Jos on kirkas taivas ja kimaltava meri, sekä saari siinä välissä ikäänkuin leijumassa, voisi kuvitella että olisi paikassa jossa näkee paljon. Mutta ei, se on paikka jossa joutuu tunnustamaan silmän ja näkökyvyn heikkouden.
Hans Ruin päätyi 60-luvun alussa kirjoittamassaan esseessä pohtimaan katseen voimattomuutta suurten elementtien edessä. Essee ”Eikä yksikään tähti loista” on lyhyt kuvaus käynnistä tähtien tutkija Tyko Brahelle kuuluneella Venin saarella.
Kulkija ”näkee Juutinraumassa saaren, kuin vihreän lentotukialuksen, joka on ankkurissa läntisille vesille johtavan aukon edessä. Menin sinne käymään eräänä helluntaina – tyynenä pilvettömänä päivänä, josta Tyko Brahe, saaren lääninherra neljäsataa vuotta sitten, olisi voinut merkitä päiväkirjaansa: herlig klart den ganske dag og nat (Ihanan kirkasta koko päivän ja yön). Niin runsaasti valoa en olisi koskaan uskonut olevan Pohjolan kolkan yllä.” (82)
Suomenruotsalainen Hans Ruin oli estetiikan professori jossain ruotsalaisessa yliopistossa. Hänen esseissään asiat ovat balanssissa, sopiva määrä filosofiaa, estetiikkaa, uteliaita havaintoja ja kesää saaristossa. Myös tässä esseessä asiat ovat balanssissa: lukija johdatetaan tarkkaan harkitun näkymän eteen: ”Aurinko oli korkeimmillaan. Varjoton maisema säihkyi taivaan ja meren valtojen väliin kohotettuna.”
Ja koska kyseessä on kirkkaus myös päivän jälkeen, Ruin käy kuvaamaan yön tuloa Venin saarelle. Kun saarI hiljeni, Juutinraumassa kulkevien laivojen kumu täytti taivaan ja ”avaruus sai äänen.”
Pimeässä kulkevien laivojen valot vilkkuivat kuten tähdet taivaalla. Ja sitten Tyko Brahen patsas näkyy yötaivasta vasten, niin kuin pitääkin. Ivar Johnssonin veistoksen hahmo tuijottaa taivasta taaksepäin kallistuneena, yrittäen nähdä mutta näkemättä paljaalla silmällä paljoakaan. Tästä Ruin saa teemakseen ihmisen näkökyvyn vähäisyyden, kun kyse on avaruudesta. Kaukoputkea ei oltu vielä keksitty, ja siksi Tyko Brahen taivaiden tuijottamiseen kuului kyvyttömyyden kokemus.
Kiinnostavaksi tämä pieni essee tulee siksi, että Ruin aivan kuin huomaamattaan tuo meren elementtinä tähtitaivaan rinnalle. Essee on kokoelmassa Avoin ja suljettu käsi (1964) sen nimiessee onkin sitten oma pieni suurteoksensa, siinä esitetään käden kautta ihmisen koko etiikka.
Metsäpuutarhat 