Goethe oli lumoutunut katsellessaan kynttilämerta Rooman pimenevässä illassa vuonna 1788, menossa oli karnevaalin päättävä tulen juhla, Moccolia eli kynttilänpätkä. Goethe kertoo Italian matkassaan, että jokaisen kadulle tulleen velvollisuutena oli kantaa palavaa kynttilää. Ilmassa kaikui uhkaavan tuntuinen iskulause ”Kuolema sille, ken ei kynttilänpätkää kanna!”. Huudot olivat verenhimoisia ja samalla jokainen yritti sammuttaa vierellä olijan kynttilän. Tilanne olisi kammottava, jos yksittäinen ihminen sammuttaisi vierellä olijan kynttilän ja uhkaisi kuolemalla, mutta kun kadut kaikuvat kun koko kansanjoukko huutaa samaa uhkaavaa huutoa. Maailmanlopun tulimeri, leikkiä liian vakavilla asioilla, kuten karnevaalissa aina, maailmanpalon tulimeri. Mutta paisuessaan uhkahuuto saakin toisen merkityksen: Valo tappaa pimeän.
Goethe ei paheksu kuolemantoivotusta, vaan ihmettelee miten se kuulostaa ilon huudolta. Hän kirjoittaa: ”Vähitellen tuon ilmaisun merkitys katoaa kokonaan. Ja samoin kuin me usein toisissa kielissä usein kuulemma käytettävän kirouksia ja säädyttömiä sanoja merkiksi ihailusta tai ilosta.”
Poika puhaltaa isänsä kynttilän, huutaa kuolemaa hänelle ja tarkoittaa kuitenkin hyvää, sillä kohta he menevät yhdessä syömään yöateriaa.
Metsäpuutarhat 