Hotelliaamiaisten tuunaus

Kuinka tuunata ja kehitellä hotellin aamupala oman mielelen mukaiseksi ilman, että käyttäytyy huomiota herättävästi ? Jos et pidä jääkaappikylmistä tomaateista, ne voi kuumentaa mikrossa – ja jos rohkeutta riittää, niin jopa paistaa juuston kanssa. Mihin kaikkeen leivänpaahdinta, mikroa ja kiehuvaa vettä voi käyttää ?

Tosin helsinkiläisen  Hotelli Arthurin leivänpaahtimen vieressä on kielto, sallittu vain leivän paahtamiseen. Kaiken kieltämisen sijaan toivoisin paahtimia, joilla voisi valmistaa lämpimiä juustoleipiä. Nykyään on  tarjolla vain kahta juustolaatua, pyöreää ja neliötä. Nuo juustot olisivat paahdettuina parempia.

Savustettu muikku, graavilohi ja nykyään lähes suolaton maustesilli sopivat erittäin hyvin munakkaan kupeeseen.  Asetelma on niin perinteinen, että sitä on turha esitellä enempää.

Kurkkulohkojen kanssa voi kokeilla yrttisuolaa ja maustamatonta joughurttia, jota löytyy kaukaa puuro, hillo osastolta.

Vanha kikka on tomaattimehun maustaminen worshester-kastikkeella ja ripauksella sokeria. Juomien puolella on tekemistä, varsinkin omenamehu tuntuu muuntuvan helposti moneen suuntaan. Raastettu kurkku sopisi mainiosti, mutta sitä ei ole koskaan tarjolla eikä raastinta näkyvillä. Hillojen joukosta löytyy joskus minttu. Sen avulla olen joskus piristänyt kurkkulautastani, ja terävöittänyt omenamehun.

Monihedelmäinen mehu on usein aromikas, appelsiinimehu parhaimmillaan tuoretta, mutta tuunailuni on vasta alkua; opettelen vähempiin leipiin ja vältän huuhtomasta kaikkea alas kahvilla.

Praha – Pariisi kaksoiskevät 1968

Petr väitti, että nykyinen tsekkikirjallisuus on mitätöntä siihen verrattuna, mitä kirjallinen taso oli vuoden 1968 aikoihin.  Hän suhtautuu voimakkaan tunteellisesti oman nuoruutensa ajan kirjallisuuteen, ja sen jälkeiseen sensuurin aikaan. Hän sanoi sen itse: nykyinen kirjallisuus ei kosketa häntä, ei, vaikka kirjallisuuslehden päätoimittajana hänen pitäisi olla innostunut nykyisestä, mutta hän ei ole. Sitten Petr kertoo syynkin.

Hän kertoo eränlaisesta kaksoiskeväästä Prahan ja Pariisin välillä vuonna 1968. Hän oli silloin nuori, ja nuo kaksi kevättä tulivat voimalla – emotionaalisesti ja älyllisesti vapauttavina. Sen jälkeen, hyvin nopeasti kaikki muuttui, ja pitkät lamauttavat vuodet alkoivat. Astuminen aikuisten maailmaan, askel kontrolloituun elämään sensuroidussa Prahassa.  Ne olivat taantumisen vuosia, Petr ei ehtinyt kertomaan miksi,ei siitä, mikä oli hänen työuransa. Mutta sen hän sanoi, että mitättömiä vuosia oli liian paljon, ja niiden myötä hän oli vanhennut. Hän ei voinut kokea uudestaan sitä, mikä oli keskeytetty ja tukahdutettu.

Pariisissa hän oli nuori, juuri opiskeluja aloitteleva runoilija, joka oli viettämässä vapaata vuotta – se kevät-68. Petr oli heittäytynyt täysillä emansipoituvaan opiskelijaliikeesseen, Eurooppaan ja sen kirjallisuuteen. Pariisin vallankumous ja henkilökohtainen vapautuminen samassa, huimaavassa prosessissa.

Ja kevät kypsyi kesäksi, kunnes 21 elokuuta venäläistankit pysäyttivät elämän Tsekkoslovakiassa, ja alkoi yli 20-vuoden taantuma, sensuurin ja kontrollin aika. Petrin oli jätettävä Pariisi ja palattava Prahaan. Hän kertoi olleensa liian nuori, jotta olisi voinut harkita emigroitumista. Vanhempi ja kokeneempi Pariisin kävijä Milan Kundera ei tukenut nuorta ystäväänsä tässä. Prahassa odotti paluu menneisyyteen.

Myöhemmin, kun Petr muutti muutamaksi vuodeksi amerikkalaiseen yliopistoon, se ei tuntunut enää miltään. Samettivallankumous ei tuntunut, ei vaikka hän ilmeisesti  nousi näkyvään asemaan Tsekkien tasavallan kirjallisuuselämässä. Silloin olisi pitänyt päästä toteuttamaan suunnitelmia, kun hänen aikansa oli – se keskustelussa Petrin kanssa tuli selväksi.

Harmittaa, etten voi kokea mistä tunteista, millaisten kokemusten pohjalta Petr puhui.  Katsoin äsken Jan Palachin polttoitsemurhaan liittyvää elokuvaa, tammikuun 1969 kumousherkkää tilannetta, ja sen jäädyttämistä. Kohta laitan elokuvan toisen osan koneeseen, ja eläydyn salaisen poliisin StBn myrkyttämiin vuosiin.

 

Iltahetki kahvilassa

Toinen lasi punaviiniä maistuu paremmalta, savukkeesta ei olisi niin väliä. Mutta kun Prahassa voi vielä polttaa kahviloissa, niin olkoon, menneiden aikojen muistolle. Kirjoittaessani katselen niin intensiivisesti, että ihmiset hätkähtävät. Ikään kuin katsoisin heidän lävitseen, vaikka silloin ajattelen vain lausetta. Toisaalta, kun tarkkailen kahvilassa istujia, kaikki on luontevaa ja katse väistää sopivasti toisen katsetta. Mutta kun kirjoitat, niin tuijotat röyhkeästi.

Kavarna Roza, tän viikon ajan käyn täällä lähes päivittäin lasillisella ja kirjoittelemassa. Paikassa käy muitakin miehiä läppäreineen työskentelemässä.

David väitti päivällä sitkeästi, että tarina on tärkeä. Minä ihmettelin, että kuinka hyvä kirjailija voi sanoa niin. Tarina on ihme, se on alkemiaa, David vastasi, joskus ainesten sulautuminen voi onnistua. Ehkä kerran elämässä.

Vaalea nainen häivähtää ikkunassa, viimeinen joka jokseenkin tunnistettavissa, hänen jälkeensä kulkevat ovat enää vain mustia hahmoja siniharmaassa.

Iso pappa Tsekkoslovakiassa 50-luvulla

Kun ajoimme Prahasta kohti S:n kotikylää, hän kertoi varovaisesti papastaan, joka oli sosialistisen realismin kirjallisuusteoreetikko, eikä siinä kaikki: hän oli myös kulttuuriministeri Tsekkoslovakian mustalla 50-luvulla. Vuonna 1968 hän osallistui toisinajattelijoiden jahtiin jo varsin tottuneesti.

Löysin verkosta synkkiä tietoja S:n papasta. Tämä vainosi väsymättömästi avantgardisteja. Juuri hän oli keskeisessä roolissa kun sosialistisesta realismista tuli ainoa hyväksytty taidesuunta Tsekkoslovakiassa. Kuuluisassa kirjailijaliiton kokouksessa 1950 hän rivi riviltä osoitti pannaan julistettavien kirjailijoiden virheet sosialistisen realismin kannalta. Hän teki sen tarkalla kirjallisuustieteellisellä otteella.

Eikä tämäkään riittänyt: juuri hänen johdollaan aloitettiin suuri arviointi, jossa intellektuellit jaettiin hyviin ja pahoihin. Puolue palkitsi nämä toimet, ja pappa oli tukevasti ministerinä stalinistisella 50-luvulla.

S rakasti pappaansa niin kuin kuusivuotias vain voi. Silloin kun papalla oli aikaa, hän jaksoi leikkiä pojan kanssa. Kesäiset päivät, oleskelua teltassa ja papan tuomaa jännittävä lukemista. Oli ehkä eduksi että S oli niin pieni, että ymmärsi vain rakkaan papan, ja joutui kohtaamaan tämän julkisen puolen vasta myöhemmin.

Oli onni, sanoi S, että pappa itse ehti kuolla ennen kommunismin kaatumista. Hän ei olisi kestänyt totuutta. Jäin miettimään sitä, että perustuiko tämä totuuden pakoilu ideologiaan, mutta epäilen että yhtä paljon se saattoi perustua sosiologiseen kirjallisuusteoriaan.

Epäilen,että erehdys perustuu järkähtämättömään teorian mukaiseen aineiston tarkasteluun. Minä rakastan teoriaa, monenlaista. Mutta teorian looginen toteuttaminen pelottaa, kun se asetetaan palvelemaan mitä tahansa tulkinnan väkivaltaa.

Vaaditaan kait järkähtämätöntä loogisuutta, että näinkin lahjakas ihminen pystyy selittämään hyvin loogisesti, miksi modernismi ja avantgarde edustavat taiteen rappiota, ja miksi tulevaisuus on sosialistisen realismin.

Kun löysin tietoja ystäväni papan taidepoliittisesta toiminnasta Tsekkoslovakiassa, näyttää, että tulkinnallinen varmuus jähmetti hänet onnettoman varhain.

Avantgarde teki vahvasti uutta tulemistaan sodan jälkeiseen Prahaan, ja nimenomaan sitoutuneena kommunistiseen puolueeseen. Legendaarinen Karel Teige oli ilmeisesti papan ystävä ja keskustelukumppani ennen sotaa, mutta ei sen jälkeen.

Ja kun keskustelu lakkaa, alkaa diktatum, sanelupolitiikka.

Kommunistisen puolueen sisällä Karek Teige kävi häviöön tuomittua taisteluaan avantgarden puolesta – ja nimenomaan S:n papalle hän tuli häviämään. Vaikka Teige teki useaan otteeseen ”katumusta” puolueen edessä, mikään ei riittänyt. Edes hänen oikeaoppinen väitöskirjansa intelligentsijan roolista kommunismissa ei auttanut.

Ilmeisesti pappa oli henkilökohtaisista syistä päättänyt toisin. Hän suoritti Teigen lopullisen arvion lähes halveksivasti vuonna 1950. Kirjallisuustieteellisen tekstianalyysin korvasi nyt henkilökohtainen mielipide ”olevinaan globaalista, freudilaiseen mystiikkaan ja dekadenssiin sortuneesta pikkumaisesta taiteilijasta”.

Kommunistisen älymystön historiasta saan lukea, kuinka pappa oli pitkän aikaa vainonnut entistä ystäväänsä. Teige kirjoitti hänelle kirjeen vielä 1950, mutta sen jälkeen mies alkoi murtua, sai sydänkohtauksia, joiden väitti johtuvan tästä vainosta, ja kohtaukseen hän lopulta kuoli vuonna 1951 alle 50-vuotiaana.

Kiipeämme S:n kanssa vuorelle, jolta aukeaa näkymä kylään. Hän kiinnittää huomioni koulurakennukseen, ja toteaa että se on hänen pappansa ministeriaikana sinne rakennuttama. Sanon, että kylä pysyi varmaan elinvoimaisena sen takia.
S ei vastaa.

 

Rutiinihotellista huolimatta

Hotelliaamiaisista selviytyminen vaatii maagisia  taitoja. Joskus olen nauttinut näistä aamiaisista aivan erityisesti, ja voi olla että hotelliaamiaisissa oli mahdollisuus mikä on hukattu. Olen viidettä päivää Hakaniemen Cumuluksessa ja ensimmäisen päivän tyrmäyksen jälkeen olen yrittänyt kehitellä selviytymistapaa. Kiteytetysti sanoen kaikki keskittyy siihen että ikkunasta näkyy Metallityöväenliiton massiivinen kyltti ja juustotarjottimella on vain kermajuustoa siivutettuna joko lyhyeksi ja leveäksi tai pitkäksi ja kapeaksi.

Huono juusto ja aamuinen kurahahvi viittaa metalliliiton eli siihen että kukaan ei maksaisi itse tätä hotellia. Hotelli Rutiini olisi jotenkin otettava haltuun.

Jugurtti täällä on onneksi maustamatonta ja pehmeää, mutta happamoituneet pakastemarjat -musta ja punainen – vaativat jotain. Leipälaarin luota löytynyt appelsiinihillo pelastaa paljon, niin, hunajaa en edes löytänyt. Mutta tästä lähti suunnitelma siedettävän aamupalan rakentamiseksi surkeissa olosuhteissa. Kuinka koota sellainen?

Lämmitin lautasellisen tomaattisiivija ja kermajuustoa mikrossa, mutta koska valkosipulia eikä basilikaa ollut tyydyin salaatinlehtiin. Pähkinävalikoima oli sentään olemassa, iso kupillinen pureskeltavaksi salaatin ohessa.

Kylmää salaattia rakensin kurkuista, leipäsiivuista ja juustoista. Surkea pohja, mutta makea paprikalohkojen kuorrutus pelasti paljon. Minkäänlaista kalaa syöttölässa ei tunnettu, ellei sellaiseksi lasketa sillikuppia jota kukaan ei huomannut , ja joka varmaan oli sama joka päivä.

Lopultatkin, huono juustotarjotin oli ehkä terveydekseni. Vain muutama siivu vielä risleivan ja appelsiinihillon kanssa jälkiruuaksi. Ja kurahahvi, joka ei herätä muuta kuin katumusta että miksi sellainen tuli juotua.

 

 

Lumihankipizzaa

Myrskypizza, se suorastaan lensi käsiimme joulumarkkinoilla. Olimme kolmen hengen seurueessa Leipzigissa, kun kesken kaiken kojuja alettiin sulkea. Weichnachtsmarkt oli komennettu suljettavaksi lähestyvän myrskyn takia, en ehtinyt ostamaan lumipitsikoristeita joita halusin.

Eräästä kojusta syöksähti eteemme nuori nainen pizzalautasta lennättäen. ”Bitte, nehmen sie diese… die letzte pizza pommes”

Olin juuri syönyt juustokuorrutteisen kukkakaalivuoan, ja nyt käsissäni oli muhkea perunapizzan siivu. Hyvää. Vaikka kukkakaali oli myös ollut erinomaista (sen juustokastike oli maustettu osuvasti valkoviinillä), silti perunapizza jäi mieleeni. Se merkitsi käännettä lunta muistuttavien ruokien puoleen – tomaattien jälkeisen talvikauden julistusta, röyhkeää käännettä pizzaan jossa ei ole tomaattia eikä valkosipulia.

Yleensä perunapizzat tehdään tuoreet siivut paistamalla, tämä oli keitetystä ja jauhoisasta perunasta, miedolla juustolla kuorrutettuna, niin että rucola oli hautunut juuston alla, rukoillut siellä ja tullut hyväksi.

Myrskyn takia ilmassa oli myös bratwurstia, loiskuvaa glühweinia ja rikki menneitä joulupipareita. Mutta perunapizza piti meitä otteessaan, niin että kun myöhemmin etsimme iltapalapaikkaa, päädyimme trendipizzeriaan jossa tilasimme taas perunapizzaa.

Rustiikkisena, maalaistaustaisena tiedän, että perunan syönnin olemukseen kuuluukin toisto, aina-sitä-samaa-perunaa. Tämä perunapizza oli samankaltainen, kuohkea ja jauhoinen, keitetyllä perunalla päällystetty pannupizzan pala. Trendipaikassa annos tuotiin liuskakiven päällä eikä meille annettu ruokailuvälineitä, ei niitä tarvittukaan: palaset olivat uskomattoman haukattavia, pohja oli pehmeä ja rapeaksi paahdetun rasvainen. Talvista vertausta käyttääkseni se oli lumihankipizza, jonka rosmariinista tuli kuusenhavuinen muistuma.

Kalan makua hakemassa

Kalaruuasta puheen ollen toistaiseksi voimakkain kokemus oli kolmen euron karppisoppa, nautittuna kalatorin myymälän nurkkapöydässä.Liemessä oli vahva kalan maku, Ja vaikka savustetun karpin liha oli keitettäessä hajonnut hiutaleiksi ja vaikka suolaisuutta oli liikaa, niin silti soppa tuntui aamupäivällä erittäin vahvistavalta.

Tiedän vasta kovin vähän karpista, iso kala se on, ja hyvä ruokakala. Se on hyvä seurustelukala, koska siitä riittää monelle, mutta millaisia ruokailurituaaleja siihen liittyy, Kunpa tietäisi.

Kalan makuisia kalaruokia oppii arvostamaan, kun muuten joutuu syömään näitä leivitettyjä, friteerattuja, gebackene, wienerleikkeleen tavoin kuorrutettuja kalafileitä, jossa kalan luontainen mietous on muuttunut ei-minkään makuiseksi. Kuten taannoisessa Gasthousessa Volksteatterin luona, jossa täysin mauttoman florellifileen jälkeen yllätys odotti vessassa. Ilmeisesti keittiössä kokki oli poistaessaan kalanhajun ruuasta, ajanut sen vessaan. Sen hieman kosteassa ja kusenkitkerässä ilmassa oli selvä kalan haju, karppikeiton aromi.

Mieluiten söisin raakaa kalaa, ja siksi suosikkini on ollut edullinen sushi-buffet kadun toisella puolella. Raaka lohi olisi hyvää, mietoa ja terveellistä – mutta lohikin tuntuu kadottaneen kalan makunsa.Se on ehkä halpaa kassilohta, jonka keittiön veitsitaituri on pyöräytellys sushi-annoksiksi.

Niinpä olen kääntymässä kalakeittojen puoleen. Buillabasse, jonka nautin eräänä lauantaina Nasmarkin torilla oli mahtava. Siinä ei ollut suolaa, sahrami ja valkoviini maustoivat liemen. Kokki oli keittänyt ison kattilan ja kaupitteli annoksia torilla, se oli keitto, jota pakastaminen ei pilannut. Ja otan kyllä annoksen toistekin jos satun paikalle sopivaan aikaan,

Italialainen kalakeitto, kirkkaasa liemessä sinisimpukoineen oli myös oikein maittavaa. Sitä joutui vain odottamaan kiusallisen kauan aikaa. Sinä sunnuntai-iltapäivänä lähistöllä istui häiritsevä nainen, humalainen tsekkinainen puhui miesystävälleen englantia kiusallisen kovalla äänellä. Sinisimpukat olisivat voineet avata kitansa ammolleen lautasellani, samalla kun naisen suu olisi saanut napsahtaa kiinni kuin simpukka ja paata mykän meren pohjaan.

Mutta italialainenkin soppa oli herkulinen, tosin lientä olisi saanut olla enemmän kuin se desi kalapalojen alla. Nykyään olenn entistä vakuutuneempi siitä, että kuorrutusta paremmin kalalle sopii liemi, tuntuu luonnolliselta että nestemäinen elementti on kalan rinnalla lautaselle asti.