Albert Camus oli helleeni, välimerellisen keskipäivän ihminen. Hänelle Välimeren valo keskellä päivää on merkinnyt sekä absurdin korkeaa hetkeä – ja toisaalta selkeää oikeudenmukaisuutta.
Tipasa, roomalaisten muinainen rannikkokaupunki Algeriassa oli Camus´lle tuttu nuoruusvuosilta. Tipasan raunioissa on kylpylä, amfiteatteri sekä useita basilikoita. Camus on kirjoittanut Tipasasta ainakin kahdessa esseessään, varhaisessa ”Häät Tipasassa” ja myöhäisessä ”Paluu Tipasaan”. Jälkimmäisessä Tipasa-esseessään 1952, eurooppalaisen yön ja vastarintavuosien jälkeen Camus palaa muinaisille raunioille ja kokee itse kuuluvansa täysin päivälle. Päivä Tipasassa on nuorempi kuin mitä Euroopassa koskaan: siellä uudet vääryydet ovat tulleet vanhojen tilalle. ”Siksi Eurooppa vihaa päivänvaloa, eikä pysty muuhun kuin asettamaan uuden vääryyden vanhan tilalle”. Pieneksi jääneen appelsiinin tavoin, ilman valoa ja vettä, hedelmä kuivuu ja jää kitkeräksi.
Raunioilla, Välimeren äärellä, nuoruutensa maisemassa Camus tajuaa että päivä on vielä nuori, päivä on aina vielä nuori. Täytyy säilyttää kontakti tuoreeseen elämään, ilon viileisiin lähteisiin sekä ” päivään, joka karkottaa vääryyden ja palaa taisteluun jossa tuo valo on saatu.”
Päivä on nuori, oikeudenmukainen ja voimakas. Tämä oikeus on suoraa, samalla tavalla suoraa kuin absurdi tai julma totuus. Camus kirjoittaa, että Tipasan rauniot ovat nuorempia kuin viimeaikaisten pommitusten tekemät. Siellä maailma alkaa uutena joka päivä, aina uudessa valossa.
(Albert Camus The Myth of Sisyphos, essee ”Return to Tipasa”.)
Metsäpuutarhat 