Kategoriat
Metsä puutarha

Mustikkarinteiden kehittelyä sohvasta käsin

Suunnitelmani metsän ja puutarhan yhdistämiseksi vaatisi liekinheittimen, eli tohottimen, jolla kulottaisin pienen ja harvan metsärinteen. Suvun palstalta tietysti.

Kyse olisi mustikkametsän uudistamisesta Kanadan malliin. Löysin kirjasen noiden mustikkahullujen menetelmistä. Eräs niistä on se, että ajoittain mustikkarinteet kulotetaan niin, että tautikannat katoavat ja parin vuoden kuluttua paikalla on uudistunut mustikkakasvusto.Tosin tuo heidän mustikkansa kasvaa avoimilla rinteillä ja isompana pensaana, mutta kait sitä voisi kokeilla pienempienkin varpujen suhteen, kunhan polttaa vain pinnan, ei juuria.

Meillähän metsät ovat etupäässä selluloosan kasvatusalustoja, eikä niissä oikein muuta nähdä. Tosin aavistelen, että monet muutkin havukka-ahon ajattelijat ovat tuumineet samaa. Ehkä jotkut ovat nähneetkin kanadalaisten suunnittelemia kahden käden poimureita, pienempiä tai suuria hieman lumikolaa muistuttavia.

kanadamustikka

Vielä en tiedä, mihin tätä uudella ja puolivilllillä tavalla saatavaa, valtavaa mustikkamäärää tarvittaisiin. Tässä suunnitellessani lähes kiihdyn ja tuhahdan, että Chymoksen sopimusviljelijäksi en lähde.

Kategoriat
Joulun valmistelu puutarha

Kristus-lehtikaali

Vaikka lehtikaali puuttui viimekesän puutarhastani, silti pääsin kokeilemaan lehtikaalisipsejä. Koristelehtikaalesta tehtyinä ne näyttävät aivan syötäviltä kukilta. Öljyttyjen ja maustettujen kaalinlehtipalojen paahtaminen uunissa rapeiksi sipseiksi on helppoa. Ja kaiken lisäksi koristelehtikaali, violetin ja valkoisen, punaisen, sinisen sävyineen on kaunein sipsi mitä tiedän.

Lehtikaalin tulee antaa palentua ja jäätyä puutarhassa, koska silloin sen kitkerähkö maku muuttuu makeaksi. Koristelehtikaali muuttuu syötäväksi itseasiassa vasta jäätymisen jälkeen. Mutta sama kannattaa tehdä myös syvänvihreälle lehtikaalille.

Jäätynyt vihannes – yritys olla kesä talven keskellä.

Ja eilen uutisoitu tapaus lapsesta joka oli jätetty urheilukentän laidalle pelkissä vaipoissa. Jeesuslapsi. Miten nämä suojattomat kaalikasvit, talli- ja urheilukenttälapset liittyvät yhteen ?

Kuva 1

Napsin Peter Greenawayn Tulsa Luper Suitcases -episodifilmistä erään episodin, jossa palvelijatar poimii lehtikaalit pois puutarhasta ensimmäisten pakkasten jälkeen. Koska poimija on partainen nainen, jonka kasvot muuttuvat myöhemmin Jeesuksen kasvoiksi, voin tehdä mielivaltaisen joulutulkintani.

Kuva 2

Lehtikaali on siinä rituaalinen vauva, jonka poimijaa nimitän Josef-Mariaksi. Tämä miesnainen, joka hermafrodiittina, itsesiittoisena ja pyhästä hengestä täyttymisen jälkeen korjaa maahan istutetut llapsensa.  Lehtikaalilapsensa hän siirtää lastentarhaan (Kindergarten).

Kuva 3

Kategoriat
puutarha

Kun lapio on nurmessa, niin nurmi on lapiossa

Tämä tuntematon taideteos, ornamenttilapiot, sai ahkeran maankääntäjän havahtumaan. Ehkä itse olisin pitänyt mato-ornamenttia osuvampana aiheena lapiossa. ks. edellinen postaus. Kasvi-ornamenttikin on toki paikallaan, jos se kuvaa ketoa, jota lapiolla käännetään maan sisään.

Lapion polkaiseminen nurmen multaan ja maan kääntäminen voi tosiaan olla rajan taa tai rajan alle tunkeutumista, jonka suhteen olisi syytä olla varovainen. Muinaiset maankääntäjät olivat oikeassa tehdessään auran kärjestä peniksen mallisen, ja kuuluuhan lapiokin yhä niin sanotusti miesten työvälineisiin vaikka nykyaikainen funktionaalisuus on jo kadottanut alkuperäisen terskan symbolin lapion kärjestä. Olisi kuitenkin suuri erehdys palauttaa tätä maan kääntämistä tavanomaiseen seksuaalikuvastoon, lapiolla suoritettu penetraatio on kuitenkin vain maan tonkimista.

Kiinnostavaa tuossa taideteoksessa on se, että lapio ei siinä ole enää työväline – ei kärki, joka työnnetään ketoon – vaan esitys, jossa keto on mukana. Tai vielä enemmän, keto on tullut osaksi lapiota.

Kategoriat
ekologia puutarha

Oliiveja maassa ja uninen poika

Jouduin marraskuiseen Espanjaan, ja oli vuosi 1969. Aloittelimme oliivin keruuta aamuvarhaisella,  seuraan minäkertojaa, viistoistavuotiasta poikaa, joka on pakotettu vinttihuoneestaan pois peiton alta vemputtamasta ja patistettu töihin. Hän laahustaa kohti oliivilehtoa. Aamulla on vielä hämärää ja maa kuurassa, edellä kulkee ukki, ratsastaen notkahdellen lonksuvalla aasilla.

Munoz Molinan romaanissa Kuun tuuli (2011) on kiinnostava marraskuun lopulla alkavan oliivisesongin kuvaus vuodelta 1969. Huomasin, että nykyään oliivin keruu on koneellistunut pikkutiloilla jokseenkin vähän. Oliivit varistellaan kampaa muistuttavilla, pitkävartisilla varistimilla, joissa sähkömoottori laittaa kammat räpsyttämään siipien tavoin. Aiemmin vastaava taito oli työmiehen käsissä. Molina kuvaa, kuinka taitavasti työmiehet kolisuttivat seipäillään puuta, niin että oliivit tippuivat alas pressun päälle. Nykyään näytetään käytettävän aivan samaa menetelmää, puun alle laitettava verkko vaan on raskasta pressua kevyempi.

”Miehet menevät edellä raahaten isoja pressuja, jotka levitetään oliivipuiden rungon ympärille, ja koputtelevat keihäiden näköisillä pitkillä ja painavilla kepeillä oksia, jotka ovat taipuneet vihreiden, mustien, verenpunaisten tai violettien terttujen painosta kaksinkerroin, niin täynnä öljyä oliivit ovat; ne suorastaan poksahtavat rikki, kun niiden päälle astuu..”

Vuonna 1969 naisten ja lasten tehtävä oli poimia maasta ne oliivit, jotka ovat jo aiemmin pudonneet puusta, ja joskus ne ovat jäätyneet kuuraiseen maahan.

”Etenen polvillani ja aina äidin rinnalla, enkä voi olla ihmettelemättä, miten nopeita naiset ovat noukkiessaan oliiveja molemmilla käsillä yhtä aikaa ja jokaisen erikseen peukalon ja etusormen välissä aivan kuin sormet olisivat kaksi lintua.  Olen paljon hitaampi kuin hän ja kynsivallini tulehtuvat kipeiksi ja kynnet repeilevät, ja kun olen poiminut oliivit, ne putoavat kädestäni, tai jos heitän ne vasuun, ne eivät osu siihen, sillä sihtini on niin huono. Antamatta vikkelien sormiensa pysähtyä naiset jatkavat kontallaan eteenpäin ja ovat kuolla nauruun katsoessaan minua…”

Nykyäänkin kuulemma oliivisesonki on talonväen, sukulaisten ja kyläläisten yhteistä juhlaa, ja kaikki osallistuvat oliivin keruuseen. Molina kertoo, että oliivin keruussa 1969 oli seksuaalisuutta mukana, jopa naisten oli lupa katsella miehiä ja puhua panojuttuja.  Finninaamaista viistoistavuotiasta minäkertojaa he kiusasivat runkkaamisesta:

– Katsokaa nyt,  oliivi jonka hän poimii yhdellä kädellä, putoaa maahan toisesta.
– Mutta siihen yhteen juttuunsa kun tarttuu, niin varmasti ei putoa kädestä
– Älkäähän nyt, poikahan se vielä on ja aivan punaiseksi karahtanut.

Miksi tässä kuvauksessa on eräänlaista hohdetta vaikka aikanaan siinä ei varmaankaan tuntunut olevan mitään mukavaa. Poika pakotetaan aamulla aikaisin töihin, jotka tuntuvat hänestä vastenmielisiltä, ja aivan kuin se ei riittäisi hän joutuu vielä naisten häpäisemäksi.

En usko,että kyse olisi nostalgiasta vaan itsessään oliivinpoiminnasta, se työ mikä poikana tuntuu niin vastenmieliseltä, muuttuukin aikuisena toisenlaiseksi. Varmaan Molina itsekin osallistuu oliivisesongin talkootöihin tänä vuonna.