Taiteen synnystä ei näemmä osata puhua nykyään muuten kuin työn rekisterissä. Taistelu luovuuden myyttejä vastaan on jättänyt jäljelle vain pyhän produktiivisuuden.
Luovuutta koskeva kieli on latistunut pelkäksi tuotannon ja työn sanaston viljelyksi. Kaikki kieltävät inspiraation (paitsi Blanchot, joka tulkitsee imnspiraation omalla tavallaan). Samalla torjutaan rikas taiteen syntyyn liittyvä uskonnollinen mielikuvasto.
Kenenkään ei saa verrata taideteoksen luomista neitseelliseen syntymään, vaikka niistä löytyy paljon yhteistä. Kyllähän se tiedetään, kuinka suomalainen realistinen proosa kuvaa neitseellisen syntymän – se on Marian syrjähypylle annettu selitys.
Rilke koki runon vaatimuksen itsessään yhtä mahdottomana kuin sen mitä enkelit vaativat Neitsyt Marialta. Täytyisi synnyttää Vapahtaja ja vielä ilman miehen siittiöitä, täytyisi asettua itseä suurempien voimien ponnistusalusaksi.
Taiteesta ei saa puhua mahdottomana tehtävänä, ei koska se saattaisi aiheuttaa kirjoittamisen blokin ja vähentää tuottavuuta. Mutta mitä meiltä katoaa, kun kokmus ylivoimaisesta haasteesta ja mahdottomasa tehtävästä poistetaan?
Uskon yhä että jotkut taiteilijat ovat oppineet tuntemaan adventum -sanan merkityksen ja adventtipyhien vaiheet, kun liian suurelta tuntuva tehtävä voidaan jakaa vaikka neljään vaiheeseen.
Metsäpuutarhat 