus tällaisesta vaapusta on ehkä samantapainen kuin hammaslääkärillä ollessa; kita ammollaan ja postket täynnä pumpulia.

Näin voidaankin säästää koukut kalaruokiin, kuorrutuksiin ja kastikkeisiin. Suomalaisessa perinteessä kalaa lähestytään miedosti maidon avulla ja ilman koukkuja, paistetaan voissa ja valellaan kermalla. Ja hyvä niin, mutta muutakin voi kokeilla.

– Piparjuuri on klassinen koukku hauelle.
– Intialaiset currytahnat, voimakkaaseen kookosmaitokastikkeeseen – hauelle.
– Sriracha -kastike ja hunajamaustetut raparperit lahnalle.
– Ahven on niin mieto ja hyvä, että ilman sarvia ja hampaita sen kanssa teen vain kanttarellikastiketta.
– Kuha on vielä jäänyt arvoitukseksi, se yksi ainoa katosi paistinpanulta niin nopeasti etten muista miten valmistin sen.

 

Ahventen narraamisen probleema

Olemme lähdössä tutkimaan kesäisiä metsälampia virveleiden kanssa: ovatko lammet tosiaan niin täynnä ahventa, kuin monet tarinat kertovat, vai onko se pelkkää kuvitelmaa.

Aamulla runsaan kahvin juonnin jälkeen, mieli vilkkaana, haaveilin jo kuinka asetumme metsälammen rannalle heittelemään ahvenlippaa. Kävin pohtimaan sitä, onko kuitenkaan parasta aloittaa isoimmasta ahvenesta. Sillä uusin tutkimus johtaa meidät hämmentävien kysymysten eteen: vanha puhe kalan narraamisesta saattaa kääntyä päinvastaiseksi.

Ohessa oleva graafinen esitys ahvenen reviiristä ja lammen herkästi kommunikoivasta ekosysteemistä auttaa hahmottamaan ongelmaa jota pohdin.

Isoimpien ahventen kalastaminen ensiksi sekoittaa metsälammen herkän systeemin: voimme saada pari hyvänkokoista kalaa, mutta siihen se loppuu. Lammen kalojen kommunikaatio sekoaa ja menee jonkin aikaa, ennen kuin menetykset korvataan, ja uudet asemat kaloille löytyvät.

Toisaalta pikkuahventen pyytäminen reviirin keskeltä parantaisi ja vilkastaisi itse lammen elämää, mutta me saisimme ainekset vain keittoliemeen.

Neljännen ison kahvikupillisen jälkeen tulin siihen johtopäätökseen, että ensin pyydämme kahdeksan pientä ahventa keskeltä, sitten kaksi suurinta molemmin puolin lampea – ja sitten juoksisimme nopeasti pois kalakeittoa laatimaan.

Pian huomasin, että ongelma ei suinkaan ole ratkaistu. Ahventen laittaminen kattilaan palauttaa meidät samaan tilanteeseen – ja kalojen kierto kiehuvassa liemessä on kuvattavissa saman grafiikan avulla.

Ongelma on siinä, että kalalientä saa keittää maksimissaan 30 minuuttia, sen jälkeen liemeen tulee kitkerä maku. Kuinka, ja missä järjestyksessä siis asetamme erikokoiset kalat kattilaan ?

Kun isoja ahvenia on keitetty vartti, ne nostetaan kattilasta ja tilalle laitetaan pikkuahvenet; mutta kuinka ja millä lämmöllä tämä on tehtävä, jotta liemeen jo tullut kalamaku ei katkeroidu lisäkeittämisen myötä. Probleema siis pysyy ratkaisemattomana: kun keitämme mahdollisesti saamamme liemiahvenet ja toivottavasti saamamme pari isoa ahventa, niin miten kalakeitosta tulisi hyvää, tuoretta ja tukevan kalaisaa.

 

99%:sesti riittää laiturille tuleminen

”Itse en voi käsittää niitä ihmisiä, jotka viitsivät juosta rantaan huutamaan ja räyhäämään. Jos haluaa kalamiehet pois ”omasta” rannasta niin 99%:sti riittää se, että näyttäytyy kalastajille. Sen verran hyvin rannikon väki on onnistunut kalastajat pelottelemaan.

Meillä on mökki samalla suunnalla, jossa ko. välikohtaus sattui. Mielestäni veneellä liikkuvien kalastajien käytös on aika moitteetonta mökkiläisiä kohtaan. Meidän mökin vieressä on hyvännäköinen etelään päin aukeava kaislikko, jossa käy keväisin ja syksyisin keskimäärin viitisen venettä kalassa per päivä. Suunnasta, josta kalaveneet pääsääntöisesti tulevat ei näe meidän laituria eikä kovin hyvin rakennuksiakaan. Siinä vaiheessa, kun vene saapuu kohtaan, josta he havaitsevat mökin ja rannalla olevat ihmiset loppuu kalastus välittömästi ja veneen kuljettaja lähtee ajamaan ”karkuun”. Monesti olen yrittänyt päästä rantaan kysymään miten on hauki purrut, mutta kertaakaan en ole päässyt rantaan saakka ennen kuin vene jo katoaa kauemmaksi. Meidän mökiltä kukaan ei tule koskaan huutamaan kalamiehille, mutta onhan se ihan kiva, että laiturin edustalle ei tulla heittämään, jos mökillä ollaan paikalla.”