Pavut – ja se mistä ei ole lainkaan vaivaa

Avainsanat

,

Papujen idätys eli viiden päivän idätysaika ennen käyttöä sopii hyvin vatsalleni, sekä pavut että vatsa asettuvat odottamaan tapaamista. Idätys tekee papujen proteiinin helposti sulavaksi ja pehmeän tuntuiseksi sekä täyttäväksi.  Ja toisaalta idätyksen odottaminen, no niin. Joskus se onnistuu, eikä siitä ole mitään vaivaa. Joskus muistan huuhdella kikherneet aamuin illoin.  Tosin ei siitä ole vaivaa silloinkaan, kun herneet menevät pilalle, ne pitää vaan kumota kompostisankoon.

Itse asiassa se mistä ei ole ollenkaan vaivaa, mikä on helppoa, se voi jäädä tekemättä ja luisua vaan pois asioitten joukosta. Seurauksena on limainen ja hapan kikhernekasa, siinä vaiheessa kun ne taas tulevat näkyviksi siinä tiskipöydällä, jossa ne ovat koko ajan olleet.

How-to-sprout-chickpeas-at-home3

Joskus se mistä ei ole vaivaa, ei tule edes hoidetuksi. Ensimmäisenä iltana likoamassa olevat kikherneet odottavat tiskipöydällä vesihanan vieressä, liian helposti hoidettavissa, ja ensimmäinen huuhtelu jää välistä. Kun kolmas huuhtelu unohtuu, tuoksu ei ole enää raikas, ja kun viides sekä kuudes huuhtelu unohtuvat, niin pavut näyttivät jo limaisilta.  Tässä vaiheessa purkki onkin jo muuttumassa näkymättömäksi, ja on sitä kolme päivää, niin että viimein kun kumoan kikhernesotkun kompostisankoon, ihmettelen että mistä se löytyi.

Toisinaan taas papujen idätys, tämä mistä ei ole vaivaa, tapahtuu itsestään ja kehittyy iloiseksi odotukseksi.  Pidän niitä ensin pimeässä, niin että ne alkavat elää. Ne vitaminoituvat, ja myös minä virkistyn, kun huomaan miten idut kasvavat ja halkaisevat papujaan. Huuhtelen niitä ja viidentenä päivänä ne alkavat versoa ja huokua raikkautta ja happea.

Mutta onko tämä kaikki turhaa, jos keitän tämän kaiken ja teen  kikherneistä  hummusta?  No ainahan  minulta herneenversoja löytyy, niitä olen idättänyt jo monta vuotta. Niistä saan tuoretta ja itänyttä myös hummukseen.

Vitamiinit haihtuvat, vaikka keitän niitä minimissään kuusi minuuttia. Silti teen annoksen johon tulee 5 dl idätettyjä ja pehmeäksi keitettyjä kikherneitä, runsas kourallinen herneenversoja tavallisen persiljan sijaan, oliiviöljyä kolme ruokalusikallista, kolme valkosipulia ettei sen maku puske liikaa, sitruuna on välttämätön.  Täytyy myöntää, että olen vasta opettelemassa hummuksen maustamista, silti , perinteisen mustapippurin sijaan punapippuri on tuntuisi olevan paikallaan.

Enkeleiden kelit

pakkanenKylmä rintama etenee, valtaa alueita, me vetäydymme sisätiloihin, seuraamme säätiedotuksia. On syytä kysyä, ovatko ne ehkä enkeleitä jotka vievät meiltä elintilan.

Lämpö vähenee, kylmyys leviää, ja kun koetamme hyökätä ulos, niin saamme kimppuumme kasvojen pistelijät ja pureksijat. Vihulaiset. Ne käyvät kasvoille, otsan päälle ja leuan alle kuin mäkäräiset. Purevimman pakkasen etujoukkona ne vain kiusaavat meitä, kun todelliset kylmän enkelit vain odottavat. Niitten lähestymistä emme kestäisi, odotettavissa olisi vakavia paleltumia ja hypotermiaa, siihen paini enkelin kanssa vääjäämättä veisi.

Tämä kylmyyttä huokuva rintama on jo paljastettu runouden avulla. Joseph Brodsky väitti saaneensa yhteyden, ja runo “Keskustelu taivaan asujaimen kanssa” kertoo tulokset.

… Siksi juuri ovat enkelit
näkymättömiä. Kylmä antaa yliotteen
niiden sotajoukoille: ne siivekkäät
löytäisimme, jos kerran katsahtaisimme
totisesti korkeuteen, missä ne kuin jäätä pitkin
ryömivät kuin lumipuvuissa valkosuomalaisina.

Tämä kertoo ajasta, jolloin talvisotaa ei voinut voittaa, täytyi vain odottaa että se menee ohi. Sinne minne tulee enkeli, siellä ei voi ihminen olla. Nyt näyttää, että enkelten armeija ollaan lyömässä kun ilmatilat on onnistuttu lämmittämään, eivätkä julmimmat pakkaset pääse kimppuumme kuin ajoittain. Koska siellä missä on savupiippuja, sinne ei voi enkeli tulla.

Nyt olemme hieman haikeita, iloitsemme pakkasen hyökkäyksistä, puhumme kunnon talvesta, ja tähyämme taivaalle huolestuneena. Kylmänenkelit ovat kääntäneet meille selkänsä ja ovat palaamassa komentajansa luo avaruuden kylmyyteen.

 

Matissen Lumikukat (1951)

MatisseSnowflowersOn hyvä ajatella, että puut kukkivat. Valtavilta, korkeuksiin nousevilta kukilta näyttävät kuohkeat pilarit ovat tosin elottomia. Niiden muodot syntyvät lumisateesta, mutta varsinainen kukkiminen on toisenlaista,
se on jotain oksista puhkeavaa ja esille työntyvää.

Matissen Lumikukat (1951) on suurikokoinen paperileikkaustyö. Siinä valkoiset paperiset kuviot muistuttavat lumisia pensaita, ja toisaalta suuria valkoisia terälehtiä. Jostain syystä Matisse minimoi kukkimisen ja lumen välisen eron. Tähän hän viittaa liitäessään lumen peittämien kasvien joukkoon myös kukan. Työn alaosasta, signeerauksen yläpuolelta löytyy myös kevään ensimmäinen lumikello.

Lumikukkien leikkaaminen paperista on olennainen osa Matissen
työn arvoitusta; lumi ja kukka rinnastuvat paperin valkoisuuteen ja paperinohueen pintaan.

Kaikkihan me lapsena olemme kuvia leikanneet. Kuvalehdistä on
saksittu irti autoja, kaunottaria, lehmiä, kukkia. Leikkaushimo on voiman
tunnetta; kun saksista tulee käden tai kynsien jatke, joka antaa lapselle
mahdollisuuden ojentaa kätensä kuvalehteen ja poimia sieltä
haluamansa.

Entä sitten kun leikkaamisen himo siirtyy valkoiseen paperiin?
Leikataan lumitähtiä, luodaan symmetriaa taittelemalla ja leikkelemällä.
Tai sitten leikataan paperista pyöreitä muotoja, kierrellään ja kaarrellaan,
edetään yhtäjaksoisesti koko kuvio vailla katkoksia. Videon perusteella
myös Matisse leikkasi lumikukkansa näin.

Matisse on maalannut työnsä taustan ja asetellut lumikukat sen
päälle. Materiaaliset, sävykkäät maavärit ovat taustana puhkivalkoisille,
materiaalittomille muodoille. Sitä siis lumimuodot ovat, pelkkää lumoa.
Samoin kukat: lumoavaa terälehtikuohkeutta, mutta lähes täysin vailla
ainesta. Mutta vaikka paperi, kukka ja lumi ovatkin lähes ilmaa suurin
lumo kiinnittyy juuri niihin.

On selvää, että Matisselle paperin leikkaaminen on menetelmä, joka yhdistää kukan tekemisen ja lumimuodot. Vaikka kömpelöt paperikuviot
jäävät kauaksi siitä kaarevalinjaisesta muotoilusta, jota lumi muodostaa,
ja jota postikorttikuvat toistavat, silti Matisse on parempi.

Vaikka nykyään lienee taiteilijoita, jotka muotoilevat työnsä lumisuihkun
tavoin, silti Matisse on ajankohtaisempi. Hän toimii saksilla leikkaamisen ehdoilla, jossa lumikukka irrotetaan valkeasta taustasta. Lunta ei maalata tai sadeteta, se otetaan paperista, ja vanheneva Matisse on viisas kuin lapsi tehdessään saksilla lumikukkansa.

(Uusi versio, johon on lisätty Matisse-video sekä huomattu teoksesta lumikello. Muita talvi-juttuja löytyy yläpalkista Majoita minut lumeen otsikon alta.)

Hämärän materiaalit kuvissa

Grafiikka tuntuu tuntuu tarttuvan hämärään paremmin kuin kamera. Herkät digikameratkaan eivät pysty luomaan niin kiinnostavaa hämärää, kuin mitä kynällä saadaan aikaan. En tiedä mistä se johtuu, ehkä en ole löytänyt oikeita valokuvia, usein hämärä ilman valoisia alueita on vaan sellaista hämäräntuhnua. Kun taas käden jälki tekee pimeyden ja hämärän rajalle kiinnostavaa materiaalia.

Anselm Kieferin työ ”Die Orden der Nacht” edellisessä postauksessa on materiaalinen, työ koostuu paksusta öljymaalin massoista, jotka tuntuvat korvaavan värin ja valon tarpeen. Onko valokuva liikaa kiinni valossa?  Jopa vahaliidulla voi saada tehtyä silmää kiinnostavan hänärän, kuten Enki Bilal juoksevassa miehessä ja pantterissa.

JuoksijaBilalToki tällaiseen hämärän voi löytää mestarillisesta valokuvastakin, jos kamera vaan tavoittaa taustan joka on tarpeeksi vivahteikas ja samalla tumma.

Pelkästään termi valokuva kertoo, että se on kotonaan valon maailmassa, päivässä tai sähkövalossa. Ikivanha hiilipiirros sen sinaan kertoo nuotiotarinaa, ilmaisevia varjoja. Myöhemmästä grafiikasta löytyy niinkin mestarillisia hämärän työstämisen välineitä, kuten kuivaneula. Kieltämättä myös vahaliitu tuo hämäränharmaalle paperille, kuten Bilalilla,  jotain kiinnostavaa.  Tumma pohjahan suorastaan kehottaa säästeliääseen vaalean käyttöön.

Täsä siis ihmettelen: mistä syystä valolla piirtäminen ja maalaaminen tekee paremmin oikeutta hämärälle kuin valokuva. Mestarit ovat erikseen, mutta olen selannut fotocommunity.de sivuston hämäräkuvia (dunkel) joita on nyt noin 28 000 kappaletta, ne ovat yleensä liian valoisia.  Ehkä prosentin verran kuvista uskaltavat olla kunnolla pimeän, hämärän ja niukan valon piirissä.

Hämärän kuvan pelko on syvässä !

 

Yön järjestys (Anselm Kiefer)

die Orden der Nacht

Ekologiaa voisi jatkaa hieman metafyysiseen suuntaan – ihmistä, kasvillisuutta ja kosmosta rinnastavaan suuntaan. Tai mikä minä olen sanomaan mitään ekologismin heikkouksista, varsinkaan tähän aikaan vuodesta, jolloin ainoa kontaktini luontoon on kaivuutyö.

Nyt kun värit ovat vetäytyneet ja vain tummat sävyt vallitsevat, kuten tuossa Kieferin maalauksessa, silloin päästään lähelle hautaa, ihmistä ja juuria.

Sanotaan sitä vaikka juurisavotaksi. Puutarhaan tunkevien puun juurten esiin kaivaminen, katkaiseminen ja etenemisen estäminen. Puutarhan reunassa ei ole kasvuvoimaa, koska puitten juuret ovat vieneet kasveilta veden ja voiman.

Varsinaisesti minua kiinnostaa maan avaaminen. Tutkin, miten männyt ja yksi aktiivinen haapa ovat viimeisen viiden vuoden aikana edenneet puutarhan puolelle. Pinta on sammalta, se ja lapion syvyydeltä multaa lentää kohopenkkiin (maanparannustyö). Aktiivinen elämä ei yllä tätä syvemmälle. Sitten alkaa hiljainen, ikuisesti muuttumaton hiekan ja kivien alue. Mullan alla olevassa hiekassa kulkee juuria kuin piuhoja, voimajohtoja. Rautakanki on eräänlainen käsi jolla tunnustelen maan syvempiä osia – ja vedän piuhoja poikki.

Kohta vallitsee yön järjestys: tulee ilta, puiden latvat erottuvat vain hieman taivaasta, ja minä kävelen hämäränä hahmona puutarhassa.

Entä puut, kaatuvatko ne myrskyssä, kun juuria on poikki ? Kosmos. Työtä ei saa jättää kesken: mäntyjen juurille tulee latoa painavia kiviä, ja istuttaa kivien lämmöstä nauttiva kuivan maan kasveja. Puutarhan reunaan tulee juurimatto,sekä lehtipuun haketta josta tulee siihen maatuva, puinen käytävä.

Ensimmäinen puudutus

Yksi puudutuspiikki pakottavan hampaan juureen merkitsee routaa maahan, lumen tuloa, kivun lakkaamista. Ensimmäisen adventin piikki on otettu, olo on keventynyt ja odottava, turta.

Kaikki ne joita on yksi, kuten yksi kynttilänpätkä, joulukärpänen, rusina matossa ja purkka suussa, ne ovat erityislaatuisia koska niitä on vain yksi. Ensimmäisenä adventtina niitä on vain yksi, koska kaikki ne lasketaan yhteen.

Osaammeko me kuvitella toisin, niin että moninaisuus tosiaan voidaan laskea yhteen, otetaan kaikki yksittäiset – ja tuloksena on yksi.

 

Kun nuotit olivat puita

Keskiaikainen musiikki on näkymättömään metsään tehtyä. Se ei ole pimeässä (tenebrae) koska se ei ole läpitunkematonta (oscuritas), vaan pikemminkin se on jossain avarassa, missä ei näy mitään.

Musiikki on kuitenkin raivattu hyvin tiheään metsään (silva), alunperin läpitunkemattomaan, mutta nyt tuuli puhaltaa sen läpi. Siellä on erilaisia puita, eri mittaisia ja vaihtelevalla etäisyydellä toisistaan. Myös oksien haarautuminen on huomioitu, niin että äänen korkeudet vaihtelevat, kun se soi.

Sinä tulet metsään, missä et näe mitään, et edes pimeyttä. Huomaat, kuinka hiljaista on. Vain siellä, minne menet, siellä aiemmin paikoillaan istuneet äänet alkavat resonoida ohikulkuusi.

 

Niin käy valo metän alle

Nou goth sonne under wod,
Me reweth, Marie, thi faire rode,Nou goth sonne under tre,
Me reweth, Marie, thy sone and the

Tätä tekstiä on luettu ja laulettu keskiajalla, elävän tulen valossa, päivän mennessä mailleen.

Niin käy valo metän alle
armahda Maria hyvä
Jesu joutuu hirteen
armahda Maria hyvä,
valo painuu puun alle

Ks. Myös Andreas Gryphius (1660) Yö loistaa yötä

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.