Pavut – ja se mistä ei ole lainkaan vaivaa

Avainsanat

,

Papujen idätys eli viiden päivän idätysaika ennen käyttöä sopii hyvin vatsalleni, sekä pavut että vatsa asettuvat odottamaan tapaamista. Idätys tekee papujen proteiinin helposti sulavaksi ja pehmeän tuntuiseksi sekä täyttäväksi.  Ja toisaalta idätyksen odottaminen, no niin. Joskus se onnistuu, eikä siitä ole mitään vaivaa. Joskus muistan huuhdella kikherneet aamuin illoin.  Tosin ei siitä ole vaivaa silloinkaan, kun herneet menevät pilalle, ne pitää vaan kumota kompostisankoon.

Itse asiassa se mistä ei ole ollenkaan vaivaa, mikä on helppoa, se voi jäädä tekemättä ja luisua vaan pois asioitten joukosta. Seurauksena on limainen ja hapan kikhernekasa, siinä vaiheessa kun ne taas tulevat näkyviksi siinä tiskipöydällä, jossa ne ovat koko ajan olleet.

How-to-sprout-chickpeas-at-home3

Joskus se mistä ei ole vaivaa, ei tule edes hoidetuksi. Ensimmäisenä iltana likoamassa olevat kikherneet odottavat tiskipöydällä vesihanan vieressä, liian helposti hoidettavissa, ja ensimmäinen huuhtelu jää välistä. Kun kolmas huuhtelu unohtuu, tuoksu ei ole enää raikas, ja kun viides sekä kuudes huuhtelu unohtuvat, niin pavut näyttivät jo limaisilta.  Tässä vaiheessa purkki onkin jo muuttumassa näkymättömäksi, ja on sitä kolme päivää, niin että viimein kun kumoan kikhernesotkun kompostisankoon, ihmettelen että mistä se löytyi.

Toisinaan taas papujen idätys, tämä mistä ei ole vaivaa, tapahtuu itsestään ja kehittyy iloiseksi odotukseksi.  Pidän niitä ensin pimeässä, niin että ne alkavat elää. Ne vitaminoituvat, ja myös minä virkistyn, kun huomaan miten idut kasvavat ja halkaisevat papujaan. Huuhtelen niitä ja viidentenä päivänä ne alkavat versoa ja huokua raikkautta ja happea.

Mutta onko tämä kaikki turhaa, jos keitän tämän kaiken ja teen  kikherneistä  hummusta?  No ainahan  minulta herneenversoja löytyy, niitä olen idättänyt jo monta vuotta. Niistä saan tuoretta ja itänyttä myös hummukseen.

Vitamiinit haihtuvat, vaikka keitän niitä minimissään kuusi minuuttia. Silti teen annoksen johon tulee 5 dl idätettyjä ja pehmeäksi keitettyjä kikherneitä, runsas kourallinen herneenversoja tavallisen persiljan sijaan, oliiviöljyä kolme ruokalusikallista, kolme valkosipulia ettei sen maku puske liikaa, sitruuna on välttämätön.  Täytyy myöntää, että olen vasta opettelemassa hummuksen maustamista, silti , perinteisen mustapippurin sijaan punapippuri on tuntuisi olevan paikallaan.

Yön järjestys (Anselm Kiefer)

die Orden der Nacht

Ekologiaa voisi jatkaa hieman metafyysiseen suuntaan – ihmistä, kasvillisuutta ja kosmosta rinnastavaan suuntaan. Tai mikä minä olen sanomaan mitään ekologismin heikkouksista, varsinkaan tähän aikaan vuodesta, jolloin ainoa kontaktini luontoon on kaivuutyö.

Nyt kun värit ovat vetäytyneet ja vain tummat sävyt vallitsevat, kuten tuossa Kieferin maalauksessa, silloin päästään lähelle hautaa, ihmistä ja juuria.

Sanotaan sitä vaikka juurisavotaksi. Puutarhaan tunkevien puun juurten esiin kaivaminen, katkaiseminen ja etenemisen estäminen. Puutarhan reunassa ei ole kasvuvoimaa, koska puitten juuret ovat vieneet kasveilta veden ja voiman.

Varsinaisesti minua kiinnostaa maan avaaminen. Tutkin, miten männyt ja yksi aktiivinen haapa ovat viimeisen viiden vuoden aikana edenneet puutarhan puolelle. Pinta on sammalta, se ja lapion syvyydeltä multaa lentää kohopenkkiin (maanparannustyö). Aktiivinen elämä ei yllä tätä syvemmälle. Sitten alkaa hiljainen, ikuisesti muuttumaton hiekan ja kivien alue. Mullan alla olevassa hiekassa kulkee juuria kuin piuhoja, voimajohtoja. Rautakanki on eräänlainen käsi jolla tunnustelen maan syvempiä osia – ja vedän piuhoja poikki.

Kohta vallitsee yön järjestys: tulee ilta, puiden latvat erottuvat vain hieman taivaasta, ja minä kävelen hämäränä hahmona puutarhassa.

Entä puut, kaatuvatko ne myrskyssä, kun juuria on poikki ? Kosmos. Työtä ei saa jättää kesken: mäntyjen juurille tulee latoa painavia kiviä, ja istuttaa kivien lämmöstä nauttiva kuivan maan kasveja. Puutarhan reunaan tulee juurimatto,sekä lehtipuun haketta josta tulee siihen maatuva, puinen käytävä.

Kun nuotit olivat puita

Keskiaikainen musiikki on näkymättömään metsään tehtyä. Se ei ole pimeässä (tenebrae) koska se ei ole läpitunkematonta (oscuritas), vaan pikemminkin se on jossain avarassa, missä ei näy mitään.

Musiikki on kuitenkin raivattu hyvin tiheään metsään (silva), alunperin läpitunkemattomaan, mutta nyt tuuli puhaltaa sen läpi. Siellä on erilaisia puita, eri mittaisia ja vaihtelevalla etäisyydellä toisistaan. Myös oksien haarautuminen on huomioitu, niin että äänen korkeudet vaihtelevat, kun se soi.

Sinä tulet metsään, missä et näe mitään, et edes pimeyttä. Huomaat, kuinka hiljaista on. Vain siellä, minne menet, siellä aiemmin paikoillaan istuneet äänet alkavat resonoida ohikulkuusi.

 

Mot Naturen

Mitä tapahtuu, kun norjalainen mies lähtee yksin vuorille viikonlopuksi. Ole Giæverin elokuvassa Mot Naturen (2014) ei päälisin puolin tapahdu paljoakaan, mutta se on hyvin fyysinen, hyvin konkreettisesti luonnossa.

Hyväkuntoinen mies juoksee vuorenrinteillä, Ole Giæver itse,  hän ajattelee asioitaan, käveleskelee yksin, haaveilee, kohtaa erämaahan kuolemisen ajatuksen moneen otteeseen ja eri tavoin. Myös seksiin liittyvät ajatukset ovat hänellä koko ajan mielessä: etääntyminen vaimosta ja haave lähteä omille teille. Toisaalta ajatus pojasta, joka kasvaa ja lähtee ehkä myöhemmin mukaan tällaiselle vuorivaellukselle.

Kiinnostavaa on seurata sitä, mitä vaellus vuorilla tekee sille mielen aineistolle, mikä mukanaan mies lähtee luontoon. Omasta kokemuksesta tiedän, että vittumaisimmat ajatukset tulevat pintaan vaelluksen alussa. Pahanhajuisin hiki nousee ensin. Tämän vaiheen ajatuksia ei filmillä ole esitetty, mutta miehen puskeva tapa juosta ja rynniä metsässä kertoo samaa.

Ja sitten mies pysähtyy kuselle, aivan kuin esittäisi itsensä ja tilanteensa siinä: hän lorottaa suoraan kirkkaaseen vuoripuroon, täyttää sitten oman juomapullonsa vain metriä ylempää.

Yöllä, nukkuessaan näreen alla makuupussissa hän näkee painajaisen, joka ehkä on tuon edellisen tapahtuman kääntöpuoli. Hän etsii hukkumassa olevaa poikaansa vuorilammen soisesta ja mutaisesta pohjasta. Mies kahlaa mulkkua myöten veteen – ja aamulla hän huomaa laskeneensa alleen.

Hänen housunsa ovat kusessa, makuupussi haisee. Eikä hän uskalla laskeutua pesulle rantaan, joka on sama mutainen kaislikko kuin hänen unessaan. Hän lähtee matkaan ilman housuja, ja huomaa että kelteisillään juokseminen on mukavaa.

motNaturen1Vaelluksilla tapahtuu usein käänne, ajatukset kulkevat ja matkan teko muuttuu vapaaksi kuljeskeluksi. Se on parasta. Miehelle tämä vaihe alkaa jo ensimmäisenä iltana: jonkin aikaa hän ei muista enää juosta vaan kiertelee ajatuksissaan kalliolta toiselle.

Näin tuo mieli kehittelee aineistoaan kun vaellus jatkuu: samat asiat palaavat ja palaavat, mutta aina hieman erilaisina.

Filmissä tämä prosessin syveneminen on havainnollistettu hienosti siten, että vähitellen miehelle tärkeät ihmiset ilmestyvät hänen seuraansa vuorille. No, ensimmäinen ilmestys tosin on kiihottava nainen, tuttu myyjätär jonka kanssa hän usein flirttailee. Mutta toisena päivänä hän kulkee vuorilla jo ajoittain vaimoaan ja ajoittain poikaansa seuraten. Aivan kuin vaelluksen myötä olisi viimein päästy tunteiden kokemisen tasolle.

Kuolema erämaassa toistuu aiheena useaan otteeseen. Siihen liittyy monenlaista naurettavaa, groteskia ja ylevää mielikuvastoa: muutua kotkaksi ja lentää koti-ikkunan  taa katsomaan vaimoa puuhissaan ja poikaa leikkimässä. Onneksi tämä ei ole ainoa kuva, on myös veteen ja mutaan kuoleminen. Ehkä erämaahan kuolemisen mielikuvat merkitsevät miehelle valinta-tilanteen rajoja, jotka hän haluaa kohdata voidakseen valita taas elämän.

 

 

Löylyt tulee saunaan, istumaan ja vaatimaan viinaa

”Ihmisessä on kaksi henkeä. Löylyksi nimetty henki painui heti ihmisen kuoltua manalaan ja pysyi siellä, mutta toinen henki oli jo ihmisen eläessä rauhaton ja saattoi matkustella ruumiin ulkopuolella. Se karkasi joskus varomattoman aivastuksen tai haukotuksen mukana, eikä jättänyt tätä maailmaa kevyesti kun ihminen kuoli. Se rauhaton henki jäi kalmistoon tai kotitupansa maille, jos siltä oli jäänyt jotain pahasti kesken eläissään. Tuvan liepeillä se liikkui niin kauan kuin ihmistä muistettiin.”(7)

Naisten on miehiä helpompi tulla kalmistosta kotipaikalle oleilemaan, siksi miesvainajille on tarvittu erityinen päivä sitä varten. Paula Havaste kuvaa vainajien henkiä Tuulen vihat romaanissaan, joka sijoittuu esihistorialliseen aikaan; naiset lymyilevät pirtin nurkissa, miehet pääsevät kotisaunaan vain kerran vuodessa.

”Kalmistossa täytyi olla hyytävän kylmää, joten kai naiset nyt halusivat lämmittelemään heidän luokseen. Näytti siltä, että naisten hengille kalmistosta ihmisten ilmoille pääseminen oli paljon helpompaa, sillä miesten henkiä näkyi harvoin. Vain kerran vuodessa kun päivä oli lyhimmillään, miesten henget pysyivät puskemaan itsensä kalmiston läpi, ja nyt oli juuri se päivä ja sen päivän yö. Siksi isän piti lämmittää sauna tulikuumaksi, avata uksi henkien tulla ja istua lauteille pitämään niille seuraa keskiyön hetkeen saakka.”(9)

Nämä ukkojen henget eivät millään tahtoisi lähteä lämpimästä saunasta kylmään kalmistoon, vanha keino on viina, sen perässä ne lähtevät.

 

Esineisiin törmäilyä pimeässä

”Päinvastoin kuin ympäröivän maaseudun aukeilla, missä ilta laskeutuu pikkuhiljaa, Waldenburgissa päivä päättyy yhtäkkiä läntisen taivaan imiessä valon sisäänsä kuin viemäriin, samalla tavalla pelokkaan ripeästi kuin luukut vedetään ikkunoiden eteen. Silloin harvalukuiset jalankulkijat alkavat kompastella oluttupien edustoilla oleviin tynnöreihin, hevosvaunujen tykötarpeisiin, mukulakivien reunoihin, harhateille joutuneisiin halkoihin ja jätesäkkeihin. Jokaisen pimeän ulko-oven edessä on mätäneviä jätteitä ja haju kutsuu niiden ympärille koiria ja kissoja ahmimaan niitä.

Taivaalta katsottaessa kaupunki on kuin vedessä kelluva kynttilä.”

Andres Neuman kuvaa Vuosisadan matkustajan (Tammi 2015, Tarja Härkösen hieno käännös) alkupuolella kaasulyhtyjen ajan kaupunkia ja pimeyden leviämistä. Ja kuin pimeän itsensä synnyttämänä varjoissa piileskelee joku.

”Jo jonkin aikaa on muuan helkilö seissyt joinain öinä odottamassa torin viereisillä kujilla, yövartijoiden ulottumattomissa, seinänvieriin naamioituneena ja varjoihin uponneena.”

Kuka hän on, tai pikemminkin miksi hän odottelee pimeässä murhavälineitten kanssa? Ehkä hän on pelon synnyttämä tunne. Tunne, jota ei ole tunnettu yhtä yleisesti enää 1800-luvun jälkeen. Minusta kiinnostavampaa on kompastelu pimeässä, kadulle jääneisiin esineisiin törmääminen. Nykyään se on harvinaista ja tavatonta, ja siksi vaarallista. Hyvä kulkija osaa käyttää keppia, ja osaa kaatua oikealla tavalla.

 

Kun luonto ei mätäne, vaan hienostuu

Fotosynteesin jälkeen alkaa kulttuuri, tarkemmin ottaen käyminen. Ei ole sattuma, että auringon sanotaan siirtyvän rypäleestä viiniin, ja muuttuvan mauksi.

Omenasiideri on jo kypsymässä, yritän tehdä mahdollisimman mietoa niin, että alkoholi on vain makua ja säilyvyyttä lisäävä aine. Huomasin tosin, että siiderin maussa on vetisyyttä, etikkapöpökin siellä aloittelee, joten kovin pitkään ei siideriä voi säilyttää.

Ihailen taas kerran, miten paljon meitä pitemmällä antiikin kreikkalaiset olivat. Heille kulttuurin synty oli käymisessä, se auttoi kestämään fotosynteesin jälkeistä aikaa kunnes aurinko taas keväällä aloittaa prosessinsa. Käyminen on niin hieno tapahtuma, että sen pitäisi olla kulttuurin tuntemuksen käytäntöä jo koulussa. Täytyy muistuttaa, että kreikkalaiset eivät tunteneet alkoholin käsitettä ollenkaan, ja ehkä se oli hyväksi. Heille kulttuurin perusta ja huipennus on rypäleen muuttuminen viiniksi. Meilläkin: sen sijaan että omenat ja marjat mätänisivät, ne voivat muuttua entistä paremmiksi hienosti ohjatun käymisprosessin myötä.

Hyvä käyminen on vaikea prosessi, se ei ole pelkkää hygieniaa vaan sattumilla on siinäkin osansa. Esimerkiksi minun mahlajuomani, talven kellarissa kypsymisen jälkeen, osoittautui varsin hyväksi: hiilihappoiseksi, miedoksi – ja yllättävä pieni maitohappo oli radikaali mutta maukas käänne. Samoin pieni etikkapöpö tässä siiderissä, ei niin hyvä kuin parhaissa, mutta sopii kokonaisuuteen.

Kulttuuri alkaa käymisestä, kreikkalaisten viisauteen ei ole muuta lisättävää kuin vesilukko. Käyminen ilman vesilukkoa ei ole kulttuuria, se estää ylimääräisen happen sekoittumista juomaan. Fotosynteesin jälkeen happi on pidettävä pois astiasta, niin käymisessä kuin happanemisessakin. Luonto työntäisi happea kyllä joka paikkaan, se mädättää ja muuttaa maaksi, pahanmakuiseksi.

Syksyn ihmeet. Muutamat, pienet ja taitavat temput saavat aikaan muodonmuoksia, kukkimista ilman valoa ja happea.  Taudit ja mätäneminen. vanheneminen, puutokset ja sairaudet vallitsevat syksyn luonnossa. Tautista on aika. Mutta omenat voidaan laittaa säiliöön käymään ja tarkasti ohjaamalla niistä kehittyy entistä parempaa nautittavaa, parempaa kuin mitä tuore voi koskaan olla.

 

 

 

Poimi syyslehti, se onkin suppilovahvero

Avainsanat

, ,

misssSuppis15Kuvasin nämä jättivahverot keltaisen muovipussin suodattamassa kultaisessa syysvalossa. Halusin mukaan myös sammalta – en sieniveitseä enkä keittörekvisiittaa – merkkaamaan kosteikkoa, jonka suojassa ne olivat kasvaneet. Suppilovahverot nousivat paksun sammalen keskeltä kimppuina ja suurempina kuin mitä kangasmaastoista voi löytää.

Suppilovahveroita on vaikea huomata: kun muut sienet vaativat laajaa kuljeskelua ja etsimistä, niin suppis vaatii huomaamista. Usein olen vain pysähtynyt ja päättänyt, että tässä pitää olla ja niinhän se sitten joskus on. Päätän että tuo lehti on sieni, otan sen ja kun katson kädessäni sitä, yllätyn aina kuinka sieneksi se on muuttunut.

Tänä syksynä keskisuomen metsät ovat olleet tyhjiä,  ei ollenkaan sellaisia kynttelikköjä siroteltuna puiden alle kuin aiemmin. Sen takia uuden suppisesiintymän löytäminen on tapahtuma, jota voi verrata vain oivallukseen. Paikka, jossa näyttää olevan vain pudonneita lehtiä, hahmottuukin yhtäkkiä sieniesiintymäksi.

Eilen, lauantaina olin tehnyt nuivan retken: vain myöhäinen voitatti oli tarttunut mukaan ja kourallinen suppiksia rinteestä, jossa niitä yleensä oli runsaasti. Tänään sunnuntaina kävin tylsässä paikassa, linjan vierellä, myrsky oli repinyt mäntyjä sekä virittänyt yhden vaaralliseksi kaareksi. Metsän tyhjyys suorastaan enteili sitä, että jotain löytyy, olkoon se sitten torkahtanut hirvi tai kanto, kukkeana mesisienistä.

Kosteikossa oli puitten alla vain rahkasammalta, huonosti vetävä oja ja vaivalloiset traktorin jäljet viime vuosikymmeneltä. Ei lainkaan maastoa, jossa voisi kokea ahaa-elämyksen. Ei mitään  mistä voisi saada idean. Suppilovahvero on tosiaankin idean vastakohta: otat käteesi syyslehden, oivallus ja ilo syntyy samalla hetkellä. Suppiksessa ei ole sellaista ryhtiä ja kohottavuutta mikä liittyy ideaan, se on veltto ja helttainen. Vasta kun sen nostaa sammalen syvyyksistä, se paljastaa pilarinsa ja hienot holvirakenteensa. Siis hyvä sieni vertauskuvaksi. Kummallisinta on kuitenkin se, että suppilovahveroa ei oikeastaan voi nähdä, sen voi vaan huomata jaloissaan, oivaltaa sen mikä on jo tässä.

Enemmän ”sienen löytämisen löytämisestä” ja muita juttuja yläpalkista.