Kalakeitto symposiumissa

Minä toin symposiumiin kuhan ja hauen, ihan vaan keittoaineksiksi, muistamatta ollenkaan keittoon liittyvää loitsua: niin kuin kuha irtoaa luistaan, ja niin kuin hauki luistaan irtoaa, niin poreilkoot myös puheenaiheet, niin irrotkoot sanat kielen kantimistaan.

Symposium tarkoittaa yöllä yhdessä istuvaa keskusteluryhmää, ystäviä joka syövät ja juovat samalla kun puhuvat. Ruokailusta se poikkeaa jyrkästi: nyt ei olla illallisella vaan nyt ollaan brainstorm. Sitä luonnehtii mielen juolahdukset ja irtonainen kieli. Ruoka on pelkästään keskustelun katalyytti. Illallisille kuuluvat ruokapuheet ovat kevyitä ja konventionaalisia, ne tähtäävät seuranpitoon. Syposioniin liittyvät puheet eivät ole välttämättä seurallisia, parhaimmillaan ne ovat hallitsemattomia, kontrollistaan karanneita, väärässä yhteydessä vaarallisia.

Säätelyä varten oli symposiarkka. En muistanut, että muinaisissa symposiumeissa se säännösteli juomat, se katsoi kuinka paljon kenenkin tuli humaltua, ei sopivaisuuden vaan puhetulvien hallinnan kannalta. seurueen jäsenten ei itse tarvitse välittää mistään. Joskus riittää se, että yksi henkilö on puhetulva. Joskus syntyy dialogi – kahden henkilön läpi menevät sanapyörteet. ”Dia” ei viittaa vuoropuheeseen vaan toistensa läpi menevään sanavirtaan, logoksen virtauksiin. Keskustelu siis poreilee ja symposiarkka säätelee, kiehuttaa, pitää huolen kokonaisuudesta. Siis puheista, valloilleen päässeistä sanoista, sanoista jotka ovat olleet lukkojen takana.

Resepti analogioista:
– puhutaan mitä sylki suuhun tuo (keitto)
– puhutaan mitä päähän pälkähtää (viini)
– soitetaan suuta (musiikillinen osuus)

Symposium on vanha tapa sanan kirvoittamiseksi niitten kesken, jotka lukevat paljon ja työskentelevät mykkinä sanojen kanssa. Meillä kirjoituksen kanssa toimivilla on paljon sanoja ja lauseita, me luemme ja keräämme niitä päähämme. Lukeminen, alun perin yhteen kokoaminen, sama kuin laskeminen, aiheuttaa kertymiä. Mutta milloin tapahtuu luetun vapaaksi päästäminen? Leukaluiden irrottelua varten on symposium, yhteen kokoontunut seurue, jossa luiset lukot irrotetaan – symposiumissa hörpitään, pureskellaan ja puhutaan.

Kirjailijatalolla oltiin Kristian, Juri, Marko ja mä. Oltiin kesäisesti: Kristian matkailleena (suomen ja englannin runokielten välillä), Juri hyvässä työvireessä (piste Nollapisteessä), Marko koomisessa vireessä (ihmisiä tavanneena), minä Wienistä kiihkeänä.

Sopan ja saunan kautta yöhön johdatteleva symposium alkoi sillä, että kiehuttelin kokonaisia kaloja kattilassa. Myöhemmin huomasin, että juuri niin pitää tehdäkin. Rankaruodot irrotetaan rikkoutumatta, kaiken varalta. Nyt saa puhua mitä vaan, aamulla sitä ei muistella. Aivan kuin kuha ja haukikin voisivat aamun hämärissä ottaa ruotonsa ja palata Jyväsjärven vesiin.

Soppa, voi sitä kutsua buillabasseksi, koostui pelkästään kaloista ja liemestä. Mukana oli myös hieman lohta, ilman ruotoja, vain maukkaan rasvansa takia. Utopistinen elementti liittyi liemeen, sillä jos kalat tarjoavat keittoon lihansa niin viini tuo liemeen happamuutensa, ja me voimme nauttia lähes absoluuttisen suolatonta soppaa. Suolan käyttö on tässä yhteydessä tabu, monet muut mausteet ovat sallittuja, niiden vaikutuksesta keitto syötiin huolella loppuun, kaloja ja lientä kiitettiin, ennen kuin laskeuduttiin kellarisaunaan.

Kalan makua hakemassa

Kalaruuasta puheen ollen toistaiseksi voimakkain kokemus oli kolmen euron karppisoppa, nautittuna kalatorin myymälän nurkkapöydässä.Liemessä oli vahva kalan maku, Ja vaikka savustetun karpin liha oli keitettäessä hajonnut hiutaleiksi ja vaikka suolaisuutta oli liikaa, niin silti soppa tuntui aamupäivällä erittäin vahvistavalta.

Tiedän vasta kovin vähän karpista, iso kala se on, ja hyvä ruokakala. Se on hyvä seurustelukala, koska siitä riittää monelle, mutta millaisia ruokailurituaaleja siihen liittyy, Kunpa tietäisi.

Kalan makuisia kalaruokia oppii arvostamaan, kun muuten joutuu syömään näitä leivitettyjä, friteerattuja, gebackene, wienerleikkeleen tavoin kuorrutettuja kalafileitä, jossa kalan luontainen mietous on muuttunut ei-minkään makuiseksi. Kuten taannoisessa Gasthousessa Volksteatterin luona, jossa täysin mauttoman florellifileen jälkeen yllätys odotti vessassa. Ilmeisesti keittiössä kokki oli poistaessaan kalanhajun ruuasta, ajanut sen vessaan. Sen hieman kosteassa ja kusenkitkerässä ilmassa oli selvä kalan haju, karppikeiton aromi.

Mieluiten söisin raakaa kalaa, ja siksi suosikkini on ollut edullinen sushi-buffet kadun toisella puolella. Raaka lohi olisi hyvää, mietoa ja terveellistä – mutta lohikin tuntuu kadottaneen kalan makunsa.Se on ehkä halpaa kassilohta, jonka keittiön veitsitaituri on pyöräytellys sushi-annoksiksi.

Niinpä olen kääntymässä kalakeittojen puoleen. Buillabasse, jonka nautin eräänä lauantaina Nasmarkin torilla oli mahtava. Siinä ei ollut suolaa, sahrami ja valkoviini maustoivat liemen. Kokki oli keittänyt ison kattilan ja kaupitteli annoksia torilla, se oli keitto, jota pakastaminen ei pilannut. Ja otan kyllä annoksen toistekin jos satun paikalle sopivaan aikaan,

Italialainen kalakeitto, kirkkaasa liemessä sinisimpukoineen oli myös oikein maittavaa. Sitä joutui vain odottamaan kiusallisen kauan aikaa. Sinä sunnuntai-iltapäivänä lähistöllä istui häiritsevä nainen, humalainen tsekkinainen puhui miesystävälleen englantia kiusallisen kovalla äänellä. Sinisimpukat olisivat voineet avata kitansa ammolleen lautasellani, samalla kun naisen suu olisi saanut napsahtaa kiinni kuin simpukka ja paata mykän meren pohjaan.

Mutta italialainenkin soppa oli herkulinen, tosin lientä olisi saanut olla enemmän kuin se desi kalapalojen alla. Nykyään olenn entistä vakuutuneempi siitä, että kuorrutusta paremmin kalalle sopii liemi, tuntuu luonnolliselta että nestemäinen elementti on kalan rinnalla lautaselle asti.