Ruoka ja venäläinen kirjallisuus

Sanotaan, että venäläisistä klassikoista vain Dostojevski ei maistanut mitä söi. Kun William Burroughs myöhemmin listasi mahdottomien kirjojen kirjastoa,  siihen kuului myös ajatus Dostojevskin keittokirjasta, mahdoton ja ristiriitainen.

Karamazovin veljeksissä Dimitri Fedorovitsh innostuu tilaamaan juhla-aterian (Osa III, kahdeksas luku: Äkillinen ratkaisu). Yhtenä ruokalajina hän mainitsee strassburgilaiset piirakat. Myöhemmin näitä piirakoita on jäljitetty, mutta ainakaan Ranskassa sellaisia ei tunneta.

Dostojevskin romaaneissa ei ruualle ole sijaa,  se tietysti saa pastissien kirjoittajan suunnittelemaan ruokakuvausta Dostojevskin tapaan. Haaste oli kuitenkin liian iso, vaikka kehittelisin pastisseja kuin piirakoita, silti se jäi minulta tekemättä.

Seuraavassa on vanha kokoelmani ruokailun, kokkauksen kuvauksista venäläisestä kirjallisuudessa. Pastisseja resepteineen on kattauksessa myös.

Arojen leipä (Aitmatov pastissi)

Blinejä majatalossa (Gogol pastissi)

Blinejä, piparjuurta, vuolukermaa (Gogol)

Borssikeitto pojalle (Tsehov pastissi)

Huonoa ruokaa ja paljon viinaa (Gogol)

Keskustelu maalais- ja kaupunkilaisruuasta (Gogol)

Haukea heinämiehelle (Tolstoi pastissi)

Läpikuultavat pelmeenit (Jevtusenko)

Keitoista huonoin (Gogol)

Futuristinen ruoka neuvostokeittiössä (1922)

Terveellinen ruoka neuvostokeittiössä (1927)

Ostereita ja nälkäinen poika (Tsehov)

Soppaa ja nälkäinen poika (Tsehov)

Haave lihasta (Tsehov pastissi)

Kekkerit ruoka-pulasta kärsivässä Moskovassa (Pasternak)

Peruna (Zamjatin)

Vallankumous tulee keittiöön (Zamjatin pastissi)

Joulupaasto (Savaljov)

Blinejä, piparjuurta, vuolukermaa (Gogol)

”Tekijän täytyy tunnustaa, että hän kadehtii eräiden ihmisten ruokahalua ja vatsaa. Häntä eivät ollenkaan kiinnosta kaikenlaiset Pietarin ja Moskovan ylhäiset herrat, jotka kuluttavat aikansa miettimällä, mitä söisi huomenna ja mitä keksisi päivällispöytään ylihuomiseksi ja jotka eivät ryhdy tällaiseen päivälliseen ennen kuin ovat pistäneet suuhunsa pillerin, herrat jotka nielevät ostereita, merihämähäkkejä ja muita hirviöitä, ja sitten saavat lähteä Karlbadin tai Kaukasian kylpypaikkoihin.

Ei, nämä herrat eivät ole herättäneet hänessä milloinkaan pienintäkään kateutta. Mutta keskinkertaiset herrat, jotka tilaavat tässä majatalossa sianliikkiöitä, seuraavassa porsaspaistia, kolmannessa sammen möhkäleen ja sipulin höystämää palvattua makkaraa ja sitten istuvat ruokapöytään niinkuin eivät olisi mitään maistaneetkaan, olipa mikä aika päivästä tahansa, ja joiden hampaiden välissä sitten alkaa tirskua ja porista sterlettiliemi mateineen ja mätineen ja joiden on vielä saatava kalapiirasta tai monnikukkoa, – näille herroille on totisesti suotukadehdittava taivaan lahja!
Tsitsikov kapeita puuportaita majatalon avaraan eteiseen, avasi narisevan oven, näki edessään paksun eukon, jolla oli kirjavat karttuunivaatteet ja joka virkkoi:
– Tänne näin hyvä herra!
– Huoneessa hän tapasi pelkästään vanhoja tuttuja, joita ei kukaan voi Olla tapaamatta näissä teitten varsille viljalti rakennetuissa puisissa majataloissa: mustuneen teekeittiön, sileiksi höylätyt mäntyseinät…
-Onko porsasta? Puhutteli Tsitsikov ensi töikseen ovella seisovaa eukkoa.
– On
– Ja sen kanssa piparjuurta ja vuolukermaa?
– On piparjuurta ja vuolukermaa.
– Tuo sitä minulle!
Eukko lähti puuhaamaan ruokaa ja toi lautasen, lautasliinan, joka oli niin vahvasti tärkätty, että törrötti kuin kuiva puun kuori, sitten veitsen, jossa oli kellastunut luinen pää ja niin kapea terä kuin kynäveitsessä, kaksipiikkisen haarukan ja suolakupin, joka ei mitenkään pysynyt pöydällä suorassa.
Tsitsikov alkoi heti tapansa mukaan jutella eukon kanssa. Kyseli kaikenlaista syödessään. Tietenkin hän halusi kuulla, ketä tilanomistajia näillä tienoin asuu. Ja saa kuulla eukolta että hieno Sorbakevits asuu täällä ja vielä hienompi Manilov. Tämä käskee heti keittää kanan, tilaa vasikanpaistia, ja jos talossa on lampaanmaksaa, niin käskee tuoda sitäkin ja kaikkea hän vain hiukan maistaa. Mutta Sobakevits tilaa vain yhtä ainoaa lajia, eikä siitä jää sitten kerrassaan mitään jäljelle, kovistaapa vielä lisääkin samaan hintaan.

Tsitsikovin näin puhellessa on porsaspaisti pian syöty. Kohta ulkoa kuuluu rattaiden tärinää, ja sieltä tulee eräs vanha tuttu jonka kanssa he alkavat juomaan kilpaa shampanjaa.”

(Gogol Kuolleet sielut s.65-66)

Voi, svickova herahti !

Usein olen tehnyt virheitä, mutta ensimmäisen svickovani kanssa tein virheen ehkä jokaisessa eri vaiheessa. Svickova on klassinen tsekkiläinen  kermasoossi, lasten ja kasvavien nuorten suosima.

Ulkonäöltään se tuo mieleen oman ruskeakastikkeisen lapsuuteni, paitsi että soossi on täysin vapaa paahdetun vehnäjauhon mausta. Kastikkeen sakeus tulee marinoiduista juureksista, jotka on soseutettu – eikä lanttua saa jättää pois vain siitä syystä, että sitä ei satu jääkaapissa olemaan.

En ymmärrä, että miksi niin miedosti etikoitua juuresten marinadia edes kutsutaan marinadiksi, no, ei olisi pitänyt mennä operoimaan oman maun mukaan. Kuvittelinko, että ohjeessa mainittiin etikka. Tarkemmin katsoen marinadiin sallittiin vain sitruuna. Katastrofit valmistetaan siis näin, heti ensimmäinen askel otetaan väärään suuntaan.

Martin kertoi, että kasvavana poikana hänen kiintymyksensä äitiin, mummoon ja täteihin vaihteli svickovan onnistumisen mukaan. Hän oli omistautunut kastikkeille, odottaen vain aterioita ja ihastuen niihin kuin tyttöihin koulutiellä. Hän pisteytti niitä, mutta edes äidin kastike ei yltänyt kymppiin. Täydellinen svickova antoi odottaa itseään.

Kastiketta varten hankkimani smetana lisättiin viimeksi. Mutta jos kastikkeen unohtaa kiehumaan tapahtuu kemiallinen reaktio, jossa rasva ja valkoinen hera erottuvat toisistaan.

Onneksi kylmänä tuollaista kermasoossia voi käyttää levitteenä.

 

Ruokapöydän ainekset ja lajirunsaus

Kokkaus on materiaalin valmistamista, aineksen einestämistä.

Olen jo pitkään ihmetellyt sitä, miksi villiruoka on usein liian vahvaa ihmiselle ja samalla kuitenkin vahvistavaa ja terveellistä. Mennään pinaatista kohti nokkosta, mennään keräkaalista kohti lehtikaalta, vaaleasta jauhosta kohti drum drum vehnää. Ikään kuin jokin kutsuisi pois jalostettujen ruoka-ainesten parista jalojen ainesten pariin.

Riekko nauraa minulle, puputtaa ja valitsee tarkasti syömänsä varvut. Mitäs minä siihen, koetan asetella tähän lähes homonyymien kaltaisia pareja, jalostetusta jaloon, kirjaimen heittoja kuin varjoja, paljastamassa vahvempia aineellisia asioita. Kiinnostukseni ei-aivan syötävään ei ole pelkkää spekulaatiota.

Keskiaikainen silva on kaunis sana, hopeinen, ja metsään sekä italialaiseen runosäkeeseen viittaava. Tämän perusteella on kirjoitettu fantastisia barokkirunoja, joissa metsä on huomattavan hienostunut paikka, musiikillinen ja korkeammalla tasolla kuin kulttuuri koskaan.

Silva tarkoittaa myös materiaalisuutta, kreikkalainen ainetta kuvaava sana hyle olisi voitu vallan hyvin kääntää sanalla chaos, koska se on eräs hylen merkiys. Mutta kunnioituksesta ainetta kohtaan niin ei tehty, vaan haluttin puhua metsästä.

Olen kuvitellut materiaalisuuden, lähes hahmottoman metsän joka ei kuitenkaan ole kaaos, vaan aineen juhlaa. Keskiaikainen metsän allegoria tarkoitti: siellä on sekä materia että kaikki mahdollisuudet.

Keskiaikaisen kokkauksen periaate oli se, että monenlaista piti juhlapöydässä olla – ja sitä piti olla paljon. Ihmettelen, miksi tätä syötävää aineistoa tuli olla paljon enemmän kuin kukaan pystyi syömään. Tutkimukseni ovat kesken, mutta ruokapöydän kiistaton arvo näyttäisi olevan lajirunsaus, biodiversiteetti. Mietin olisiko tämä ehkä syynä siihen, että jokaista ruokalaija piti olla niin paljon, että sitä ei jaksettu syödä loppuun. Kaikkihan tehtiin vertauskuvallisesti keskiaikana.

 

 

 

 

Konfetenssin salaatin ainekset

Aina on tiedetty, että runouden tuominen yliopiston saleihin saattaa tuottaa yllätyksiä, floppeja, mutta joskus onnistumisia. Tuntuu, että onnistuimme Raisan kanssa järjestämään Poetries konferenssista kiinnostavan, ei ehkä kokonaisuudessaan, mutta ajoittain. Tarjosimme mm. salaatteja, leipää ja humusta, marjoja, jogurttia ja pähkinöitä.

Keskeinen ennakkokäsitys kirjoittamisen ja tutkimuksen  mahdottomasta suhteesta  osoittautui vääräksi – ehkäpä juuri salaatteihin liittyvän ymmärryksen vuoksi: ruuat syötiin, eikä niitä pelkästään eritelty.

En nähnyt kenenkään lajittelevan tomaatteja ja punasipuleita Raisan tekemästä linssisalaatista. Toisaalta uskon, ettei kukaan ahminut niitä erittelemättäkään. Tunnetaan ehkä vain yksi tutkija, joka järjestelee ainekset pieniin kekoihin lautaselle, mutta häntä ei näkynyt paikalla. Yleisempää on se, että erittely tapahtuu maistelun yhteydessä.

Keskeiset puheenvuorot sivusivat vain satunneisesti ruokatarjoilujamme, mutta vertauskuvalliset suhteet olivat ilmiselvät. Don Paterson lähti siitä, että signifikaatio ei ole pelkästään arbitraarinen, siis meidän on todettava että sanojen suutuntumalla on merkityksensä:

Many words which contain the sound ‘unk’ – bunk, sunk, puncture, dunk, lunk, trunk, funk – even though etymologically unrelated, all have a low, sunken, heavy, concave ‘feel’ to them.

Toisen pääpuheenvuoron  näkisin ruokapoliittisen runouden kannanottona. Niin hyvin Antti Salmisen hypoteesit postfossiilisen avatgarden mahdollisuudesta komppasivat pyrkimystämme tehdä kasvisruokia omin käsin. Meidän panoksemme oli tietysti pientä verrattuna runouden ihmeelliseen energiatalouteen: runous ei kuluta, se syö ja säästää sen mitä on nauttinut.

LÄHDELUETTELO (Raisan lista):
Vihersalaatti
6 salaattia, eri laatuja
4 kurkkua, pitkiä siivuja juustohöylällä
oliiviöljy
balsamicoetikka
mustapippuri myllystä
cashew-pähkinöitä päälle ripoteltuna

linssisalaatti
20 tomaattia, Närpiön öljyvapaata kesälaatua
7 pakettia fetaa,
5 pakettia liotettuja linssejä
punasipulia hallitusti

leivät
valikoima pähkinöitä
humusta jättikulho
viitisen kiloa hyvää leipää

jälkiruoka
mustia viinimarjoja (omasta puutarhasta)
2 l turkkilaista jogurttia
hunaja

kaksi sangollista omenia (varhaislajikkeita punaista ja vihreätä)

bilepöytä Kirjailijatalolla
kolme purkkia oliiveja
kolme pakettia kuituisia keksejä
sinihomejuustoa, brietä, tomme de savoita (sopii helpoiten punaviinien kanssa)
3 punaviinitonkkaa
1 valkoviinitonkka
muutama pullo skumppaa

Ajattele Gazaa kun nautit hummusta

Pommitukset jatkuvat, ne ovat hirveitä, rauhaa ei – juuri tuolta alueelta ovat peräisin hyvien kasvisruokien reseptit. Eivätkö kasvikset olekaan rauhan ruokaa? Miksi vihanpito ei lopu, vaikka sekä palestiinalaiset että israelilaiset  ovat lapsesta asti nassuttaneet herneseos hummusta ja popsineet falafelpyöryköitä. Tämän asian äärellä myös Anthony Bournadin menetti ruokahalunsa.

 

Katson siis ruokaseikkailija Anthony Bourdainin dokkaria Gazan keittiöstä youtubelta. Hän on rakentanut ruokaohjelmansa rauhan asialle. Voiko yhteinen ruokakulttuuri edistää rauhaa, ruokahalua, monikulttuurisuutta ?

Dokumentissa musliminainen ja juutalaismies pyörittävät yhdessä ravintolaa, puhutaan ruokakulttuurin eroista: mies ylistää palestiinalaisia reseptejä. Niinpä, se uskomattoman hieno ja tarkka mausteiden käyttö kasvisruuissa on sitä hiljaista tietoa, naisten tietoa, jota reseptit eivät tavoita. Meillä on vain aavistus tuosta yksityisenä pidetystä, ylpeästä keittiövirtuositeetista.

Bourdain on suora mies, en ole aiemmin nähnyt hänen myöskään ruokapöydässä osoittamaansa erimielisyyttä. Hän näyttää olevan ruokahaluton. Kun Bourdain kohtaa jäätävää israelilaisasenteellisuutta jonkun turvallisuusvartijan kotona, hän aivan kuin häpeäisi juutalaisuuttaan. Kohta hän tuijottaa yhtä sanattomasti ja vihaisesti palestiinalaismiestä, joka varovaisesti ymmärtää Hamasia. Ruokahaluttomuus on vahvin ilmaus mitä ruokaohjelmassa voi kuvitella.

Kun Laila El-Haddad liittyy Bourdainin seuraan ohjelma muuttuu radikaalimmaksi. Nainen on tehnyt Gaza Kitchen keittokirjan palestiinalaisnaisten kunniaksi. Hän sanoo, muistakaa Gazaa kun nautitte näitä ruokia. Ja kun lisäätte oliiviöljyä hummukseenne, tietäkää että nyt se on harvinaista luksusta alueella jonka ruokakulttuurin perusta se on ollut.

Bourdain on tietysti grillauksen ja mieskokkauksen edustaja, nyt hän on ihmeissään kun palestiinaisiskylän miehet paahtavat pieniä vesimeloneja. En ole aiemmin nähnyt Bourdainin ylistävän pelkkiä kasvisruokia.Tekeillä on ruokajuhla, jossa raaoiksi jääneet pikku vesimelonit paahdetaan osaksi valtavaa fatit Ajir -salaattia. Miesjoukko on kohtelias, muttei suhtaudu Bourdainiin mitenkään lämpimästi. Enemmän ryhmän vanhin mies tuntuu paheksuvan Laila El-Haddadia, naista joka on julkisuudessa ja tehnyt gazalaisnaisten keittiötaitoja tunnetuksi.

Tv-ohjelmia syvemmälle näihin jutalais-arabialaisen ruokakulttuurin jännitteisiin pääsee Liora Gvion Beoynd Hummus and Falafel -teoksen (2012) avulla, se löytyy vapaasti verkosta. Palestiinalaisnaisten hiljaisen tiedon tunnuskuvaksi nostetaan siinä eräs arkinen kohtaus: taloon tulee vieraita ja nainen laittaa padan muhimaan.

Nainen tekee kaiken huomaamatta, ja se on osa hänen taitoaan, jotain mistä ei edes tule tehdä julkista näytöstä. Ruukkuun ladotaan riisi, nesteet, kananliha ja mausteet sekä viipaloidaan tomaatit. Nainen tekee tämän aivan huomaamatta ja liittyy seuraan. Jossain välissä hän sanoo, ruoka on valmis. Mistä hän tietää sen? Minä vain tunnen sen, hän vastaa.

Olemme siis asian ytimessä: on naisten kokkaustaitoa jotka pyrkivät olemaan näkymättömiä, ja on näyttävää grillaustaitoa. Tässä valossa arabimiehille annettu tehtävä on koominen: he saavat paahtaa pienet vesimeloonit suurin elkein, samalla kun naiset laativat muut monimutkaisen lämminsalaatin ainekset.

Gvion tuo esille valtakulttuurin ja vähemmistön suhteet: hummuksesta tuli israelilainen ruoka, kun valtakulttuuri omaksui ja teki sen julkiseksi.  Bourdain esittää dokumenttinsa alussa retorisesti, kuinka hummus on palestiinalaisten ja juutalaisten yhdessä kehittämä lisuke. Se on totta sikäli, että juutalaiskokit ravintoloissa kehittivät eteenpäin sitä, mitä palestiinalaisnaisten yksityisestä keittiöstä oli löytynyt.

Hummuskulttuuri kuvaa myös nykytilanteen. Tuo glogaali urbaanien katukeittiöitten peruspöperö on myös  ruoka jota israelilaiskokki osaa valmistaa yli kymmenellä eri tavalla maustettuna. Kokki on ylpeä siitä, että joka viikonpäivä ravintolasta saa erilaista hummusta. Mutta toisille se on massatuote, palestiinalaisnaiset hakevat sitä marketista.

Eristyisesti mieleen jäi Gvionin haastattelema keski-ikäinen nainen, jonka mies kuoli pommituksissa, ja jonka aikuiset lapset käyvät kotona vain viikonloppuisin. Nainen ei halunnut jäädä miehen vanhempien perheeseen, vaan  asuu yksin ja valmistaa parhaita aterioitaan vain viikonloppuisin kun lapset tulevat. Arkena naisen ruokavalioon kuuluu yksin nautittu leipä, markettihummus öljyllä tuoreutettuna ja juusto.

 

 

Vehnäjauhon käyttö ruokapöydässä

Hyvä tapa käyttää valkoista vehnäjauhoa, sen sijaan että täyttäisi sellaisella vatsansa, on korvata sillä pöytäliina. (Kuva on osa Noah Doleyn retrovalokuvaa v 2009).

Suunnitelmani laskiaiskarnevaalin pöydäksi on yksinkertaisesti sellainen, että osa ruokalajeista asetellaan pöytään ennen jauhopinnan levittämistä.  Muista: keitetyt munat friteerattuina, korvasienet jugurttikuorrutuksella, punaviinilähde (muista merkitä paikka tarkasti), kätke naan-leivät pöytään ja ripottele jauhoja ylle, ettei noita vehnälätysköitä löydä kuin sattumalta.

Levitä jauhoja useita kerroksia, käytä pinnan kovettamiseksi sumutinpulloa jossa on sitruunamehua.  Asettele muut tarjottavat käteville styrokslevyille, hieman likaisille.

Kun vieraat ovat tulleet levitä erilaiset kuumat ja sulaneet juustolohkot pöydälle, täytä kraatereihin kätketyt lautaset sienikeitolla. Muista pukeutua eläkeläistyyliin punaiseen tuulipukuusi.

 

Sipulikeitto ja muutoksia vakiopaineessa

On mukava herättää ruokailijoissa pelonsekaista hämmästystä, liekittää näyttävästi – kaataa shokeeraavasti ruokaan sekä puna- että valkoviiniä, ja varoittaa kohta valmistuvan herkun aiheuttamista pahanhajuisista pieruista.

Tämä onnistuu, ja sallitaan,vain sipulikeiton valmistuksen yhteydessä. Jos kerran käyttää paistinpannua ruokailijoiden nähden sipuleiden kuullottamiseen, niin retee liekitys on hyväksytävää, ja calvados antaa hyvän aromin. Ja jos kerran sipulikeittoon voi laittaa sekä puna- että valkosipulia, ja vielä runsaasti tavallista keltasipulia, niin on aivan loogista että seurueen edestä otetaan ensin punkkuloraus keittoon ja sitten valkkariloraus päälle.

Sipulikeiton tekeminen on helppoa, kaikki luovuus kannattaakin kohdistaa sopivan kiertoilmaisun keksimiseen sipulipieruille. Ja samalla kun keitto hautuu, voidaan sanailla kynttiläillallisista, muutoksista vakiopaineessa, rikinkatkusta paholaisten mieliruuan ympärillä ja niin edelleen.

Maitomade ja hyvät vedet

Täytyy valmistautua hyvään kalavuoteen, niin kuin kunnon venekunnat aikoinaan. Kalaporukkamme on pieni, mutta vuoden ensimmäinen yhteinen soppa on ehtoollinen sekin. Mateet keitetään kokonaisina – muuten ne eivät olisi tasaversoisia seuralaisia – ja syödään yhdessä pelkiksi ruodoiksi. Samalla maksetaan kalastusmaksut ja varataan kimppavenepaikat.

Taikoja tulee olla kahdenlaisia, ja vastakkaisia varmuuden vuoksi. Kokki-poppamiehenä valmistan joko alkukeiton tai pääruoan: joko liemen tai tukevan, lähes patamaisen maitomateen.

Venäläinen maitomade vaatii kolme madetta, tai yhden jättimäisen vonkaleen, joka haudutetaan kermalla vahvistetussa maidossa. Marketin tarjouksessa on sopivasti Oulujärven iso, kolmekiloinen made. Maitomateen ei saa kiehua eikä maidon kuohahtaa, keitto haudutetaan kypäksi  hämmästyttävän miedolla lämmöllä. Ison kalan kohdalla se vie aikaa. Perunaa, sipulia ja muita tavallisia madekeiton aineksia ei käytetä, vain hieman pippuria ja pieniä merisuolan timantteja.

Tukevan madesopan syöminen voi tosin saada vatsan sekaisin, tai muuten se voi olla huonon kalavuoden merkki. Juuri mateen on uskottu aiheuttavan verkonkirot ja pilaavan pyynnin yleensäkin. Vanha kansa sanoi, että ”nuotta on pilauksissa, kun mateita tulee” (Suomen Kansan Muinaisia Kalastus-Taikoja, &320).

Suomuton made on outo poikkeus kalojen valtakunnassa, mutta poppamies tietää, miten mateen kiroista pääsee: tulee heittää kalanrunko vasemman olan yli olohuoneen lattialle.

Toinen mahdollisuus, kiehumattoman maitomateen sijaan,  on kiehuttaa kalaliemi jossa uiskentelee yksi, pieni made.  Liemi-Pynttärin pakastimessa on vielä marraskuisista särjistä uutettu liemi keiton pohjaksi. Oma raparperiviini antaa liemeen happamuuden, voi sekä kasviskerma siunaavat liemen.

Näin toivomme: alkukeiton myötä kokki-poppamies, voi toimia veden elementissä, ja valmistella  näin padassaan hyvät vedet tulevaksi kesäksi.

Ruoka nimeltä väsymys

Väsymysruoka on jotain vahaa ja tuttua kuten lohturuokakin, mutta väsymyksestä johtuen se on harvoin onnistunutta. Se on kuten Peter Handken essee, Versuch über die Müdigkeit (väsymyksestä, esseemäinen yritys, joka pysyy keskeneräisessä yrityksen kehittelyssä koko ajan. Ehkä samalla tavalla voi olla ruoka nimeltä väsymys).

Otan neljä perunaa ja viipaloin ne, pistän mikroon, kahdelle. Sikäli nautin väsymyksestä, voin mennä roots-tasolle ja tavata itse perunan kaikessa tylsyydessään. Täytyy tosin muistuttaa, että käsissäni oleva peruna on sentään lapin puikula. Routamaiden rubiini.

Olla tylsä, pienellä ja pehmeällä muusipäälläni voin ohjata prosessia: kuumennan pannun, laitan valkosipulin ja lisään pinaatin. Käsken itseni ottaa viipaloidut perunat vaivaisen viidenminuutin kuluttua mikrosta ja kumota ne pannulle, sekä murustaa feta siihen päälle sulamaan.

Minä valmistan meille väsymyksen.

Näillä routaisilla mailla täytyy yltää vain yhteen asiaan: se on perunan muuttaminen kypäksi.

Etäisesti tuo väsymysvuoka muistuttaa kreikkalaiseksi feta-perunapannuksi kutsuttua lohturuokaa. Mutta tämä on ruokaa, joka on juuri ja juuri jaksettu valmistaa.