OLEN MUUTTANUT

Risto Niemi-Pynttäri

NELJÄN LAJIN KATTAUS: uuden ajan luontoa, liemiä, verkkoproosaa – sekä dosentin jälkiä.

http://www.rniemip.ma-pe.net/

Mainokset

Pavut – ja se mistä ei ole lainkaan vaivaa

Avainsanat

,

Papujen idätys eli viiden päivän idätysaika ennen käyttöä sopii hyvin vatsalleni, sekä pavut että vatsa asettuvat odottamaan tapaamista. Idätys tekee papujen proteiinin helposti sulavaksi ja pehmeän tuntuiseksi sekä täyttäväksi.  Ja toisaalta idätyksen odottaminen, no niin. Joskus se onnistuu, eikä siitä ole mitään vaivaa. Joskus muistan huuhdella kikherneet aamuin illoin.  Tosin ei siitä ole vaivaa silloinkaan, kun herneet menevät pilalle, ne pitää vaan kumota kompostisankoon.

Itse asiassa se mistä ei ole ollenkaan vaivaa, mikä on helppoa, se voi jäädä tekemättä ja luisua vaan pois asioitten joukosta. Seurauksena on limainen ja hapan kikhernekasa, siinä vaiheessa kun ne taas tulevat näkyviksi siinä tiskipöydällä, jossa ne ovat koko ajan olleet.

How-to-sprout-chickpeas-at-home3

Joskus se mistä ei ole vaivaa, ei tule edes hoidetuksi. Ensimmäisenä iltana likoamassa olevat kikherneet odottavat tiskipöydällä vesihanan vieressä, liian helposti hoidettavissa, ja ensimmäinen huuhtelu jää välistä. Kun kolmas huuhtelu unohtuu, tuoksu ei ole enää raikas, ja kun viides sekä kuudes huuhtelu unohtuvat, niin pavut näyttivät jo limaisilta.  Tässä vaiheessa purkki onkin jo muuttumassa näkymättömäksi, ja on sitä kolme päivää, niin että viimein kun kumoan kikhernesotkun kompostisankoon, ihmettelen että mistä se löytyi.

Toisinaan taas papujen idätys, tämä mistä ei ole vaivaa, tapahtuu itsestään ja kehittyy iloiseksi odotukseksi.  Pidän niitä ensin pimeässä, niin että ne alkavat elää. Ne vitaminoituvat, ja myös minä virkistyn, kun huomaan miten idut kasvavat ja halkaisevat papujaan. Huuhtelen niitä ja viidentenä päivänä ne alkavat versoa ja huokua raikkautta ja happea.

Mutta onko tämä kaikki turhaa, jos keitän tämän kaiken ja teen  kikherneistä  hummusta?  No ainahan  minulta herneenversoja löytyy, niitä olen idättänyt jo monta vuotta. Niistä saan tuoretta ja itänyttä myös hummukseen.

Vitamiinit haihtuvat, vaikka keitän niitä minimissään kuusi minuuttia. Silti teen annoksen johon tulee 5 dl idätettyjä ja pehmeäksi keitettyjä kikherneitä, runsas kourallinen herneenversoja tavallisen persiljan sijaan, oliiviöljyä kolme ruokalusikallista, kolme valkosipulia ettei sen maku puske liikaa, sitruuna on välttämätön.  Täytyy myöntää, että olen vasta opettelemassa hummuksen maustamista, silti , perinteisen mustapippurin sijaan punapippuri on tuntuisi olevan paikallaan.

Yön järjestys (Anselm Kiefer)

die Orden der Nacht

Ekologiaa voisi jatkaa hieman metafyysiseen suuntaan – ihmistä, kasvillisuutta ja kosmosta rinnastavaan suuntaan. Tai mikä minä olen sanomaan mitään ekologismin heikkouksista, varsinkaan tähän aikaan vuodesta, jolloin ainoa kontaktini luontoon on kaivuutyö.

Nyt kun värit ovat vetäytyneet ja vain tummat sävyt vallitsevat, kuten tuossa Kieferin maalauksessa, silloin päästään lähelle hautaa, ihmistä ja juuria.

Sanotaan sitä vaikka juurisavotaksi. Puutarhaan tunkevien puun juurten esiin kaivaminen, katkaiseminen ja etenemisen estäminen. Puutarhan reunassa ei ole kasvuvoimaa, koska puitten juuret ovat vieneet kasveilta veden ja voiman.

Varsinaisesti minua kiinnostaa maan avaaminen. Tutkin, miten männyt ja yksi aktiivinen haapa ovat viimeisen viiden vuoden aikana edenneet puutarhan puolelle. Pinta on sammalta, se ja lapion syvyydeltä multaa lentää kohopenkkiin (maanparannustyö). Aktiivinen elämä ei yllä tätä syvemmälle. Sitten alkaa hiljainen, ikuisesti muuttumaton hiekan ja kivien alue. Mullan alla olevassa hiekassa kulkee juuria kuin piuhoja, voimajohtoja. Rautakanki on eräänlainen käsi jolla tunnustelen maan syvempiä osia – ja vedän piuhoja poikki.

Kohta vallitsee yön järjestys: tulee ilta, puiden latvat erottuvat vain hieman taivaasta, ja minä kävelen hämäränä hahmona puutarhassa.

Entä puut, kaatuvatko ne myrskyssä, kun juuria on poikki ? Kosmos. Työtä ei saa jättää kesken: mäntyjen juurille tulee latoa painavia kiviä, ja istuttaa kivien lämmöstä nauttiva kuivan maan kasveja. Puutarhan reunaan tulee juurimatto,sekä lehtipuun haketta josta tulee siihen maatuva, puinen käytävä.

Kun nuotit olivat puita

Keskiaikainen musiikki on näkymättömään metsään tehtyä. Se ei ole pimeässä (tenebrae) koska se ei ole läpitunkematonta (oscuritas), vaan pikemminkin se on jossain avarassa, missä ei näy mitään.

Musiikki on kuitenkin raivattu hyvin tiheään metsään (silva), alunperin läpitunkemattomaan, mutta nyt tuuli puhaltaa sen läpi. Siellä on erilaisia puita, eri mittaisia ja vaihtelevalla etäisyydellä toisistaan. Myös oksien haarautuminen on huomioitu, niin että äänen korkeudet vaihtelevat, kun se soi.

Sinä tulet metsään, missä et näe mitään, et edes pimeyttä. Huomaat, kuinka hiljaista on. Vain siellä, minne menet, siellä aiemmin paikoillaan istuneet äänet alkavat resonoida ohikulkuusi.

 

Mot Naturen

Mitä tapahtuu, kun norjalainen mies lähtee yksin vuorille viikonlopuksi. Ole Giæverin elokuvassa Mot Naturen (2014) ei päälisin puolin tapahdu paljoakaan, mutta se on hyvin fyysinen, hyvin konkreettisesti luonnossa.

Hyväkuntoinen mies juoksee vuorenrinteillä, Ole Giæver itse,  hän ajattelee asioitaan, käveleskelee yksin, haaveilee, kohtaa erämaahan kuolemisen ajatuksen moneen otteeseen ja eri tavoin. Myös seksiin liittyvät ajatukset ovat hänellä koko ajan mielessä: etääntyminen vaimosta ja haave lähteä omille teille. Toisaalta ajatus pojasta, joka kasvaa ja lähtee ehkä myöhemmin mukaan tällaiselle vuorivaellukselle.

Kiinnostavaa on seurata sitä, mitä vaellus vuorilla tekee sille mielen aineistolle, mikä mukanaan mies lähtee luontoon. Omasta kokemuksesta tiedän, että vittumaisimmat ajatukset tulevat pintaan vaelluksen alussa. Pahanhajuisin hiki nousee ensin. Tämän vaiheen ajatuksia ei filmillä ole esitetty, mutta miehen puskeva tapa juosta ja rynniä metsässä kertoo samaa.

Ja sitten mies pysähtyy kuselle, aivan kuin esittäisi itsensä ja tilanteensa siinä: hän lorottaa suoraan kirkkaaseen vuoripuroon, täyttää sitten oman juomapullonsa vain metriä ylempää.

Yöllä, nukkuessaan näreen alla makuupussissa hän näkee painajaisen, joka ehkä on tuon edellisen tapahtuman kääntöpuoli. Hän etsii hukkumassa olevaa poikaansa vuorilammen soisesta ja mutaisesta pohjasta. Mies kahlaa mulkkua myöten veteen – ja aamulla hän huomaa laskeneensa alleen.

Hänen housunsa ovat kusessa, makuupussi haisee. Eikä hän uskalla laskeutua pesulle rantaan, joka on sama mutainen kaislikko kuin hänen unessaan. Hän lähtee matkaan ilman housuja, ja huomaa että kelteisillään juokseminen on mukavaa.

motNaturen1Vaelluksilla tapahtuu usein käänne, ajatukset kulkevat ja matkan teko muuttuu vapaaksi kuljeskeluksi. Se on parasta. Miehelle tämä vaihe alkaa jo ensimmäisenä iltana: jonkin aikaa hän ei muista enää juosta vaan kiertelee ajatuksissaan kalliolta toiselle.

Näin tuo mieli kehittelee aineistoaan kun vaellus jatkuu: samat asiat palaavat ja palaavat, mutta aina hieman erilaisina.

Filmissä tämä prosessin syveneminen on havainnollistettu hienosti siten, että vähitellen miehelle tärkeät ihmiset ilmestyvät hänen seuraansa vuorille. No, ensimmäinen ilmestys tosin on kiihottava nainen, tuttu myyjätär jonka kanssa hän usein flirttailee. Mutta toisena päivänä hän kulkee vuorilla jo ajoittain vaimoaan ja ajoittain poikaansa seuraten. Aivan kuin vaelluksen myötä olisi viimein päästy tunteiden kokemisen tasolle.

Kuolema erämaassa toistuu aiheena useaan otteeseen. Siihen liittyy monenlaista naurettavaa, groteskia ja ylevää mielikuvastoa: muutua kotkaksi ja lentää koti-ikkunan  taa katsomaan vaimoa puuhissaan ja poikaa leikkimässä. Onneksi tämä ei ole ainoa kuva, on myös veteen ja mutaan kuoleminen. Ehkä erämaahan kuolemisen mielikuvat merkitsevät miehelle valinta-tilanteen rajoja, jotka hän haluaa kohdata voidakseen valita taas elämän.

 

 

Löylyt tulee saunaan, istumaan ja vaatimaan viinaa

”Ihmisessä on kaksi henkeä. Löylyksi nimetty henki painui heti ihmisen kuoltua manalaan ja pysyi siellä, mutta toinen henki oli jo ihmisen eläessä rauhaton ja saattoi matkustella ruumiin ulkopuolella. Se karkasi joskus varomattoman aivastuksen tai haukotuksen mukana, eikä jättänyt tätä maailmaa kevyesti kun ihminen kuoli. Se rauhaton henki jäi kalmistoon tai kotitupansa maille, jos siltä oli jäänyt jotain pahasti kesken eläissään. Tuvan liepeillä se liikkui niin kauan kuin ihmistä muistettiin.”(7)

Naisten on miehiä helpompi tulla kalmistosta kotipaikalle oleilemaan, siksi miesvainajille on tarvittu erityinen päivä sitä varten. Paula Havaste kuvaa vainajien henkiä Tuulen vihat romaanissaan, joka sijoittuu esihistorialliseen aikaan; naiset lymyilevät pirtin nurkissa, miehet pääsevät kotisaunaan vain kerran vuodessa.

”Kalmistossa täytyi olla hyytävän kylmää, joten kai naiset nyt halusivat lämmittelemään heidän luokseen. Näytti siltä, että naisten hengille kalmistosta ihmisten ilmoille pääseminen oli paljon helpompaa, sillä miesten henkiä näkyi harvoin. Vain kerran vuodessa kun päivä oli lyhimmillään, miesten henget pysyivät puskemaan itsensä kalmiston läpi, ja nyt oli juuri se päivä ja sen päivän yö. Siksi isän piti lämmittää sauna tulikuumaksi, avata uksi henkien tulla ja istua lauteille pitämään niille seuraa keskiyön hetkeen saakka.”(9)

Nämä ukkojen henget eivät millään tahtoisi lähteä lämpimästä saunasta kylmään kalmistoon, vanha keino on viina, sen perässä ne lähtevät.

 

Tsekkiläinen ironian taju

Kuinka David Jan löysi ruokapaikat Jyväskylästä ? Suht hyvin, vaikka jatkuvasti hänen täytyi tarkistaa, että aterioissa ei ole sianlihaa, no pork. Juutalaisena David on saanut tottua tällaiseen varovaisuuteen. Tuntuu myös, että hän suhtautuu myös poliisiin ja virkavaltaan samoin kuin aterioihin, jotka saattavat sisältää sianlihaa.

– Nuoruusvuodet Tsekkoslovakiassa, niin, siksi olen yhä epäluuloinen.

– Olin joutunut poliisiasemalle kuulusteluun 70-luvun alussa, kun veljeni loikkasi Englantiin. Lukiessani kuulusteluopöytäkirjaa, korjasin vaistomaisesti kaikki poliisin tekemät kirjoitusvirheet. Välittömästi, kun annoin lomakkeen takaisin, sain iskun naamaani.

– Veljeä uhattiin enemmän, hän sai syytteen kidnappauksesta ja tuomittiin vangittavaksi poissaolevana, koska oli kadonnut perheineen Englantiin. Poliisin mukaan hän oli kidnapannut omat lapsensa. Nehän kuuluivat siihen aikaan valtiolle.

David Jan ei koskaan loikannut, vaikka juutalaiset olivat erityisessä tarkkailussa Tsekkoslovakian aikaan. Annoin hänelle lahjaksi saksankielisen käännöksen Paavo Haavikon novellista ”Lumeton aika”,  kuvaus Neuvosto-Suomesta.

David Jan ihmettelee sitä, miten kukaan voisi koskaan suhtautua valtioon ilman ironiaa. Tsekkien rikas satiirinen traditio on tunnettua. Hän kertoo kuinka vanhempansa loikkasivat Sveitsiin 1968 tapahtumien jälkeen. Hänen isänsä ja äitinsä olivat graafikoita. Kumpikaan ei harrastanut poliittisia pilapiirroksia, mutta isän grafiikan töihin oli tullut hieman satiirisia aiheita, niin että he tekivät ratkaisunsa ennen poliisia. Asettuessaan Sveitsiin, vahnemmat perustivat grafiikan alan yrityksen ja kaikki oli muuten hyvin, mutta kun sveitsiläisillä ei ollut lainkaan huumorintajua – sitä he eivät lakanneet ihmettelemästä.

David Jan itse oli armeijassa 1968 miehityksen aikoihin. Alokkailta kysyttiin jatkuvasti oletko Neuvostoliiton puolella, jos olit vastaan jouduit vaikeuksiin. Jos olit puolella, mutta ironisesti, saatoit vain toivoa että upseeri oli ironinen itsekin, tai vain tyhmä tai kännissä. Neuvostomiehityksen aikaan armeijan väki oli erityisen mieluusti humalassa, kertoo David, mutta silti:

– Eräs tuttu alokas hänen osastostaan yritti itsemurhaa, ja joutui sen takia vankilaan. Ei siis hoitoa, vaan selliin virumaan. Hän sai jopa syytteen murhayrityksestä. Sotaoikeudessa tapausta pidettiin vakavana, koska hän oli yrittänyt murhata tsekkoslovakialaisen sotilaan, itsensä. Alokas ei ollut tajunnut, että sotilaana hän kuuluu valtiolle.

 

 

Kesä kasaan, taitelenpa kajakkini

Kesä alkaa olla niin sanotusti paketissa, sarja kajakin pakkaamisesta kuvatkoon sitä.

Kajakkilaukku5Makaan nurmikolla, olen oikaissut itseni, nukahdan ja herään kahvin tuoksuun. Tartun polviini ja nousen istumaan.

Kajakkilaukku4

Uudet sovellutukset matkivat entistä rohkeammin luontokappaleita.

Kajakkilaukku3

Tiivistäminen on sitä että lukijalle valmistetaan paketti, se täytyy taitella nivelten kohdalta niin ettei se avattaessa repeydy. Kajakkilaukku2

Karvitkin leivittävät kesällä kukkiaan ja pakkaavat ne sitten syksyllä.

KajakkilaukkuJoskus vielä kärpässienikin kootaan.

GPS-paikantimista, väriherkistä silmälaseista ja käden taidoista

mustikassaR

Parhaiten mustikka kasvaa harvennetussa metsässä, talousmetsässä. Toivon, että joskus noista alueista käytettäisiin niille sopivaa nimeä eli puisto tai puutarha- koska kyse on puista.

Kuvittelen, että puistot ovat mustikkametsien kaltaisia paikkoja, joissa on metsäpohja ja puita harvassa. Puutarhoissa taas kasvaa omenapuut ja muut hedelmät hoidetussa maaperässä. Ja jos johdonmukaisia ollaan, niin ”metsä” olisi paikka jonne ihminen voi mennä vain harvoin ja peloissaan.

Mustikka tarvitsee valoa, ja samalla puiden tuomaa varjoa. Tämä saa minut haaveilemaan ajasta, jolloin puistot tulevat korvaamaan talousmetsät. Se aika ei ole kaukana, kunhan huomataan että marjat ovat selluloosaa arvokkaampia. Koska on nämä ihmisten sairaudet ja puutokset: puutokset! Ehkä se, että suomen kieli ei ole koskaan irronnut metsästä, kääntyy vielä pelastukseksi. Ehkä tässä tehoviljelyn allergisoimassa maailmassa lopultakin vain metsämarja pelastaa ihmiskunnan.

Onko siihen varauduttava? Jos näin on, niin metsämarjavallankumous lähtee GPS-paikantimista, väriherkistetyistä tarkkuuslaseista ja käden taidoista.

GPS kertoo poimijoille, paitsi sen mistä mustikoita voi lähteä etsimään, myös sen mistä on jo poimittu; ja ennen kaikkea se kertoo sen mikä ei ole vapaata aluetta. Maalla asuvien ikimuistoiset poiminta-alueet kuuluvat heille. Suomen metsäalueet ovat kuitenkin niin valtavat, että vapaita mustikkametsiä on riittävästi. Ja sitten täytyy olla myös koskematonta luontoa, jonne ihminen ei saa mennä hikoilemaan ja levittämään hyttysmyrkyn hajua.

Jos tunnustetaan, että talousmetsissä on ainesta kehittyä puistoiksi, niin mitä ovat ne alueet jotka ansaitsevat nimen metsä ? Ne ovat luonnonmetsiä. On selvää, että ”kansallispuisto” on harhaan johtava nimitys. Sen sijaan voisi puhua soista ja nevoista, rämeistä ja korvista, kankaista, lehdoista ja niin edelleen. Oikeita nimiä saa käyttää vain alueilla, jotka sen ansaitsevat.

Uuden ajan kansallispuisto on kaikille avoin metsäpuistojen  maa, harvennettu metsä. Siellä ihmiset kulkevat poimuri kädessä… tai hetkinen, se näyttää proteesilta.

Tulevaisuuden marjanpoimurit ovat muuten lähes nykyisen kaltaisia, toki sensorit ovat herkempiä ja ne ovat käteen kytketyt. . Joissain tapauksissa jo nyt ihmiskäsi on harjaantunut niin herkäksi, että poimurilla voi nopeastikin kammata mustikkapensaan niin että, säiliöön kertyisi lainkaan roskia. Tässä ihminen on vähitellen saavuttamassa karhun käpälän poimintaherkkyyden.

Poimuri on saanut mallinsa karhun käpälästä, ja tulevaisuudessa kun siihen saadaan myös tunto, niin taitavasti tällaista proteesipoimuria käyttävä käsi voi olla varsin nopea ja tarkka.

Varsinainen muistikkaherkuttelun huippu tullee kuitenkin perustumaan käsin poimintaan. Jokainen marja poimitaan erikseen, ja silloin kun se on parhaimmillaan. Kun eri kypsymisvaiheessa olevia marjoja ei kahmaista kerralla, niin tarvitaan sorminäppäryyttä ja tarkkaa erottelukykyä. Vain todella harvalla ihmisellä on kyky erottaa täydellisen oikeahetkinen mustikka. Kukoistuksessaan oleva yksilö on vaikea huomata, saman pensaan mustikoissa onkin vain hieman epäkypsää punaisuutta mukana.

Harva on maistanut täydellistä mustikkaa. Paitsi jotkut lapset ja tietyt eläimet.

Täydellisen mustikan löytävät silmät on kuitenkin helppo kehittää. Onhan lintujen erottelukyky marjojen suhteen ylivoimaista ihmiseen nähden. Metsot ja teeret popsivat yksitellen, marja kerrallaan vain täydellisiä mustikoita. Niillä on aikaa aterioida metsässä. Niiden erehtymättömän tarkka silmä löytää aina parhaan.

Äitini ei aavistanutkaan, miten oikeassa hän oli valittaessaan, että ”miksi nuo rastaat syövät aina parhaat mansikat”. Rastailla oli sitä varten pettämättömän tarkka erottelukyky.

mustikassaRi(kuvat: Kaisa-Liisa Ikonen)

Minä siis odotan, että saisin erikoislasit mustikanpoimintaan. Ne tulisivat olemaan äärimmäisen tarkat, ja sopivan väriherkistyksen avulla täydelliset mustikat nousisivat näkökenttääni muista poikkeavan sinisinä. Näin tarkkuus ja sopiva sinisen värin aaltopituuksien erottelu voi korjata ihmisen huonot silmät.