Tsehov kuvasi ihmisiä venäläisessä lumessa, hän syntyi sydäntalveen 29 tammikuuta 120 vuotta sitten. Yli sata vuotta hänen patsaansa on kerännyt lunta harteilleen Venäjän talvessa.
Miten raskaasti lumi olikaan takertunut mieheen joka pääsi postiasemalle suojaan lumimyrskystä ”Yö ennen oikeudenkäyntiä” novellissa. ”Olin sellaisen ihmisen näköinen, joka on peitetty lumella, kasteltu vedellä ja perinpohjin piesty -” Tulkitsematta sen kummemmin novellia, tämä kaksinnaimisesta syytetty mies ei puhu itsestään suoraan, vaan kertoo olevansa sen näköinen kuin olisi joutunut sään hyökkäyksen kohteeksi.
Tsehov saa lumen takertumisen vaatteisiin ilmaisemaan jotain, se takertuu hattuun, hartioille ja ennen kaikkea selkään kuten taakka. Ihmiset eivät enää matkusta samalla tavalla lumessa, ja sen keskellä, kuten 1880 luvulla. Luonta on joskus hartioilla liikaakin, hieman epäuskottavasti ja jopa niin että se alkaa tuntua lavasteelta. Tai sitten juuri tällä lumen kertymisellä ihmisen harteille ilmaistaan jotain olennaista, kuten novellissa ”Suru”. Seuraavat sanat on syytä lukea tarkkaan:
”Ajuri Joona on valkoinen kuin aave. Hän on koukistunut niin syvään kuin se elävälle ihmiselle on mahdollista ja istuu liikkumatta kuskipukillaan. Vaikkapa hänen päälleen putoaisi kokonainen lumikinos, tuskimpa hän silloinkaan katsoisi tarpeelliseksi ravistella lunta itsestään… Hänen hevoskaakkinsa on sekin valkoinen ja liikkumaton.”
Hevosajuri Joona on menettänyt poikansa, hän kököttää parkissa Pietarilaisen kadun varrella. Odottaa kuskattavia, joille hän yrittää kertoa aina samaa asiaa, että kuolema oli vienyt pojan. Mikä tahansa asiakas, jopa halventava tai huonosti maksava kelpaa, ettei hänen vain tarvitisi jäädä tuohon surun jähmettämään ja eristyneeseen tilaan, paikalleen.
Hän on kummitusmaisessa epätodellisuudessa, ja ensimmäisen asiakkaan hän havaitsee silmäripsiin takertuneen lumen läpi.
uuden ajan kasvit ja metsäpuutarhat 