Petr väitti, että nykyinen tsekkikirjallisuus on mitätöntä siihen verrattuna, mitä kirjallinen taso oli vuoden 1968 aikoihin. Hän suhtautuu voimakkaan tunteellisesti oman nuoruutensa ajan kirjallisuuteen, ja sen jälkeiseen sensuurin aikaan. Hän sanoi sen itse: nykyinen kirjallisuus ei kosketa häntä, ei, vaikka kirjallisuuslehden päätoimittajana hänen pitäisi olla innostunut nykyisestä, mutta hän ei ole. Sitten Petr kertoo syynkin.
Hän kertoo eränlaisesta kaksoiskeväästä Prahan ja Pariisin välillä vuonna 1968. Hän oli silloin nuori, ja nuo kaksi kevättä tulivat voimalla – emotionaalisesti ja älyllisesti vapauttavina. Sen jälkeen, hyvin nopeasti kaikki muuttui, ja pitkät lamauttavat vuodet alkoivat. Astuminen aikuisten maailmaan, askel kontrolloituun elämään sensuroidussa Prahassa. Ne olivat taantumisen vuosia, Petr ei ehtinyt kertomaan miksi,ei siitä, mikä oli hänen työuransa. Mutta sen hän sanoi, että mitättömiä vuosia oli liian paljon, ja niiden myötä hän oli vanhennut. Hän ei voinut kokea uudestaan sitä, mikä oli keskeytetty ja tukahdutettu.
Pariisissa hän oli nuori, juuri opiskeluja aloitteleva runoilija, joka oli viettämässä vapaata vuotta – se kevät-68. Petr oli heittäytynyt täysillä emansipoituvaan opiskelijaliikeesseen, Eurooppaan ja sen kirjallisuuteen. Pariisin vallankumous ja henkilökohtainen vapautuminen samassa, huimaavassa prosessissa.
Ja kevät kypsyi kesäksi, kunnes 21 elokuuta venäläistankit pysäyttivät elämän Tsekkoslovakiassa, ja alkoi yli 20-vuoden taantuma, sensuurin ja kontrollin aika. Petrin oli jätettävä Pariisi ja palattava Prahaan. Hän kertoi olleensa liian nuori, jotta olisi voinut harkita emigroitumista. Vanhempi ja kokeneempi Pariisin kävijä Milan Kundera ei tukenut nuorta ystäväänsä tässä. Prahassa odotti paluu menneisyyteen.
Myöhemmin, kun Petr muutti muutamaksi vuodeksi amerikkalaiseen yliopistoon, se ei tuntunut enää miltään. Samettivallankumous ei tuntunut, ei vaikka hän ilmeisesti nousi näkyvään asemaan Tsekkien tasavallan kirjallisuuselämässä. Silloin olisi pitänyt päästä toteuttamaan suunnitelmia, kun hänen aikansa oli – se keskustelussa Petrin kanssa tuli selväksi.
Harmittaa, etten voi kokea mistä tunteista, millaisten kokemusten pohjalta Petr puhui. Katsoin äsken Jan Palachin polttoitsemurhaan liittyvää elokuvaa, tammikuun 1969 kumousherkkää tilannetta, ja sen jäädyttämistä. Kohta laitan elokuvan toisen osan koneeseen, ja eläydyn salaisen poliisin StBn myrkyttämiin vuosiin.
Metsäpuutarhat 