Lents katseli kauas avaraan lumella peitettyyn maisemaan. Ei missään näy elämän merkkiä, ja miksipä sinun sitte elämän pitää?
Nyt juolahti hänen mieleensä eräs kummitus hänen unettomista öistään: tuo valkoinen uniaave. Siinähän se nyt oli hänen edessänsä ihan ilmettynä.
Tämä näky teki hänen kuin kuumetautiseksi, ja hänen poskensa polttivat, vaikka juuri nyt harjun yli suhisi jääkylmä tuulen puuska.
Lents kuitenkin virkosi, sillä tuuli tempasi lakin hänen päästään ja vei sen alas äkkisyvään. Lents tahtoi tavoittaa lakkiansa, mutta heti pikaa hän hoksasi kuoleman kidan aukenevan edessänsä. Hänen päähänsä lensi ajatus: olisipa hyväkin, jos sinä tapaturman kautta pääsisit mailmasta, mutta lyöden otsaansa hän lennätti päästänsä tämmöisen
petturimaisen ajatuksen.
Lumituisku ei lakannut pyryttämästä; se melkein häikäsi silmiä ja itse korppikin, tuo muutoin suoraan ja tyynesti lentävä lintu, tuskin taisi lentääkään, vaan liiteli laateli vaivalloisesti ja melkein kuin viskattuna välisti korkialle ilmaan, välisti alemmaksi laksoon.
Lents käveli tunasi vastatuulta lumessa, ja vihdoin hän hengitti huokeammin. Tuolla näkyy huoneita! Savu nousee työläästi ilmaan katon reijästä; se ajelee kuin tuulen viemä pilvi ympäri huonetta.
Berthold Auerbach: Vilun-ihana (joka on kääntäjän ilmaus teoksen nimelle Edelweiss) 1879
Vilun-ihanaksi sanotaan kukkaa, Alppikukkaa joka kukkii juuri lumirajassa tai jopa lumen alla.