Ruokapöydän ainekset ja lajirunsaus

Kokkaus on materiaalin valmistamista, aineksen einestämistä.

Olen jo pitkään ihmetellyt sitä, miksi villiruoka on usein liian vahvaa ihmiselle ja samalla kuitenkin vahvistavaa ja terveellistä. Mennään pinaatista kohti nokkosta, mennään keräkaalista kohti lehtikaalta, vaaleasta jauhosta kohti drum drum vehnää. Ikään kuin jokin kutsuisi pois jalostettujen ruoka-ainesten parista jalojen ainesten pariin.

Riekko nauraa minulle, puputtaa ja valitsee tarkasti syömänsä varvut. Mitäs minä siihen, koetan asetella tähän lähes homonyymien kaltaisia pareja, jalostetusta jaloon, kirjaimen heittoja kuin varjoja, paljastamassa vahvempia aineellisia asioita. Kiinnostukseni ei-aivan syötävään ei ole pelkkää spekulaatiota.

Keskiaikainen silva on kaunis sana, hopeinen, ja metsään sekä italialaiseen runosäkeeseen viittaava. Tämän perusteella on kirjoitettu fantastisia barokkirunoja, joissa metsä on huomattavan hienostunut paikka, musiikillinen ja korkeammalla tasolla kuin kulttuuri koskaan.

Silva tarkoittaa myös materiaalisuutta, kreikkalainen ainetta kuvaava sana hyle olisi voitu vallan hyvin kääntää sanalla chaos, koska se on eräs hylen merkiys. Mutta kunnioituksesta ainetta kohtaan niin ei tehty, vaan haluttin puhua metsästä.

Olen kuvitellut materiaalisuuden, lähes hahmottoman metsän joka ei kuitenkaan ole kaaos, vaan aineen juhlaa. Keskiaikainen metsän allegoria tarkoitti: siellä on sekä materia että kaikki mahdollisuudet.

Keskiaikaisen kokkauksen periaate oli se, että monenlaista piti juhlapöydässä olla – ja sitä piti olla paljon. Ihmettelen, miksi tätä syötävää aineistoa tuli olla paljon enemmän kuin kukaan pystyi syömään. Tutkimukseni ovat kesken, mutta ruokapöydän kiistaton arvo näyttäisi olevan lajirunsaus, biodiversiteetti. Mietin olisiko tämä ehkä syynä siihen, että jokaista ruokalaija piti olla niin paljon, että sitä ei jaksettu syödä loppuun. Kaikkihan tehtiin vertauskuvallisesti keskiaikana.

 

 

 

 

Täydellinen hiljaisuus, pimeä eli näkymätön

Tähän aikaan vuodesta metsä on täydellisen hiljaisuuden alue. Musiikki tulee metsästä. On yllättävää, miten usein keskiaikana on kuvattu musiikkia metsästä tulevana harmoniana. Pimeä metsä tunnettiin musiikin syntypaikkana; alueena, jossa korkeat ja matalat sävelet, sekä melodiat tarvitsevat puustoa ympärilleen:

Admist these extraordinary scenes and these vicissitudes of Fortune, a sweet music arose from the trees, a melody arising from their contact as the breeze whispered through them; for the crests of thje great trees were very tall, and, because of this tension, reverberated with a sharp sound; but whatever was close to and near the ground, with drooping oughts, shook with a deep heaviness of sound; while the trees of middle size in their contacts with each other sang together in fixed harmonies of the duple (2.1), the sesquialtera (3.2), the sesquitertia (4.3) also, and even the sesquioctava (9.8) without discrimination, although semitones came between. So it happened thet the grove poured forth, with melodious harmony, the whole music and song of the gods.
The Marriage of Philology and Mercury

On hämmentävä huomata, että tässä on mainittu kaikki musiikin keskeiset elementit, vain biitti puuttuu.Tuuli kulkiessaan metsikössä soittaa puita. Pitkien puiden korkeat soinnut ja matalat maahan putoavien oksien äänet  voi lukea nuoteista.

Metsä (silva) ei ole sattumalta esimerkkinä. Se kuuluu keskiaikaisiin allegorioihin, joiden myötä voimme haaveilla, että ehkä emme ole tulleetkaan ulos metsästä. Viimeiset, näkymättömäksi ja rytmittömäksi musiikiksi muuttuneen metsän riekaleet suojaavat meitä vielä. Äänelliset rauhoitusalueet.

Ja samalla metsän allegoria on vapaa kansallishengestä, joka niin monissa esityksissä hallitsee tuota metsätilaa. Ihminen, joka kokee metsässä syvää rauhaa, kuuluu musiikille eikä Suomelle.

Kulttuuri tarkoitti talven yli selviämistä

“Kun kesä kääntyi syksyksi, aittaan ahdettiin tuokkosia, säkkejä, saaveja ja purnukoita.” (Paula Havaste, Tuulen vihat 2014.)

Tämä lause vie kauas 1100-luvun metsäläiskulttuuriin, juuri ennen kuin kristinusko sen tuhosi, kirosi yrtit sekä sienet. Mutta ennen keräilykulttuurin romahdusta, tuohisissa tuokkosissa oli kuivattuja mustikoita, pihlajanmarjoja ja sieniä. Säkeissä oli hieman viljaa. Saaveissa oli suolattua lohta, lahnaa, särkeä ja lammasta, nautaa sekä hirveä. Purnukoissa oli survottua puolukkaa, lakkaa ja hapatettua kaalta ja naurista. Orsilla oli ehkä kapakalaa kyllästymiseen asti järsittäväksi.

Itse olen koonnut säkillisen pihlajanmarjoja kuivamaan, tarkoitus on antaa linnuille vitamiineja talvella. Linnuilta kun nuo säilömistaidot puuttuvat. Niillä ei ole kulttuuria, ne eivät osaa säilöä ruokaa talven varalle.

Luen mielelläni Paula Havasten etnologisia romaaneja loitsivista naisista ja metsäläisten ruokakulttuurista. Hän on usein romaaneissaan jäljittänyt metsässä elävien ekosysteemiä, jonka tuhoaminen päästi puutteen ja anemian valloilleen. Valistus oli seitsemänsataa vuotta myöhässä ja ymmärsikin vain maataloutta.

Ennen kristinuskoa näillä metsäläisillä oli suunnilleen puutarhan kokoinen pelto savupirtin vieressä, ruohokumpare lampaille ja parille lehmälle. Varsinainen ruoka tuli metsästä ja järvistä. Villiruoka oli täysin jalostamatonta; vitamiinien, raudan ja hivenaineiden määrät olivat sitä luokkaa, että nykyaikaiset teveysruuatkaan eivät yltäisi siihen. Ja päälle pakuria. Pääkipuun asperiinia pajunkuoresta. Mutta silti, kun tuli talvi, niin vitamiinit, terveys ja pulleus jäivät kesään. Tilalle tulivat laihtuminen, puutostilat ja sairaudet.  Ei ollut kulttuuria, ei talvesta selviämisen säilöntätaitoja.

Jospa valistus olisi tullut kristinuskon sijaan: metsä, pirtti ja niitty olisivat tulleet samanĺaisen kehittämisen kohteeksi kuin maatalous sitten 1800-luvulla. Valistunut keräilytalous: marjojen, sienten, yrttien, mahlojen ja uutteiden käyttö, harkittu riistan syönti, rikas kalastuskulttuuri – ajoittain kuvittelen kaikkea tuota, ja mietin että jokin ratkaiseva jumala jäi puuttumaan.

Minulle valistus on suunnilleen samaa kuin maan parannus ja lukeminen. Hyvä asumus ja puutarha suuren ja hienostuneen metsän reunalla.

Metsäläisten kulttuuri tuhoutui, ehkä siksi, koska heillä oli vain metsän jumalia. Ei jumalaa, eikä kulttuuria, joka olisi pitänyt heistä huolta talvella. Toki on syytä kumartaa Kuippanaa ja hyvää vaimoaan Hyyperää; he antoivat pienriistaa talvellakin. Metsässä vallitsivat myös Marjatta ja Hiisi, joille kuuluivat isot eläimet antinaan harvinainen lihan ylensyönti. Havasten romaanissa on kuvaus siitä, kun kaadettiin karhu. Pyhä riitti vaati että karhunlihaa sai syödä vain yhden vuorokauden ajan. Kaikki kutsuttiin ahmimaan lihaa niin paljon kuin vain pystyi, koska metsän jumala kielsi karhunlihan säilyttämisen. Se oli loogista. Vahvin siinä maailmassa oli Tapio, tuo tuntematon villeys, joka piti kulttuurin loitolla eikä sallinut säilöntää. Kaiken lisäksi juuri Tapio lähetti tuulen kirot ihmisten kimppuun silloin kun heidän terveytensä oli heikoimmillaan. Tapio siis vihasi ihmistä.

Havasten Tuulen kirot -romaanissa on kuvattu savupirtin elämää todenmukaisesti, yhdessä haamujen kanssa. Noita heikkoja varjomaisia hahmoja oli paljon. Kuvaavaa: ihmiset kärsivät anemiasta, haamut jurottivat nurkissa.  Eikä Kristuskaan ollut se, mitä kaivattiin. Lupaus ”jokapäiväisestä leivästä” on vieras keräilijöille, jotka eivät tarvitse leipää. Kristus valmisti vaan tietä vehnäkulttuurille.

Mutta missä oli vitaminijumala, kun sitä olisi tarvittu.

 

Mustikkarinteiden kehittelyä sohvasta käsin

Suunnitelmani metsän ja puutarhan yhdistämiseksi vaatisi liekinheittimen, eli tohottimen, jolla kulottaisin pienen ja harvan metsärinteen. Suvun palstalta tietysti.

Kyse olisi mustikkametsän uudistamisesta Kanadan malliin. Löysin kirjasen noiden mustikkahullujen menetelmistä. Eräs niistä on se, että ajoittain mustikkarinteet kulotetaan niin, että tautikannat katoavat ja parin vuoden kuluttua paikalla on uudistunut mustikkakasvusto.Tosin tuo heidän mustikkansa kasvaa avoimilla rinteillä ja isompana pensaana, mutta kait sitä voisi kokeilla pienempienkin varpujen suhteen, kunhan polttaa vain pinnan, ei juuria.

Meillähän metsät ovat etupäässä selluloosan kasvatusalustoja, eikä niissä oikein muuta nähdä. Tosin aavistelen, että monet muutkin havukka-ahon ajattelijat ovat tuumineet samaa. Ehkä jotkut ovat nähneetkin kanadalaisten suunnittelemia kahden käden poimureita, pienempiä tai suuria hieman lumikolaa muistuttavia.

Vielä en tiedä, mihin tätä uudella ja puolivilllillä tavalla saatavaa, valtavaa mustikkamäärää tarvittaisiin. Tässä suunnitellessani lähes kiihdyn ja tuhahdan, että Chymoksen sopimusviljelijäksi en lähde.

tuleeko yöhalla

Olen katsellut mustikan kukkia, noita varpuihin ilmestyneitä himmeän violetteja pikkulamppuja, syttyykö niihin elämä vai hiipuvatko sammuksiin.Viileä ja sateinen jakso on päättymässä, ne kukkivat mutta en tiedä kuinka niille on käynyt.

Kaikki on nyt niin herkkää tuolla metsässä. Hallaisuus ja tyly jäätymisen uhka antaa tänne pohjoiseen aivan omaa herkkyyttään.