Kategoriat
kokkaus talvi

Blinejä, piparjuurta, vuolukermaa (Gogol)

”Tekijän täytyy tunnustaa, että hän kadehtii eräiden ihmisten ruokahalua ja vatsaa. Häntä eivät ollenkaan kiinnosta kaikenlaiset Pietarin ja Moskovan ylhäiset herrat, jotka kuluttavat aikansa miettimällä, mitä söisi huomenna ja mitä keksisi päivällispöytään ylihuomiseksi ja jotka eivät ryhdy tällaiseen päivälliseen ennen kuin ovat pistäneet suuhunsa pillerin, herrat jotka nielevät ostereita, merihämähäkkejä ja muita hirviöitä, ja sitten saavat lähteä Karlbadin tai Kaukasian kylpypaikkoihin.

Ei, nämä herrat eivät ole herättäneet hänessä milloinkaan pienintäkään kateutta. Mutta keskinkertaiset herrat, jotka tilaavat tässä majatalossa sianliikkiöitä, seuraavassa porsaspaistia, kolmannessa sammen möhkäleen ja sipulin höystämää palvattua makkaraa ja sitten istuvat ruokapöytään niinkuin eivät olisi mitään maistaneetkaan, olipa mikä aika päivästä tahansa, ja joiden hampaiden välissä sitten alkaa tirskua ja porista sterlettiliemi mateineen ja mätineen ja joiden on vielä saatava kalapiirasta tai monnikukkoa, – näille herroille on totisesti suotukadehdittava taivaan lahja!
Tsitsikov kapeita puuportaita majatalon avaraan eteiseen, avasi narisevan oven, näki edessään paksun eukon, jolla oli kirjavat karttuunivaatteet ja joka virkkoi:
– Tänne näin hyvä herra!
– Huoneessa hän tapasi pelkästään vanhoja tuttuja, joita ei kukaan voi Olla tapaamatta näissä teitten varsille viljalti rakennetuissa puisissa majataloissa: mustuneen teekeittiön, sileiksi höylätyt mäntyseinät…
-Onko porsasta? Puhutteli Tsitsikov ensi töikseen ovella seisovaa eukkoa.
– On
– Ja sen kanssa piparjuurta ja vuolukermaa?
– On piparjuurta ja vuolukermaa.
– Tuo sitä minulle!
Eukko lähti puuhaamaan ruokaa ja toi lautasen, lautasliinan, joka oli niin vahvasti tärkätty, että törrötti kuin kuiva puun kuori, sitten veitsen, jossa oli kellastunut luinen pää ja niin kapea terä kuin kynäveitsessä, kaksipiikkisen haarukan ja suolakupin, joka ei mitenkään pysynyt pöydällä suorassa.
Tsitsikov alkoi heti tapansa mukaan jutella eukon kanssa. Kyseli kaikenlaista syödessään. Tietenkin hän halusi kuulla, ketä tilanomistajia näillä tienoin asuu. Ja saa kuulla eukolta että hieno Sorbakevits asuu täällä ja vielä hienompi Manilov. Tämä käskee heti keittää kanan, tilaa vasikanpaistia, ja jos talossa on lampaanmaksaa, niin käskee tuoda sitäkin ja kaikkea hän vain hiukan maistaa. Mutta Sobakevits tilaa vain yhtä ainoaa lajia, eikä siitä jää sitten kerrassaan mitään jäljelle, kovistaapa vielä lisääkin samaan hintaan.

Tsitsikovin näin puhellessa on porsaspaisti pian syöty. Kohta ulkoa kuuluu rattaiden tärinää, ja sieltä tulee eräs vanha tuttu jonka kanssa he alkavat juomaan kilpaa shampanjaa.”

(Gogol Kuolleet sielut s.65-66)

Kategoriat
talvi

hieman sekoilua

Kanadassa talvikarnevaaliin kuuluu näemmmä lumessa peuhaaminen uikkareillaan. Alastomana lumeen hyppääminen onkin ele, josta voi lukea paljon. Se on itsesuolejuvaistosta piittaamaton hyppy. 

Karnevaali -teemaa käsitteleviä postauksiani on lisää:

kun yksityiskohdat lähtevät irtoilemaan
väki lisääntyy sitä mukaa kun tarina kehittyy
metafora ja kansanjuhla
Kölnin karnevaali 1950 helmikuu
ollapa campesino vuonna 1966

Kategoriat
Kukkiminen talvi

Talvikarnevaali ja Orlando

Virginia Woolf kertoo Orlandossaan fantastisesta talvesta Thames -joella. Kun lumi lakaistiin sivuun, paljastui ihmeellisen kirkas ja läpinäkyvä jää.

”Se oli todellakin niin kirkasta, että saatoi nähdä usean jalan syvyyteen jäätyneen pyöriäisen ja toisaalla kampelan. Ankeriasparvia makasi liikkumatta tainnoksissa,mutta seikka, oliko niiden tila kuolemantila vai pelkästään elintoimintojen väliaikainen pysähtyminen, jonka lämpö uudelleen elvyttäisi, pohditutti filosofeja. Lontoon sillan lähellä, missä joki oli jäätynyt noin kahdenkymmenen sylen syvyydelt, saattoi selvästi nähdä haaksirikkoutuneen ruuhilaivan, joka makasi joen pohjassa täydessä omenalastissa. Jokilaivan vanha nainen, joka oli kuljettamassa hedelmiään Surreyn puolella olevalle torille, istui siellä villaisine hartiahuiveineen ja vannehameineen, syli täynnä omenoita, kerakaikkiaan niin kuin hän olisi juuri ollut palvelemaisillaan asiakasta, vaikka tiety huulien sinerrys vihjasi totuudesta.” (Virginia Woolf Orlando. s. 26)

Muita pakkaskauden tapahtumia:

– linnut kohmettuivat kesken lentonsa
– eräs nainen muutui tietä ylittäessään jäähileeksi, jäisen tuulenpuuskan keskellä
– kokonaisia sikalaumoja oli paikalleen jäätyneenä tiellä
– pellot oliva täynnään paimenia,kyntömiehiä hevosvaljakoita – kaikki jääpatsaina, kuka
käsi nenällään, kuka pullo huulillaan.

Otteita talvikarnevaalista ja Orlando -elokuvasta:
Talvikarnevaali Lontoossa 1600
Suuri pakkaskausi
Metaforinen talvihurma

Kategoriat
talvi

Kummassa on maailma pisarassa vai taustassa

Ei se ole lumisadetta, maisemaan valuu jotain muuta. Kuva kuuluu Gerhard Richterin päällemaalattujen valokuvien sarjaan, öljyväripisaroita talvisessa kuusikkorinteessä, se on helppo havaita. Onko tämä muka läsimaiden merkittävintä kuvataidetta? On, ja syystäkin, koska se mihin katsoja aluksi pysähtyy – öljyväritäpliä valokuvan päällä on jotain josta katsomisen tapahtuma vasta alkaa.

Pelkästään se, että katsomisen kaksi elementtiä törmäävät on haastavaa. Maisemakuva eli representaatio, johon lähdemme mukaan ikään kuin se olisi todellinen, saakin silmilleen jotain todellisempaa, jotain materiaalista. Ja niin täplät ovat tästä maailmasta, eikä sen taustalla oleva maailman kuva.

Jos ajattelemme tätä lumisateen kuvana, pallot haastavat silmän, niin sama juttu.  Ajatuksen tasolla tuteutuu sama, mikä esitettiin edellä asetelmana – valokuva vastaan öljyväritäplä.  Tosin sanoen, kummassa  maailma esiintyy, pisarassa vai taustassa?  Jospa onkin niin, että todellinen maailma on pisarassa, niin hajallaan että me emme siedä niin hahmotonta todellisuutta ja elämme maailman kuvassa.

Tilanne on sama kuin silloin, kun silmälaseille roiskuu maalia. Kun housuihin tulee maalitahra. Kun lumi sinun kengissäsi on totta, kenkien kuva  kuvitelmaa.

Kategoriat
talvi

Kun lumi peittää vaan kaiken …

Käännöksen tekeminen yllä olevasta onkin vaikeaa.
”Kun lumi peittää vaan kaiken ja te kyyristelette mökissä, talonväki ihmettelee varhain illalla, metsätöiden jälkeen, miksi olette paenneet, ja te ihmettelette mitä heidän vieraanvaraisuutensa olisi ollut ”savotasta”  tai kukkulalta käsin, ihmettelette kuun valossa miksi juuri heitä pidetään jumalan lapsina, joko heidän tyttäriään tai heidän karjaansa. Yhkäkkiä sattui kuitenkin,kammarissa, jossa tanssitte unettomina, että jumala puhui teille ukkosenjyrinässä.”
Freidrich Dürrenmat

Kategoriat
talvi

Kalpeat lihat ja lumen valo

Kuinka juhliminen voisi olla hilpeätä haaleilla väreillä. Paul Kleen ”Karnevaali lumessa” tutkii asiaa ja tuntuu että vaalean ihon kalpeus ja lumen valo tukevat toisiaan. Juhlivat ja paljasperseiset hahmot ovat kiistämättä hieman kylmissään olevan näköisiä. Liha jopa kadottaa lihallisuutensa tullessaan helmikuiseen lumen valoon.

Onko karnevaali lumessa siis juhlintaa väärässä paikassa, ei varmaan, onhan Kleen hahmoilla hilpeät eleet. Mutta keitä ovat nuo kolme, noin alastomina ulkona lumessa juhlivaa hahmoa?

Kategoriat
talvi

Lumen varomisen aika on ohi

Hameet korvissa laskiaista ! Liukkaita kelejä!  Pitkiä pellavia sekä muita hedelmällisyyden elkeitä vaikka perse paljaana. Tai ennen kaikkea perse paljaana.

Tuosta mukavan naivistisesta kuvasta löytyy talvikarnevaalin ja lumileikkien ydin.  Tabu, jota karnevaalimaisesti rikotaan, lumen tabu. Lumen varomisen aika on ohi.  Ja pojat, nuo ilkimykset, sullovat lunta tytön villapaidan alle tai housunkauluksesta sisään.

Kun on laskiainen, juhlijat eivät piittaa vaikka kastuisivat lumesta. Lunta naamalle, lunta kauluksesta sisään, lunta pöksyihin.  Lunta sensitiivisille alueille.

Tämä kaikki on tutumpaa kuin tiedätkään. Kuperkeikka, sen tunnet.  Ja sen, että lunta laitetaan housuihin. Virtsaulehduksen vaaran lisäksi kyse on myös hedelmällisyydestä.

Sensuroidussa muodossa laskiaisena laskettiin mäkeä ja huudettiin pitkiä pellavia. Niin että tulevan vuoden sato olisi antoisa, ja pellavat kasvaisivat pitkiksi. Piiat ja tyttöset hieman kiljahtelivat lumen kosketuksesta.

Sensuroimattomassa muodossa hameet nousevat korviin, eikä maalaisnaisilla ollut housuja valtavien hameittensa alla. Ja niin on lunta ja lämmintä ihoa,  on liukua ja on pitkää.  Ja samaa toistetaan niin kauan kuin jaksetaan, sillä kaikki tämä lisää tulevan vuoden hedelmällisyyttä. Ja pariutua ei saanut, näille eroottisille laskiaisliukkaille tuli osallistua  kylän koko nuorison, ja yhdessä, koska yhteisestä sadosta oli kyse.

kuva: Valery Lansky Pannukakku -sarjasta (2008)

Kategoriat
talvi

Aufs sofA (winterfinale)

Musiikkina Jan Garbarek Witerfinale

Kategoriat
talvi

Koettakaa kestää rakkaat riukupuut

Tämä lumitaakka, eihän se paljoa ole minulle, pientä rämpimistä aiheuttaa vain, kun autoilevan keskiluokan ideologisessa palveluksessa olevat lumiaurat tukkivat konservatorion takaa kulkevan ikuisen, alunperin vaellushirville, mutta nyt minulle kuuluvan polun. Mutta sillä ei ole mitään merkitystä, kun huomaan laaksossa olevien riukupuiden taipumisen, ja katkeamispistettä lähestyvän tilanteen, lumitaakan alla.

Käänteen tekevä muutos oli seisovan pakkasen muuttuminen eteläiseksi tuuleksi. Se heilutti avaria rinnemetsiä  ja latvaoksia vapaaksi lumesta. Mutta laaksossa, tuolla metsien alaluokan parissa, elämä on käynyt entistä vaikeammaksi. Edellisen lumitaakan lisäksi tulee vielä tuisku. Sen tuoma hieno lumi tarttuu kaikkeen. Nimenomaan tuisku, tuo valkoisen ratsuväen edustaja jo ennalta nöyrästi taipuneen riukupuun kimpussa, on usein se ratkaiseva  piiskanisku, joka katkaisee luokolle painuneen selän.

Mutta koettakaa kestää, vielä hieman on taivuttava ja koettava se mitä luokolle painuminen riukupuun vaiheena tarkoittaa. Ei saa katketa, kaikkea muuta saa, mutta ei saa katketa, koska siitä ei voi enää jatkaa.

Kategoriat
talvi

katse kylmään esineeseen

III

Helmikuussa härmäpajutiheiköt käyvät lilaan.
Lumiukon profiilille korvaamaton
porkkana kallistuu. Kulmakarvojen rajoittama
katse kylmään esineeseen, metallipalaan
on julmempi itse metallia – ettei
tarvitsisi kiskoa sitä verisenä

irti esineestä. Miten tietäisi, niinkö
silmäili työtään Jumala kahdeksantena päivänä
ja myöhemmin? Talvisin marjaan menemisen sijasta
tupataan rakoihin tuppuraa,
haaveillaan halukkaammin yhteishyvästä
ja esineet vanhenevat vuodella.

Joseph Brodsky, Talvisia eklogeja III