Kategoriat
Uncategorized

Tunnelointi ja tsekkien rahavirrat

En nyt puhu niistä tunneleista joita voi tehdä kaurapuuroon voisulaa varten, vaan tsekkihallinnon pahemmasta puolesta ja tunneloinnista. Se on poliittista kähmintää, joka ei nouse pintaan mutta se imaisee rahat ja vallan.  Pinnan alla on häikäilemätöntä vallan käyttöä.  Siellä epäillään olevan  monia kommunisteja, jotka juuri romahdusta ennen katsoivat oman etunsa, polttivat arkistoja ja kähmivät omaisuuksia. Samassa rihmastossa on myös uusia talouspelureita, eikä koskaan voi aavistaa missä on tunneli, joka imaisee yleiseen hyvään satsatut varat.

Viisi vuotta sitten kirjoitin täällä Prahassa tunneloitavasta autobaana-hankkeesta, Nyt kuulin Danielilta, että hankkeen budjetti on paisunut viisinkertaiseksi, ja homma on yhä kesken.

Skeittarit ovat kuulemma ottaneet autobahnan pätkiä käyttöönsä. Radat ovat sitä kokoluokkaa, että siellä voi kuitenkin olla hengenvaarallista temppuilla. Ja toisaalta, asetelma on kuitenkin varsin koominen.

Tunneloinnin tsekkihistoriassa synkin jakso olivat kommunistisen hallinnon näkymättömät verkostot, salakuuntelu, urkinta ja paranoiaa lähenevä epäluottamus ihmisten kesken.

Martin epäili, että kaikkien nimien paljastaminen oli pahimpien tekijöiden ovela temppu. Kun pahamaineinen Turvallisuuspoliisi lakkautettiin 1990, niin pian julkaisiin kaikkien salaista yhteistyötä tehneiden nimet. Niitä oli valtavasti, koska listassa ei ollut mitään erottelua varsinaisten urkkijoiden ja neutraalien myötäilijöiden välillä.

Kansa halusi paljastusta, ja tunneloijat tiesivät sen, paljastukset vedettiin niin överiksi, että todelliset tekijät pääsivät piiloon. Monet ovat yritysjohtajia, koska heillä oli kuitenkin erittäin tärkeää tietoa teollisuudesta – ja pääsy varoihin.  Sitten kun firmoja alettiin perustaa, kenenkään ei tarvinnut selvittää mistä raha oli peräisin.  Jostain tunneloinnista johtuen laista puuttui pykälä, joka olisi edellyttänyt laillista rahaa firmoihin.

Tästä taustasta johtuen tunnelointi voi hyvin ja pahuus vahvistuu siellä näkymättömissä.

Kategoriat
kokkaus Metsä

Ruokapöydän ainekset ja lajirunsaus

Kokkaus on materiaalin valmistamista, aineksen einestämistä.

Olen jo pitkään ihmetellyt sitä, miksi villiruoka on usein liian vahvaa ihmiselle ja samalla kuitenkin vahvistavaa ja terveellistä. Mennään pinaatista kohti nokkosta, mennään keräkaalista kohti lehtikaalta, vaaleasta jauhosta kohti drum drum vehnää. Ikään kuin jokin kutsuisi pois jalostettujen ruoka-ainesten parista jalojen ainesten pariin.

Riekko nauraa minulle, puputtaa ja valitsee tarkasti syömänsä varvut. Mitäs minä siihen, koetan asetella tähän lähes homonyymien kaltaisia pareja, jalostetusta jaloon, kirjaimen heittoja kuin varjoja, paljastamassa vahvempia aineellisia asioita. Kiinnostukseni ei-aivan syötävään ei ole pelkkää spekulaatiota.

Keskiaikainen silva on kaunis sana, hopeinen, ja metsään sekä italialaiseen runosäkeeseen viittaava. Tämän perusteella on kirjoitettu fantastisia barokkirunoja, joissa metsä on huomattavan hienostunut paikka, musiikillinen ja korkeammalla tasolla kuin kulttuuri koskaan.

Silva tarkoittaa myös materiaalisuutta, kreikkalainen ainetta kuvaava sana hyle olisi voitu vallan hyvin kääntää sanalla chaos, koska se on eräs hylen merkiys. Mutta kunnioituksesta ainetta kohtaan niin ei tehty, vaan haluttin puhua metsästä.

Olen kuvitellut materiaalisuuden, lähes hahmottoman metsän joka ei kuitenkaan ole kaaos, vaan aineen juhlaa. Keskiaikainen metsän allegoria tarkoitti: siellä on sekä materia että kaikki mahdollisuudet.

Keskiaikaisen kokkauksen periaate oli se, että monenlaista piti juhlapöydässä olla – ja sitä piti olla paljon. Ihmettelen, miksi tätä syötävää aineistoa tuli olla paljon enemmän kuin kukaan pystyi syömään. Tutkimukseni ovat kesken, mutta ruokapöydän kiistaton arvo näyttäisi olevan lajirunsaus, biodiversiteetti. Mietin olisiko tämä ehkä syynä siihen, että jokaista ruokalaija piti olla niin paljon, että sitä ei jaksettu syödä loppuun. Kaikkihan tehtiin vertauskuvallisesti keskiaikana.

 

 

 

 

Kategoriat
Metsä

Täydellinen hiljaisuus, pimeä eli näkymätön

Tähän aikaan vuodesta metsä on täydellisen hiljaisuuden alue. Musiikki tulee metsästä. On yllättävää, miten usein keskiaikana on kuvattu musiikkia metsästä tulevana harmoniana. Pimeä metsä tunnettiin musiikin syntypaikkana; alueena, jossa korkeat ja matalat sävelet, sekä melodiat tarvitsevat puustoa ympärilleen:

Admist these extraordinary scenes and these vicissitudes of Fortune, a sweet music arose from the trees, a melody arising from their contact as the breeze whispered through them; for the crests of thje great trees were very tall, and, because of this tension, reverberated with a sharp sound; but whatever was close to and near the ground, with drooping oughts, shook with a deep heaviness of sound; while the trees of middle size in their contacts with each other sang together in fixed harmonies of the duple (2.1), the sesquialtera (3.2), the sesquitertia (4.3) also, and even the sesquioctava (9.8) without discrimination, although semitones came between. So it happened thet the grove poured forth, with melodious harmony, the whole music and song of the gods.
The Marriage of Philology and Mercury

On hämmentävä huomata, että tässä on mainittu kaikki musiikin keskeiset elementit, vain biitti puuttuu.Tuuli kulkiessaan metsikössä soittaa puita. Pitkien puiden korkeat soinnut ja matalat maahan putoavien oksien äänet  voi lukea nuoteista.

beatus_2

Metsä (silva) ei ole sattumalta esimerkkinä. Se kuuluu keskiaikaisiin allegorioihin, joiden myötä voimme haaveilla, että ehkä emme ole tulleetkaan ulos metsästä. Viimeiset, näkymättömäksi ja rytmittömäksi musiikiksi muuttuneen metsän riekaleet suojaavat meitä vielä. Äänelliset rauhoitusalueet.

Ja samalla metsän allegoria on vapaa kansallishengestä, joka niin monissa esityksissä hallitsee tuota metsätilaa. Ihminen, joka kokee metsässä syvää rauhaa, kuuluu musiikille eikä Suomelle.

Kategoriat
puutarhamyytti

Jäävuorisalaatti jäätyi ja elpyi

Vielä voin hakea jäävuorisalaattia puutarhasta, harson alta. Se oli ihmeellisellä tavalla elpynyt viime viikon kovista pakkasöistä. Toissa aamuna maa oli aivan kuurassa ja salaatitkin vaikuttivat aivan jäätyneiltä. Otin kourallisen salaatinlehtiä harson alta, ja kun se suli sisällä, se meni hervottomaksi saman tien ja oli heitettävä pois.

Sitten sää muuttui, ja alkoivat vesisateet ja jäävuorisalaatti elpyi. Muistan selvästi, että salaatissa oli palentumia, eli pakkanen oli jäädyttänyt veden salaatin kasvisolujen sisällä. Nyt palentumia ei ollut, salaattirivi oli ryhdikkäämpi ja kun vein kourallisen sisälle, se oli aivan parhaimmillaan.

Niin itseasiassa pyörähdin puutarhassa ruuanlaiton välillä, kun pinaatti-peruna-feta hautui ja kun pähkinät paahtuivat. Jääkylmänä tää salaatti, jota kutsun jäävuorisalaatiksi on rapeimmillaan ja raikkaimmillaan.

jäävuorisalaatti

Kategoriat
ekologia Metsä

Kulttuuri tarkoitti talven yli selviämistä

“Kun kesä kääntyi syksyksi, aittaan ahdettiin tuokkosia, säkkejä, saaveja ja purnukoita.” (Paula Havaste, Tuulen vihat 2014.)

Tämä lause vie kauas 1100-luvun metsäläiskulttuuriin, juuri ennen kuin kristinusko sen tuhosi, kirosi yrtit sekä sienet. Mutta ennen keräilykulttuurin romahdusta, tuohisissa tuokkosissa oli kuivattuja mustikoita, pihlajanmarjoja ja sieniä. Säkeissä oli hieman viljaa. Saaveissa oli suolattua lohta, lahnaa, särkeä ja lammasta, nautaa sekä hirveä. Purnukoissa oli survottua puolukkaa, lakkaa ja hapatettua kaalta ja naurista. Orsilla oli ehkä kapakalaa kyllästymiseen asti järsittäväksi.

savutupa

Itse olen koonnut säkillisen pihlajanmarjoja kuivamaan, tarkoitus on antaa linnuille vitamiineja talvella. Linnuilta kun nuo säilömistaidot puuttuvat. Niillä ei ole kulttuuria, ne eivät osaa säilöä ruokaa talven varalle.

Luen mielelläni Paula Havasten etnologisia romaaneja loitsivista naisista ja metsäläisten ruokakulttuurista. Hän on usein romaaneissaan jäljittänyt metsässä elävien ekosysteemiä, jonka tuhoaminen päästi puutteen ja anemian valloilleen. Valistus oli seitsemänsataa vuotta myöhässä ja ymmärsikin vain maataloutta.

Ennen kristinuskoa näillä metsäläisillä oli suunnilleen puutarhan kokoinen pelto savupirtin vieressä, ruohokumpare lampaille ja parille lehmälle. Varsinainen ruoka tuli metsästä ja järvistä. Villiruoka oli täysin jalostamatonta; vitamiinien, raudan ja hivenaineiden määrät olivat sitä luokkaa, että nykyaikaiset teveysruuatkaan eivät yltäisi siihen. Ja päälle pakuria. Pääkipuun asperiinia pajunkuoresta. Mutta silti, kun tuli talvi, niin vitamiinit, terveys ja pulleus jäivät kesään. Tilalle tulivat laihtuminen, puutostilat ja sairaudet.  Ei ollut kulttuuria, ei talvesta selviämisen säilöntätaitoja.

Jospa valistus olisi tullut kristinuskon sijaan: metsä, pirtti ja niitty olisivat tulleet samanĺaisen kehittämisen kohteeksi kuin maatalous sitten 1800-luvulla. Valistunut keräilytalous: marjojen, sienten, yrttien, mahlojen ja uutteiden käyttö, harkittu riistan syönti, rikas kalastuskulttuuri – ajoittain kuvittelen kaikkea tuota, ja mietin että jokin ratkaiseva jumala jäi puuttumaan.

Minulle valistus on suunnilleen samaa kuin maan parannus ja lukeminen. Hyvä asumus ja puutarha suuren ja hienostuneen metsän reunalla.

Metsäläisten kulttuuri tuhoutui, ehkä siksi, koska heillä oli vain metsän jumalia. Ei jumalaa, eikä kulttuuria, joka olisi pitänyt heistä huolta talvella. Toki on syytä kumartaa Kuippanaa ja hyvää vaimoaan Hyyperää; he antoivat pienriistaa talvellakin. Metsässä vallitsivat myös Marjatta ja Hiisi, joille kuuluivat isot eläimet antinaan harvinainen lihan ylensyönti. Havasten romaanissa on kuvaus siitä, kun kaadettiin karhu. Pyhä riitti vaati että karhunlihaa sai syödä vain yhden vuorokauden ajan. Kaikki kutsuttiin ahmimaan lihaa niin paljon kuin vain pystyi, koska metsän jumala kielsi karhunlihan säilyttämisen. Se oli loogista. Vahvin siinä maailmassa oli Tapio, tuo tuntematon villeys, joka piti kulttuurin loitolla eikä sallinut säilöntää. Kaiken lisäksi juuri Tapio lähetti tuulen kirot ihmisten kimppuun silloin kun heidän terveytensä oli heikoimmillaan. Tapio siis vihasi ihmistä.

Havasten Tuulen kirot -romaanissa on kuvattu savupirtin elämää todenmukaisesti, yhdessä haamujen kanssa. Noita heikkoja varjomaisia hahmoja oli paljon. Kuvaavaa: ihmiset kärsivät anemiasta, haamut jurottivat nurkissa.  Eikä Kristuskaan ollut se, mitä kaivattiin. Lupaus ”jokapäiväisestä leivästä” on vieras keräilijöille, jotka eivät tarvitse leipää. Kristus valmisti vaan tietä vehnäkulttuurille.

Mutta missä oli vitaminijumala, kun sitä olisi tarvittu.

 

Kategoriat
kokkaus

Konfetenssin salaatin ainekset

Aina on tiedetty, että runouden tuominen yliopiston saleihin saattaa tuottaa yllätyksiä, floppeja, mutta joskus onnistumisia. Tuntuu, että onnistuimme Raisan kanssa järjestämään Poetries konferenssista kiinnostavan, ei ehkä kokonaisuudessaan, mutta ajoittain. Tarjosimme mm. salaatteja, leipää ja humusta, marjoja, jogurttia ja pähkinöitä.

Keskeinen ennakkokäsitys kirjoittamisen ja tutkimuksen  mahdottomasta suhteesta  osoittautui vääräksi – ehkäpä juuri salaatteihin liittyvän ymmärryksen vuoksi: ruuat syötiin, eikä niitä pelkästään eritelty.

En nähnyt kenenkään lajittelevan tomaatteja ja punasipuleita Raisan tekemästä linssisalaatista. Toisaalta uskon, ettei kukaan ahminut niitä erittelemättäkään. Tunnetaan ehkä vain yksi tutkija, joka järjestelee ainekset pieniin kekoihin lautaselle, mutta häntä ei näkynyt paikalla. Yleisempää on se, että erittely tapahtuu maistelun yhteydessä.

Keskeiset puheenvuorot sivusivat vain satunneisesti ruokatarjoilujamme, mutta vertauskuvalliset suhteet olivat ilmiselvät. Don Paterson lähti siitä, että signifikaatio ei ole pelkästään arbitraarinen, siis meidän on todettava että sanojen suutuntumalla on merkityksensä:

Many words which contain the sound ‘unk’ – bunk, sunk, puncture, dunk, lunk, trunk, funk – even though etymologically unrelated, all have a low, sunken, heavy, concave ‘feel’ to them.

Toisen pääpuheenvuoron  näkisin ruokapoliittisen runouden kannanottona. Niin hyvin Antti Salmisen hypoteesit postfossiilisen avatgarden mahdollisuudesta komppasivat pyrkimystämme tehdä kasvisruokia omin käsin. Meidän panoksemme oli tietysti pientä verrattuna runouden ihmeelliseen energiatalouteen: runous ei kuluta, se syö ja säästää sen mitä on nauttinut.

LÄHDELUETTELO (Raisan lista):
Vihersalaatti
6 salaattia, eri laatuja
4 kurkkua, pitkiä siivuja juustohöylällä
oliiviöljy
balsamicoetikka
mustapippuri myllystä
cashew-pähkinöitä päälle ripoteltuna

linssisalaatti
20 tomaattia, Närpiön öljyvapaata kesälaatua
7 pakettia fetaa,
5 pakettia liotettuja linssejä
punasipulia hallitusti

leivät
valikoima pähkinöitä
humusta jättikulho
viitisen kiloa hyvää leipää

jälkiruoka
mustia viinimarjoja (omasta puutarhasta)
2 l turkkilaista jogurttia
hunaja

kaksi sangollista omenia (varhaislajikkeita punaista ja vihreätä)

bilepöytä Kirjailijatalolla
kolme purkkia oliiveja
kolme pakettia kuituisia keksejä
sinihomejuustoa, brietä, tomme de savoita (sopii helpoiten punaviinien kanssa)
3 punaviinitonkkaa
1 valkoviinitonkka
muutama pullo skumppaa

Kategoriat
Helle

Kullekin ominainen vesifysionomia

Itse pidän eniten kellumisesta. Tänäänkin kelluin ja oleskelin vedessä mahdollisimman vähän liikkuen,oikeastaan vain huojutellen jalkojani ja käsiäni. Ymmärrän myös vaativampaa uintiliikuntaa, olen pienenä eläytynyt isäni kroolausnäytöksiin, voimannäyttöihin. Vesi vastaa samalla voimalla mitä siihen satsaa, kuten hydrauliikasta tiedetään.

John von Duffel on saksalainen kirjailija, teatterintekijä,asketti ja maratonuimari. Hän kirjoittaa paljon vedestä: esikoisromaani Veden sukua suomennettiin 2001, tänä vuonna hän on julkaissut Wassererzählungen (Vesikertomuksia).

Veden sukua romaani on parhaimmillaan kertoessaan virroista ja kaloista, mutta myös uimisella on siinä osansa koska päähenkilöstä tulee aikuisena uimari. Maratonuimari hänestä tulee siksi, koska kokee että tavallinen uintivalmennus valmentaa hänet pois omasta ruumiillisesta vesikokemuksestaan.

”Heiltä me opimme ennen muuta  yhden asian: että lapsina me kukin olimme yhtyneet vesielementtiin omalla persoonallisella tavallamme, kuka pärskien, kuka loiskien; se oli tavallaan  kuin yksilöllisesti istuva puku, jonka jokainen meistä oli itselleen räätälöinyt, elävä, monenlaisista liikesarjoista yhteen punottu vesifysionomia, joka oli jokaisella yhtä yksilöllinen kuin käsiala tai sormenjäljet. Ja heiltä me opimme, että tämä hengissä selviämisen, pelon ja vaiston leimaama tapa uida, ei ollut minkään arvoinen, kun kyse oli nopeimman ajan kellottamisesta. Meidän valmentajiemme pääasiallisena työnä oli liikeratojemme sovittaminen  optimaaliseksi virtaviivaisuudeksi.” (John von Duffel, Veden sukua 2001, suom. Marja Kyrö,226.)

Ruumiin muisti, tapa muistaa jotain uidessaan.

Kategoriat
Helle

Kroppa vedessä

Täällä oleskellan. Kroppa omaksuu balanssin, omaksuu vaakaveden, vedenpinnan ehdot ja asettaa hengityksen sen mukaan. Oleskelin äsken juuri tuolla tavalla vedessä, välillä nostaen nenäni vedenpinnan yläpuolelle ja painuen sitten taas alas.

David Cooelyn töistä herää vedessä olemisen ruumiillinen tuntu, ehkä siksi että luonto on karsittu siitä pois ja jätetty vain abstrakti viittaus johonkin välkehtivään ja upottavaan pintaan. Jostain syystä tunnen että pinnan alla on oma kehoni, miehen keho joka on asettunut tutkimaan vedenrajaa. Vaakavettä.

Kirjoittaminen on todellisuuden tutkimista Olen kirjoittanut helteenien myyttisistä uimapaikoista, vedessä liikkuvista jumalista, olen pohtinut myös rantaviivaa, mutta vedenpinnan pohtiminen tarvitsi virikkeekseen tämän kuvan. Se on ikäänkuin havainnekuva, joka tekee selväksi mitä on vaakataso vedenpinnassa, vaakavesi on se ilmaisu, sen voi tunnistaa vain asettumalla veteen ja aloittaa kokemukselliset, hellepäivään liittyvät tutkimukset.

Veden pinnan alla vaakavesi katoaa ja on vain syvyys, vertikaalisuudesta todistaa oman kropan asento, se on seuraava tutkimuksen kohde:

Lämmin pintavesi, veden virtausten mukaiset pienet erot, kylmempi virtaus voi tuntua jaloissa. Uppoaminen, vajoaminen alaspäin, pieni nostava ele ja pintaan paluu. Kaikki tämä on niin itsestäänselvää, tavallisen kokemuksen tuunnustelua joka sopii mainiosti näihin lämpimien vetten viikkoihin.

Kategoriat
Metsä puutarha

Mustikkarinteiden kehittelyä sohvasta käsin

Suunnitelmani metsän ja puutarhan yhdistämiseksi vaatisi liekinheittimen, eli tohottimen, jolla kulottaisin pienen ja harvan metsärinteen. Suvun palstalta tietysti.

Kyse olisi mustikkametsän uudistamisesta Kanadan malliin. Löysin kirjasen noiden mustikkahullujen menetelmistä. Eräs niistä on se, että ajoittain mustikkarinteet kulotetaan niin, että tautikannat katoavat ja parin vuoden kuluttua paikalla on uudistunut mustikkakasvusto.Tosin tuo heidän mustikkansa kasvaa avoimilla rinteillä ja isompana pensaana, mutta kait sitä voisi kokeilla pienempienkin varpujen suhteen, kunhan polttaa vain pinnan, ei juuria.

Meillähän metsät ovat etupäässä selluloosan kasvatusalustoja, eikä niissä oikein muuta nähdä. Tosin aavistelen, että monet muutkin havukka-ahon ajattelijat ovat tuumineet samaa. Ehkä jotkut ovat nähneetkin kanadalaisten suunnittelemia kahden käden poimureita, pienempiä tai suuria hieman lumikolaa muistuttavia.

kanadamustikka

Vielä en tiedä, mihin tätä uudella ja puolivilllillä tavalla saatavaa, valtavaa mustikkamäärää tarvittaisiin. Tässä suunnitellessani lähes kiihdyn ja tuhahdan, että Chymoksen sopimusviljelijäksi en lähde.

Kategoriat
ekologia

Lakkoja, cloudberries. Suolla loikoillen.

lakkoja

Ihmeellistä, että niin kaukaa kuin englannista löytyy oikea nimi tuolle marjalle, cloudberry. Se tuo mieleen  miellyttävimmän paikan, mitä luonto voi tarjota, pilvenpehmeän suon. Tai, jos haluatte, niin sängyn. Vaatii joko suollaoleskelun perinteen, suomättäällä nukkumisen lapsena, ennen kuin ihminen osaa olla ja lekotella suolla. Pelkäämättä paarmoja, sääskiä, kuvittelematta karhu-uhkaa ja muuta – sitä rauhantunteen saavuttamisen tiellä olevaa mielirojua ja levottomuutta.

Suolla on tulevaisuus, voimme poimia laiskasti kultahippuja täällä suomaalaisten isolla ja yhteisellä patjalla.

Kyykkyasennossa liikkuminen kuuluu orjuuteen. Toisaalta se asento mitä roomalaiset divaanillaan suosivat viinirypäleiden kanssa on hieman teennäinen. Mahallaan, kyljellään ja konttien tai tallustellen – ihan miten vaan.  Hyönteisiin, kuumuuteen ja kosteuteen liittyvät ongelmat voidaan  poistaa uuden vaatetusteknologian avulla. Nuo asusteet pitäisi suunnitella makuuasentoa suosiviksi.