Kesä kasaan, taitelenpa kajakkini

Kesä alkaa olla niin sanotusti paketissa, sarja kajakin pakkaamisesta kuvatkoon sitä.

Makaan nurmikolla, olen oikaissut itseni, nukahdan ja herään kahvin tuoksuun. Tartun polviini ja nousen istumaan.

Uudet sovellutukset matkivat entistä rohkeammin luontokappaleita.

Tiivistäminen on sitä että lukijalle valmistetaan paketti, se täytyy taitella nivelten kohdalta niin ettei se avattaessa repeydy.

Karvitkin leivittävät kesällä kukkiaan ja pakkaavat ne sitten syksyllä.

Joskus vielä kärpässienikin kootaan.

99%:sesti riittää laiturille tuleminen

”Itse en voi käsittää niitä ihmisiä, jotka viitsivät juosta rantaan huutamaan ja räyhäämään. Jos haluaa kalamiehet pois ”omasta” rannasta niin 99%:sti riittää se, että näyttäytyy kalastajille. Sen verran hyvin rannikon väki on onnistunut kalastajat pelottelemaan.

Meillä on mökki samalla suunnalla, jossa ko. välikohtaus sattui. Mielestäni veneellä liikkuvien kalastajien käytös on aika moitteetonta mökkiläisiä kohtaan. Meidän mökin vieressä on hyvännäköinen etelään päin aukeava kaislikko, jossa käy keväisin ja syksyisin keskimäärin viitisen venettä kalassa per päivä. Suunnasta, josta kalaveneet pääsääntöisesti tulevat ei näe meidän laituria eikä kovin hyvin rakennuksiakaan. Siinä vaiheessa, kun vene saapuu kohtaan, josta he havaitsevat mökin ja rannalla olevat ihmiset loppuu kalastus välittömästi ja veneen kuljettaja lähtee ajamaan ”karkuun”. Monesti olen yrittänyt päästä rantaan kysymään miten on hauki purrut, mutta kertaakaan en ole päässyt rantaan saakka ennen kuin vene jo katoaa kauemmaksi. Meidän mökiltä kukaan ei tule koskaan huutamaan kalamiehille, mutta onhan se ihan kiva, että laiturin edustalle ei tulla heittämään, jos mökillä ollaan paikalla.”

 

Menetkö uimaan? Harkitsen sitä vakavasti, mietin sitä koko ajan.

Hetken aikaa saattaa olla lämmintä, kun sade lakkaa ja satut olemaan tuulelta suojaisessa paikassa, voit kokea hetken aurinkoa.Eräästä rantahetkestä on tullut lähes ikuinen. Kyse on J.D Salingerin 1953 julkaisemasta ”Banaanikalailtapäivä” novellista. Mieleltään sekoamassa oleva Seymour Glass on rikkoutuva lasi, joka vielä kerran leikillisen onnen. Hän on uimarannalla, kun 4-vuotias Sibyl tulee hänen luokseen hokien lausetta ”See more glass”.  Heidän välille kehkeytyy leikkisä sananvaihto. Seymour kuljettelee tyttöä uimapatjalla aallokossa ja kertoo tarinan banaanikaloista. Banaanikalat ovat tavallisia kaloja, mutta luolaan mennessään he muuttuvat hirviöiksi, ahmivat banaaneja ja saavat banaanikuumeen johon kuolevat.

Sinulla on hieno uimapuku: Minä sitten pidän sinisistä uimapuvuista.
Sibyl tuijotti häntä, katsoi sitten pönköttävää vatsaansa – Tämä on keltainen.
– Onko ? Tule vähän lähemmäksi.
Sybil astui askelen eteenpäin.
– Olet täysin oikeassa. Olenpa minä hölmö.
– Menetkö uimaan ? Sybil sanoi.
– Harkitsen sitä vakavasti. Voit uskoa, Sybil, että mietin sitä koko ajan.
Sybil koetteli uimapatjaa, jota nuori mies joskus käytti päänalusenaan. – Se tarvitsee ilmaa, hän sanoi.
– Olet oikeassa. Se tarvitsee enemmän ilmaa kuin olen taipuvainen myöntämään.

Salingerin novellia ja edellisen postaukseni Bon Tristesseä yhdistää rantaidyllin yllättävä katkeaminen itsemurhaan. Myönnän lukevani molempia tarinoita 50-luvulle tyypillisinä rantaidylleinä, jota surun ja kuoleman kehys vain kaunistaa.

Keskipäivä on aina nuori

Albert Camus oli helleeni, välimerellisen keskipäivän ihminen. Hänelle Välimeren valo keskellä päivää on merkinnyt sekä absurdin korkeaa hetkeä – ja toisaalta selkeää oikeudenmukaisuutta.

Tipasa, roomalaisten muinainen rannikkokaupunki Algeriassa oli Camus´lle tuttu nuoruusvuosilta. Tipasan raunioissa on kylpylä, amfiteatteri sekä useita basilikoita. Camus on kirjoittanut Tipasasta ainakin kahdessa esseessään, varhaisessa ”Häät Tipasassa” ja myöhäisessä ”Paluu Tipasaan”. Jälkimmäisessä Tipasa-esseessään 1952, eurooppalaisen yön ja vastarintavuosien jälkeen Camus palaa muinaisille raunioille ja kokee itse kuuluvansa täysin päivälle. Päivä Tipasassa on nuorempi kuin mitä Euroopassa koskaan: siellä uudet vääryydet ovat tulleet vanhojen tilalle. ”Siksi Eurooppa vihaa päivänvaloa, eikä pysty muuhun kuin asettamaan uuden vääryyden vanhan tilalle”. Pieneksi jääneen appelsiinin tavoin, ilman valoa ja vettä, hedelmä kuivuu ja jää kitkeräksi.

 

Raunioilla, Välimeren äärellä, nuoruutensa maisemassa Camus tajuaa että päivä on vielä nuori, päivä on aina vielä nuori. Täytyy säilyttää kontakti tuoreeseen elämään, ilon viileisiin lähteisiin sekä ” päivään, joka karkottaa vääryyden ja palaa taisteluun jossa tuo valo on saatu.”

Päivä on nuori, oikeudenmukainen ja voimakas. Tämä oikeus on suoraa, samalla tavalla suoraa kuin absurdi tai julma totuus. Camus kirjoittaa, että Tipasan rauniot ovat nuorempia kuin viimeaikaisten pommitusten tekemät. Siellä maailma alkaa uutena joka päivä, aina uudessa valossa.

(Albert Camus The Myth of Sisyphos, essee ”Return to Tipasa”.)

Hehkutus

Kesäisiä ruoka-aineita täytyy hehkuttaa, grillata,syödä kuumaa ja varoen sekä hekumoiden. Jos olisin ollut Agicola kääntäisin vierasperäisen grillata-sanan lempeämmin hehkuttamiseksi. Kesäruoka laitetaan hehkuttamalla ja se syödään hekumoiden.

Oikeastaan hekumointi aloitetaan jo kaupassa, kun valitaan paprikaa ja kesäkurpitsaa. Ananasrenkaista olen luopunut, ne pettivät odotukseni jo kymmenen vuotta sitten eräissä parvekejuhlissa. Broilerin rintapalat olivat yhteen aikaan herkkuani, ja myönnän joskus yhä kaipaavani niitä. Lisäksi minun on vaikea katsoa, kun tv-kokit pilaavat kalaa grillaamalla, en ole ollenkaan varma voiko arvokalalle tehdä niin.

Tomaattia ja sipulia en ole vielä nostanut grillissä hekumoinnin arvoiseksi, ne ovat parhaimmillaan muulla tavalla valmistettuina.

Kaupassa tapahtuvan valmistelevan hekumoinnin jälkeen vihannekset maustetaan yleensä hekumointikastikkeella, jossa chilillä on arvoisensa asema.

Täytyy myöntää, etten mielellään vetelisi samaa kastiketta kalan, paprikan ja kesäkurpitsan päälle. Pehmeäksi hehkutettu paprika ei tarvitse muuta, kala tarvitsee voita ja kurpitsa ehkä pippuria ennen kuin niistä tulee hekumoitavia.

En tosin ole aivan varma, mikä sopisi kurpitsalle parhaiten – pitäisikö sitä kuitenkin itkettää ensin suolan avulla, mutta niin että suola ei imeydy siihen vaan neste poistuu, koska suolaantuneesta kurpitsasta on mahdotonta nauttia. Muistan useistakin grillijuhlista haaleat, mitäänsanomattomat, sosiaalisen viivyttelyn pilaamat kurpitsat, kun niihin pitäisi käydä kiinni ahneesti,juuri hehkutettuina.

Raparberiote

Raparberi,  tarkoittaa hölynpölyä, sanaa jota ei voi ymmärtää,  vieraskielistä sanaa, tai ei pelkästään yhtä sanaa vaan käsittämättömien sanojen pulputusta, hrabarberia.

Mitä tällaiselle kasville on tehtävä,  että se lopettaa höpöttämisensä, vaikenee ja alkaa maistua. En tiedä oikeaa tapaa, mutta vain sylin ottaminen saa sen rauhoittumaan. Se rauhoittaa myös minut, koska sylillisestä rabarberia saa monta litraa ruuanlaittoviiniä. Niin olen tehnyt, ja olen rauhoittanut sen hapanta mehua pitämällä sitä sylissä kunnes se maitoontuu. Nyt voin pitää keittiössä viislitraista putelia – viini on kuivaa, ei ollenkaan hapanta – siitä kaadan reippaita, puolen litra kulauksia kalakeittoon, sienikeittoon ja erilaisiin risottoihin.

Siinä viinissä maistuu tuo kuvassa oleva rabarberiote.

Kahlaaminen

ISÄ JA ÄITI nauttivat molemmat uimisesta, kumpikin tosin eri tavalla ja luonteensa mukaisesti. Isä sukeltaa, mutta vain vaikuttaa rohkealta, äiti laskeutuu vähitellen aivan kuin suurten tunteiden vallassa, mutta antamatta minkään horjuttaa päättäväistä etenemistä.

Mutta ennen uimista he kahlaavat. Vesi eristää heidät toisistaan tavalla josta lapsena en pitänyt, ja jonka vasta aikuisena ymmärsin, he eivät ole toistensa kylkiluiden lomaan asettautunt vetoketju -olento, joka vain pakosta ratkeaa erilleen.  Vesi eristää, vesi tuo kummankin erilaiset temperamentit esiin. Ja silti he kahlaavat yhdessä, rinta rinnan, vesi luo pientä vastusta kun he etenevät.

Kahlaaminen on vanha sana, mutta sukupolvemme ketjussa isä ja äiti aloittivat tämänkaltaisen kahlaamisen. Isovanhempani mieluummin seisoskelivat vedessä, aivankuin he eivät olisi koskaan todella kahlanneet.  Myös minä kahlaan ja poikani on tänä viikonloppuna kahlaamassa Yyterissä ystäviensä kanssa, pari viikkoa sitten kahlasin hieman tyttäreni kanssa, ja viikonloppuna kahlaan hieman kantavesissämme pynttärinniemellä.

Aikaa myöten kahlaamisestani on tullut rauhallisempaa, uskon että se tyynnyttää vilkkaita jalkojani.

Berliini -fantasia 2

Kesäinen päivä yhdeksänkymmentä vuotta sitten, Schiller puistossa Berliinissä. Nuori nainen, päivänvarjon alla, katsoo meitä.  Was davon gesach? Nainen on hyvin kaukana. Hevoskastanjat ja lehmukset ovat heittäneet lähes raivokkaita varjoja  hänen eteensä, on vuosi 1921 nainen ei vielä tiedä mitä tämän jälkeen tapahtuu.

Rantareviirit, ihmisten etäisyydet

Riittää kun näyttäytyy laiturillaan, niin veneilijä osaa pysytellä etäämpänä.  Kesäisessä luonnossa ihmisten suhteet muuttuvat selvästikin reviireiksi,  jossa kommunikoidaan etäisyyksillä, tilan varaamisilla ja antamisilla.  Mikä on kalastajan sopiva etäisyys mökistä, jossa on havaittu lomalainen.

Mikä on epäviralliseen, pieneen, uimarantaan tulleen suhde toiseen, koiraansa uittavaan ulkoilijaan ?

Tuntuu, että omistusoikeus ja tontin rajat eivät ilmaise paljoakaan tästä vivahteikkaasta kommunikaatiosta,  vaan kyseesä on eräänlainen aura, joka säteilee rajojen ulkopuolelle ja on siis puhtaasti mielikuva.  Mökkitiet kuuluvat usein näihin reviireihin, harhaileva rantateitä kuljeksiva aistii sen vaikka mökillä ei olisikaan ketään.

Omat reviirit, jos olen sukumökillä, ovat samalla tavalla pinttyneet kuin muillakin. Jos mökkitiellä kulkee joku, haluan tunnistaa liikkujan. Ja jos rantaan tulija on vieras, olen koko ajan tietoinen tuosta tuntemattomasta lähistöllä, jos kyseessä on joku rannan vakituinen käyttäjä, niin rauhoitun ja unohdan tulijan.

Rantareviireihin vaikuttaa ehkä tuttuus ja tottumus enemmän kuin omistusoikeus, huomaan että minulla on useita järvenrantoja joissa tunnen tulleeni vakiokulkijaksi, vaikka omistusoikeus on vain yhteen. Jokaiseen niistä on aluksi liittynyt varovainen asettuminen, rajojen tunnistaminen ja vähittäinen tuttuus ja rentoutuminen.

Kuka pissasi veteen ?