Joulupaasto

Kiitollisuus siitä, että saatavilla on syötävää herää vähitellen lukiessani Sergei Savjalovin Joulupaastoa (Poesia). Tuo runoelma raportoi nälänhädästä Leningradin piirityksen aikaan joulukuussa 1941. Ruokakupongit rinnastuvat runoissa ortodoksiluostarin paasto-ohjeisiin, lääketieteellisiin nälän vaikutusten raportteihin.

Mutta kuinka se menee perille? Siis vatsaan asti?

Luostarisääntö, joka säätelee joulun juhla-aterian lähestymistä, ja valmisti näinvatsalaukut kohtaamaan riemukkaan hetken.

”Luostarisääntö:
Tänään kuin myös sunnuntaina,
tiistaina ja torstaina, sallitaan kala.
Maanantaina lämmin ruoka ilman voita.
Keskiviikkona ja perjantaina, kuivamuona”.
(Joulupaaston pdf-version voi ladata Poesian sivuilta).

Syön tänään ja huomenna haukipateeta, se jäi viikonvaihteesta eikä ollut erityisen onnistunut. Nyt olen hauduttanut sitä uunissa, ruiskuoren alla koko yön, ikään kuin kalakukkoa, ja se maistuu jo paremmalta.

Keskiviikkona lämmin ruoka ilman voita: olkoon se paahdettuja porkkanoita sekä punajuuria ja näkkileipää. Torstaina ja lauantaina, siis kuivamuonapäivinä, listalla olisi sitten mysliä aamulla, ja pientä naposteltavaa pitkin päivää: pähkinöitä ja rusinoita, banaanilastuja. Sienikeitto kuivatuista tateista. Moniviljainen puuro mustaherukkahillolla alkuillasta. Kahvi ja tee ovat kuivatuista aineksista, niin että kuivamuonapäiville on tulossa yllättävän rikas ruokalista.

Paastorituaali ei ehkä vielä riitä – Savjalovin Joulupaastossa on osansa myös yksinkertaisille unelmille. Minä-hahmo, joka lienee lapsi, unelmoi ruokakomeroista, joihin on lajiteltu oma laatikkonsa viljoille, jokaiselle vihannes ja liha-lajille. Ensimmäisellä jouluviikolla kohteena on leipäkaappi:

”Ja vielä toisen kerran
minulle tulee sellainen erityinen kaappi:
yhdessä kohdassa on ruisleipää
toisessa kohdassa on ohraleipää
toisessa kohdassa on rieskaa
toisessa kohdassa on ranskanleipää
toisessa kohdassa on korvapuusti
toisessa kohdassa on happamatonta leipää”

On vain rukiista jälkiuunileipää, kauraleipää, näkkileipää, sekä digestive keksejä. Mieleni tekee rieskoja ja ohrajauhoista voin paistaa sellaiset jos ehdin.

Huomaan vasta nyt, että nälän ja yltäkylläisyyden välinen ristiriita voisi olla mahdollista kohdata muuten kuin syyllisyys-kaavan mukaan. Sen sijaan että nälkää näkeviä tulisi ajatella jokaisen herkkupalan ohessa, voin avustaa toki osaltani, mutta voin myös ajatella ja arvostaa yksinkertaisia ja hyviä ruoka-aineksia.

Vasta pikkulapsen ruoka-komero hallusinaation jälkeen voin ymmärtää ruokakuponkien runoutta: mitä tarkoittaa 50 gramman annos leipää, 100 gramman annos ryynejä.

Ruokakuponkien runous on minimalistista myös määrien suhteen: listat leipä, ryyni ja liha-annoksista grammamäärinä. Ollaan siirtymässä tilaan, jossa ruuan valmistus on minimissä, on vain apetta. Ruoka on siinä muuttunut sananmukaisesti elintarvikkeiksi, kuten leipä, liha ja rasva. Kupongit välittävät myös hiljaista tragediaa: niissä on mainittu onko ruokakuponki käytetty tai onko kuponki jäänyt käyttämättä.

Ryyni- ja makaronikuponki joulukuuksi:
Kupongit nro. 9-16 200 grammaa
Ei muutettu tavaraksi

 Byrokratia jatkaa ja tarjoaa elintarvikkeitaan vielä jonkin aikaa, vaikka kupongeille ei ole enää lunastajaa. Samoin ruuasta unelmoija jatkaa. Vain sillä viikolla, kun papa kuolee nälkään hän ei enää jaksa. Myöhemmin taas hän palaa ruoka-komeron suunnitteluun:

Ja vielä toisen kerran
minulle tulee sellainen erityinen kaappi
yhndessä kohdassa on perunaa
toisessa kohdassa on porkkanaa
toisessa kohdassa on kaalia
toisessa kohdassa on punajuurta
toisessa kohdassa on kurkkuja
toisessa kohdassa on tomaatteja
toisessa kohdassa on kurpitsaa

Kristus-lehtikaali

Vaikka lehtikaali puuttui viimekesän puutarhastani, silti pääsin kokeilemaan lehtikaalisipsejä. Koristelehtikaalesta tehtyinä ne näyttävät aivan syötäviltä kukilta. Öljyttyjen ja maustettujen kaalinlehtipalojen paahtaminen uunissa rapeiksi sipseiksi on helppoa. Ja kaiken lisäksi koristelehtikaali, violetin ja valkoisen, punaisen, sinisen sävyineen on kaunein sipsi mitä tiedän.

Lehtikaalin tulee antaa palentua ja jäätyä puutarhassa, koska silloin sen kitkerähkö maku muuttuu makeaksi. Koristelehtikaali muuttuu syötäväksi itseasiassa vasta jäätymisen jälkeen. Mutta sama kannattaa tehdä myös syvänvihreälle lehtikaalille.

Jäätynyt vihannes – yritys olla kesä talven keskellä.

Ja eilen uutisoitu tapaus lapsesta joka oli jätetty urheilukentän laidalle pelkissä vaipoissa. Jeesuslapsi. Miten nämä suojattomat kaalikasvit, talli- ja urheilukenttälapset liittyvät yhteen ?

Napsin Peter Greenawayn Tulsa Luper Suitcases -episodifilmistä erään episodin, jossa palvelijatar poimii lehtikaalit pois puutarhasta ensimmäisten pakkasten jälkeen. Koska poimija on partainen nainen, jonka kasvot muuttuvat myöhemmin Jeesuksen kasvoiksi, voin tehdä mielivaltaisen joulutulkintani.

Lehtikaali on siinä rituaalinen vauva, jonka poimijaa nimitän Josef-Mariaksi. Tämä miesnainen, joka hermafrodiittina, itsesiittoisena ja pyhästä hengestä täyttymisen jälkeen korjaa maahan istutetut llapsensa.  Lehtikaalilapsensa hän siirtää lastentarhaan (Kindergarten).

Kukan ja makeisen yhdistämisestä

Suunnittelen vaatimatonta lahjapakettia, sieltä löytyisi kauniita syvänpunaisia, hieman lasimaisen kiiltäviä ruusun terälehtiä. Ne olisivat syötäviä, ikään kuin makeisia – mutta oikeista ruusun terälehdistä tehtyjä, chilimäisiä ja makeita.

Ylin kerros olisi tulta, ja seuraava kerros ilmaa. Noiden miedosti sokeroitujen ja terälehtien alla olisi kerros mantelilastuja kuivattujan mansikkasiivujen ylle ripoteltuina.

“Today it is rare indeed to see candided violets or candid rose petals, but no box of candy from a good confectioner of the early nineteen hundreds would have been sent out without the final touch of candied flowers tucked in the top layer between the nuts and the chocolates. These pretty and tasty sweetmeats are tedious to make and do not lend themselves to mass production, so they are disappearing from the modern scene.”

Rose Recipes -teoksessa vuodelta 1675 eräs resepti neuvoo “To Candy Rose Leaves Natural as if They Grew on Trees.”

Miksi raha alkaa loistaa juuri jouluna ?

Kuningashuoneen loisto, sen luksus ja värit sointuvat hämmästyttävän hyvin jouluun. Sama väriloisto, sama renessanssin punainen ja kulta. Samat värit, jotka symboivat loistavaa kuninkaallista elämää ovat samoissa tehtävissä jouluna.

Kysymys kuuluukin, miksi varakkuus ja glooria liitetään tällä tavalla yhteen. Miksi raha laitetaan loistamaan juuri jouluna ?

En muista mistä olen kopsannut tämän maalauksen, mutta siinä näkyy meillekin tutut gloorian elementit aina joulupaperia muistuttaviin tapetteihin asti.

Nykyaikainen rikkaus on yleensä näkymätöntä, se hallitsee suuria materiaalisia varantoja; teollisuutta, luonnonvaroja, automatisoitua tuotantoa. Siinä on enemmän volyymiä kuin näyttävyyttä, pörssi kertoo arkkitehtuurinsa puolesta siitä, että raha ei loista silloin kun se on työssä. Protestanttinen raha on aina työssä, ja niinpä se on suhteellisen syrjässä näistä rahan ja gloorian ja pyhän tilan kysymyksistä.

Rahan ja pyhyyden suhde ei ole ollenkaan satunnainen, en heittele tätä omien assosiaatioitteni pohjalta, vaan olen lukemassa Giorgio Agambenin teosta, jossa käsitellään pääasiassa esimodernia teologista taloutta.

Voi tosin olla, että virtuaalitaloudella ja esimodernilla henkisyyttä painottaneella teologisella taloudella saattaa olla joitain yhtymäkohtia.

Tämä kysymys ei ole lainkaan poliittinen siinä mielessä että se koskee yksityistalouden,rikkauden ja kristinuskon suhdetta. Talouden ja gloorian yhteys on ilmeinen, mutta uskonnon osuus sen syntyyn on mystinen.

Mikä on se pitkä käsitehistoria, jonka seurauksena käytämme Jeesuksesta ilmaisua Herra. Kyria, sekä latinan domina ovat juuriltaan ekonomisia termejä ja Agambenin mukaan ne viittasivat Herran talonpitoon, talouteen, ja vasta myöhemmin eränlaista henkistä yksityistaloutta laajemmalle alueelle kuten Civitas Dei, Jumalan kaupunkiin tai lopulta valtakuntaan.

Agamben käsittelee kristinuskon ja talouden mystistä yhteyttä teoksessa Kingdom and the Glory, for a Theological Genealogy of Economy and Government. (2007).

Ensin syötiin seimi (eli puuroa)

Andreas van der Welt, Amsterdam, Joulukuu 1678

Ei ole sattuma, että puuro, mysli ja muut olkikasvien antimet aloittavat joulun ruokakavalkadin. Ensin syödään seimi, siitä edetään markkinatorin kautta hoviin ja kirkkoon, Ruokalajista toiseen siirtyminen on eräänlainen kulkue, joka päätyy vatsaan.

Tänään olen syönyt aamiaseksi vain ohrapuuroa siansilavan kanssa, muutamia päärynöitä, olutta ja matjes-silliä voissa haudutettujen sipuleiden kera, mausteviinissä keitettyjä rusinoita, hunajakakkusia ja päivällä keitettyjä viiriäisenmunia öljykastikkeessa, kehäkukalla värjättyä kaalimuhennosta ja hillottuja valkosipuleita, puolikkaan maalaisleipää, yhden juustokiekon, kaksi pulloa ruokaviiniä ja palan painikkeeksi rusinakermamunakasta, jonka ohjeen toin keittäjämme kauhuksi Englannista.

Varakkaan aikamiespoika van der Weltin brunssiksi venynyt aamupala
Raija Paanasen romaanissa Maaria Maattoman elämät (1999).

Kuivatut hedelmät joulukakussa

Kuivatut hedelmät kakussa muistuttivat Välimeren lapsesta. Eksoottiset hedelmät, kuivattuina ne tulivat tunnetuiksi ristiretkien myötä. Pyhiinvaellusta Jerusalemiin muisteltiin laittamalla kakkuihin jouluna kuivattua hedelmää. Hedelmäkakut olivat tuolloin erityisen arvokas herkku.

Englannissa 1860 luvulla puritaaninen liike halusi kieltää kuivatut hedelmät joulukakuissa maallisina ja synnillisinä. Toisille taas kuivatun ananaksen tai rusinan tai taatelin maku antoi aiheen muistella seutuja joilla Jeesuslapsi syntyi.

Renessanssinaiset ja iso joulukuusi

Renessanssin mieleen tuova jouluasetelma löytyy Tove Janssonin Kuvanveistäjän tyttären viimeisestä tarinasta ”Joulu”, koska ateljeeseen on tuotu joulukuusi kipsiveistosten keskelle. Torsot, kasvokuvat ja naishahmot ”kainoin kädenliikkein” – kaikki tuo vartaloiden ylistys tekee renessanssin,se saa seurakseen tytön ja joulukuusen.

Kuvittelen reheviä renessanssinaisia ympärillään kosteina pidettäviä riepuja, jotta savi ei luonnoshahmoista pääse halkeilemaan. Ateljee on hämärä, valo tulee kaakeliuunista tuoden jouluisen tunnelman.

Mutta turvallisuuden Tove -lapselle tuo suuri kuusi, ikäänkuin hän olisi ottanut sen turvakuusekseen. Selvästikin lapsi on utelias mutta turvaton peläten veistosten varjoja, jotka hieman liikkuvat tulen kajossa. Ehkä se on aavistus kauneudesta, joka liittyy aikuisuuteen – eli vartaloiden kauneuteen. Kuvittelen että Tove -tytön tekemillä enkeleillä on vain pää ja mekko, ei vartaloa. Ja kuusen alta tyttö katsoo pelotavan kauniita vartaloita, ne häilöyvät kylmässä tilassa noteeraamatta häntä.

Tove Janssonin kuvauksessa kertoja katsoo maailmaa kuusen sisältä käsin, näin kuusi on turvallinen kosmos ja veistosten maailma on ulkona:

Tuolla ulkona on ateljee, se on hyvin iso ja hyvin kylmä. Lämmintä on vain ihan edessä kaakeliuunin vieressä. Tuli ja varjot lattiassa ja veistosten pilarimaisissa jaloissa.

Ateljee on täynnä veistoksia, suuria valkoisia naisia joita siellä on aina ollut. Niitä seisoo kaikkialla, niillä on epämääräiset, kainot kädenliikkeet ja ne katsovat minun ohitseni sillä ne ovat välinpitämättömiä ja surumielisiä ihan toisella tavalla kuin minun enkelini. Muutamilla on saviriepu päässä ja isoimmilla pyykkinaru mahan ympärillä.(120)

Kuusen sisässä joulu on suunnaton, sanoo Tove -lapsikertoja. Kuusi yltää korkean ateljeen kattoon asti. Se saattaa olla jopa neljä metriä korkea, ainakin se on koko seurun suurin joulukuusi.

luostari

Muistan vanhan pyhiinvaeltajan, jolla oli pitkä, harmaa parta: hän kantoi minua usein käsivarsillaan, etsi metsästä kaikenlaisia kirjavia sammalia ja kiviä ja leikki kanssani… Kerran hän toi mukanaan ihmeen kauniin, minun ikäiseni pojan. Istuimme ruohikossa toisiamme hyväillen ja suudellen: lahjoitin hänelle kaikki kirjavat kiveni, ja hän osasi kaata niistä kaikenlaisia kuvia maahan, mutta lopulta ne aina saivat ristin muodon.

– Olen tuonut teille tänään ihmeellisen lapsen, jotta hän sytyttäisi pojassanne rakkauden kipinän, mutta minun täytyy ottaa hänet jällee pois teiltä, ettekä te saa, enempää kuin minäkään,enää milloinkaan nähdä häntä.

karvaat maut, sairaus ja sinä

118
Niin kuin kiihotetaan ruokahalua,
piristetään karvain ainein makuaistia,
niin kuin piileviä tauteja ehkäistään
sairastumalla, torjutaan tyhjennyksen kautta
kun täytyin äitelällä makeallasi,
rajoitin ruokavalioni kitkeriin keitoksiin
ja mässäilystä kipeänä katsoin miten sopivaa
on olla sairaana ennen kuin on pakko.
Siten rakkauden juoni, varautua
vaivoihin joita ei ollut, voi synnyttää taudin,
viedä hoitoon terveen potilaan
joka yltäkylläisena parantuu sairauden kautta,
Vaan siitä opin, ja läksy pitää paikkansa:
lääkkeet myrkyttävät sen joka sairastui sinusta.

Zavjalov: Joulupaasto

Kuolema sulle jos et kynttilänpätkää kanna!

Goethe oli lumoutunut katsellessaan kynttilämerta Rooman pimenevässä illassa vuonna 1788, menossa oli karnevaalin päättävä tulen juhla, Moccolia eli kynttilänpätkä. Goethe kertoo Italian matkassaan, että jokaisen kadulle tulleen velvollisuutena oli kantaa palavaa kynttilää. Ilmassa kaikui uhkaavan tuntuinen iskulause ”Kuolema sille, ken ei kynttilänpätkää kanna!”. Huudot olivat verenhimoisia ja samalla jokainen yritti sammuttaa vierellä olijan kynttilän. Tilanne olisi kammottava, jos yksittäinen ihminen sammuttaisi vierellä olijan kynttilän ja uhkaisi kuolemalla, mutta kun kadut kaikuvat kun koko kansanjoukko huutaa samaa uhkaavaa huutoa. Maailmanlopun tulimeri, leikkiä liian vakavilla asioilla, kuten karnevaalissa aina, maailmanpalon tulimeri. Mutta paisuessaan uhkahuuto saakin toisen merkityksen: Valo tappaa pimeän.

Goethe ei paheksu kuolemantoivotusta, vaan ihmettelee miten se kuulostaa ilon huudolta. Hän kirjoittaa: ”Vähitellen tuon ilmaisun merkitys katoaa kokonaan. Ja samoin kuin me usein toisissa kielissä usein kuulemma käytettävän kirouksia ja säädyttömiä sanoja merkiksi ihailusta tai ilosta.”

Poika puhaltaa isänsä kynttilän, huutaa kuolemaa hänelle ja tarkoittaa kuitenkin hyvää, sillä kohta he menevät yhdessä syömään yöateriaa.