harmaa – suo – harmoniaa

Keskellä päivää on hämärää, sumuista, musta horisontti piirtyy hämärää vasten, on himmeää ja niin harmoonista. Hämäryys soi, äänteet sointuvat … harmaa on harmoniaa. Sen vakuudeksi kuuntelen gregoriaanisia adventtilauluja, ajalta jolloin maailma ei ollut ylivalottunut, jolloin ylistys kohosi hämärään taivaaseen, himmeln ol himmeä.

Vanhassa katolisessa adventtilaulussa lauletaan latinaksi:ororate caeli desuper et plues nubant iustum:
Tiukkukaa, te taivaat, ylhäältä
vuotakoot pilvet vanhurskautta. (Jes 45:8)

Tämä laulun hämärän on tietysti katsottu olevan valon kaipuuta, niin että sointi on kirkasta pinnaltaan, mutta yltäkylläisempää ja armollisempaa on hämärä. Harmaa suo harmoniaa, ja ikään kuin tuo yhä laajeneva hämärää humisisi. Se on jotain minkä merkiksi kynttilät ovat jääneet laulajien käteen.

Adventti ja toisenlainen kuvitelu

.
Kun yritän maallistaa näitä adventin teemoja, huomaan että tänään maanantaina tulisi miettiä toivon heräämistä ja haaveilua.

Yleensähän mielikuvitusta pidetään sellaisenaan hyvänä ja luovana kykynä. Itseilmaisua sellaisenaan pidetään hyvänä ”paineiden purkamisen” tapana. Mutta eikö kaikki tällainen itseilmaisu ole menneistä tapahtumista syntyneiden mielikuvien esille tuomista ja samalla niiden valtaan jäämistä. Se mielikuvitus, mikä on vanhojen toiveiden uudelleen lämmitämistä on myös turhien toiveiden kehittelyä ja niistä olisi syytä vapautua.

Adventti on kuvittelua joka perustuu toivoon uudesta, mutta koska tavallinen mielikuvitus on taipuvainen purkamaan vanhaa mielikuvasta, adventti on myös henkilökohtiasen muodonmuutoksen aika.

En halua erityisesti suositella adventti -kirjaa, koska luen sitä toistaiseksi vain paremman puutteessa. Megan McKenna: Advent,Christmas and Epiphany (1998), se on osin luettavissa Google -kirjana.