Lumihankipizzaa

Myrskypizza, se suorastaan lensi käsiimme joulumarkkinoilla. Olimme kolmen hengen seurueessa Leipzigissa, kun kesken kaiken kojuja alettiin sulkea. Weichnachtsmarkt oli komennettu suljettavaksi lähestyvän myrskyn takia, en ehtinyt ostamaan lumipitsikoristeita joita halusin.

Eräästä kojusta syöksähti eteemme nuori nainen pizzalautasta lennättäen. ”Bitte, nehmen sie diese… die letzte pizza pommes”

Olin juuri syönyt juustokuorrutteisen kukkakaalivuoan, ja nyt käsissäni oli muhkea perunapizzan siivu. Hyvää. Vaikka kukkakaali oli myös ollut erinomaista (sen juustokastike oli maustettu osuvasti valkoviinillä), silti perunapizza jäi mieleeni. Se merkitsi käännettä lunta muistuttavien ruokien puoleen – tomaattien jälkeisen talvikauden julistusta, röyhkeää käännettä pizzaan jossa ei ole tomaattia eikä valkosipulia.

Yleensä perunapizzat tehdään tuoreet siivut paistamalla, tämä oli keitetystä ja jauhoisasta perunasta, miedolla juustolla kuorrutettuna, niin että rucola oli hautunut juuston alla, rukoillut siellä ja tullut hyväksi.

Myrskyn takia ilmassa oli myös bratwurstia, loiskuvaa glühweinia ja rikki menneitä joulupipareita. Mutta perunapizza piti meitä otteessaan, niin että kun myöhemmin etsimme iltapalapaikkaa, päädyimme trendipizzeriaan jossa tilasimme taas perunapizzaa.

Rustiikkisena, maalaistaustaisena tiedän, että perunan syönnin olemukseen kuuluukin toisto, aina-sitä-samaa-perunaa. Tämä perunapizza oli samankaltainen, kuohkea ja jauhoinen, keitetyllä perunalla päällystetty pannupizzan pala. Trendipaikassa annos tuotiin liuskakiven päällä eikä meille annettu ruokailuvälineitä, ei niitä tarvittukaan: palaset olivat uskomattoman haukattavia, pohja oli pehmeä ja rapeaksi paahdetun rasvainen. Talvista vertausta käyttääkseni se oli lumihankipizza, jonka rosmariinista tuli kuusenhavuinen muistuma.

Shakespearen Loppiaisaatto

Kirjoitin joskus Maailmankirjoissa, että Shakespearen Loppiaisaatosta on hyvä käännös Pentti Saaritsalta.

Stephen Greenblatt esittää, että Shakespeare ironisoi sitä kauneuden ideaalia, mikä renessanssin estetiikkaan kuului. Hän viittaa Loppiaisaatossa kohtaan, jossa Olivia poistaa mustan harson ja paljastaa kasvonsa Violalle, joka toteaa että tämä on hyvin kaunis, ja että hänen kannattaisi lisääntyä ja tuottaa kopioita itsestään, Olivia vastaa ironisesti, ja proosakielellä. Greenblattin mukaan tässä Shakespeare pilkkaa jo renessanssin harmonisten kasvojen ideaa:

Aion monistaa kauneuteni eri tavoin. Se luetteloidaan, ja jokainen osa ja jäsen kirjataan viimeiseen tahtooni, kuten, item. kaksi huulta, melko punaiset, item. kaksi harmaata silmää ynnä niihin luomet, item. yksi kaula, yksi leuka, ja niin edespäin. (I.5 r.245-250).

Loppiais loppun päättyy tämän vuoden Youlu -teemani.

Joulukärpänen

Sakari Pälsi kertoo joulukärpäsestä. Hänen mukaansa kyseessä on vain yksi, hereille havahtunut kärpänen. Kahta joulukärpästä ei voi olla.
Pälsi muistaa välähdyksenomaisesti kärpäsen maalaistalon talvi-illassa 1800-luvun lopulta. Ennen nukahtamistaan hän katseli kun isä luki öljytuikun valossa lehteä. Kärpänen kiersi valoa, törmäili ikkunaan, seiniin ja sen muistaminen nostaa Pälsin silmien silmien eteen kadonneen maailman. Hän muistaa huoneen hirsiseinät – ne ovat sammalen sekaisella laastilla punertavaksi värjätyt.

Myöhemmin kaupunkihuoneessaan noin sata vuotta sitten Pälsi havahtuu kärpäseen:

”Silloin aivan oikeaan aikaan ja otollisella säällä, keskellä talvea, lumituiskun hioessa ikkunaruutuja joulukärpänen ilmaantui eteeni. Se oli samanlainen kuin entinen kotoni kärpänen, ja samat sillä oli tavatkin. Se pomppoili valkoista paperia vasten, hyökkäili seiniin ja kattoon.”

Joulukärpänen pörrää yhä. Pälsi ei lakkaa ihmettelemästä sitä, ettö kaikkein turhin ja vähäpätöisin säilyy, kaikki muu katoaa:

”On käynyt niin, että vanhan elämän vakiintunein aines on hävinnyt, haihtunut, kokonaan kuollut, mutta hennoin ja haurain on jäänyt elämään.” (Sakari Pälsi: Valitut teokset, ”Joulukärpänen” 1955, 446)

Yksisilmäisen katse

Kammottavinta mitä pienenä olen nähnyt sattui naapurin puuvajassa. Ilta oli hämärtymässä ja oli joulumaista tonttuaikaa. En muista miksi avasin tuon puuvajan oven, ehkä etsin naapurin leikkikaveria. Kun avasin oven, huomasin heti että hämärässä oli jotain, ja sitten näin sen, hakkuupölkyllä istuvan miehen.

Samalla hetkellä kun astuin ovensuuhun, hän kääntyi katsomaan minua, ja hänellä oli yksi ainoa silmä. Hän olisi ehkä voinut hämätä minua asettumalla hieman vinoon, mutta kaikki tapahtui niin nopeasti. Tällä pienellä partaisella miehellä oli yksi suuri silmä keskellä otsaa.

En muista muuta kuin että säntäsin pakoon, mielessäni vain tuo kammittava hetki kun hän näki minut. Teki mieli huutaa, minut on nähty yhdellä silmällä, mutta kukaan ei olisi tuntenut sen kauhistusta. Hän oli nähnyt, hän oli rekisteröinyt, hänen silmänsä oli kamera ja hän tallensi minut jonnekin toisen maailman valokuvakansioihin. Se ajatus oli kaikkei pelottavin.

Ymmärrän primitiivisen kammon kameraa kohtaan. En ole koskaan ymmärtänyt miksi kameroissa riittää vain yksi silmä, eikä tarvita kahta rinnakkaista linssiä.

Martti Haavio käsittelee Suomalaiset kodin haltijat -teoksessaan (1942) kokonaisen luvun verran yksisilmäisiä tonttuja. Samoin lappalaisessa mytologiassa Tontan ja Stalon ero oli se, että Staloilla oli kaksi silmää kuten ihmisillä, mutta Tontalla oli vain yksi suuri silmä keskellä otsaa.

Mistä tulisi neljäs merkitys

Tänään on syytä ajatella sitä, että tarinalla on joskus myös neljäs merkitys. Ajattelen olevani ikiaikaisessa tilanteessa, istumassa pubissa ja on joulukuinen ilta. Ajattelen, että yleistietoon kuuluu se että tarinasta voi löytää kolme tasoa, ja joskus neljä. Ensimmäinen taso on kirjaimellinen taso, mitä minä kirjaimellisesti kerron. Tämän voi tajuta heti ensimmäisellä kuulemisella. Kuten muinainen Dante kirjoitti eräälle opiskelijalleen:

“On ymmärrettävä, että tämä teos ei ole yksinkertainen, vaan pikemminkin polyseeminen, eli siinä on monia merkityksiä. Ensimmäinen merkitys on se, mikä johdetaan kirjaimesta, toinen on se, mikä johdetaan niistä kohteista mihin kirjain viittaa. Ensimmäistä kutsutaan “kirjaimelliseksi“ (tarinaksi) ja toista “allegoriseksi“ (vertauskuvaksi).”

Nuo kaksi tasoa jakautuvat vielä kahteen, niin että saamme neljä merkitystä jokaiselle asialle. Kirjaimelliseen liittyvä toinen taso tulee mukaan tunteen myötä, sen tunteen mikä liittyy kaikkeen tähän konkreettiseen, tunteet joulun lähestymisen johdosta. Jos kerron, että lähetin viisi postikorttia, niin siihen kätkeytyy tunne vanhoja tätejäni kohtaan.

Vertauskuvalliset tasot ovat toinen maailma. Istun pubissa ja kuin kirjanoppinut mietin euromaiden velkoja, velallisuutta,syyllisyyttä. Pöytäseuralle puhun myös runsaudesta, samojen talouksien kylläisyydestä.

Kolmannella tarinan tasolla me kökötämme, ja symboliset merkitykset voisivat tulla mukaan tässä taloudellisessa asetelmassa, se kuinka velkaisuus ja runsaus asettavat eteemme mysteerin, syyllisyys ja yltäkylläisyys ovat niin vahvoja vastakohtia, että toisen täytyy olla tyhjää. Velka ei ole todellista, mutta runsaus on. Ja huomaan, että olut on runsauden symboli, sen on aina hyvä kuohua yli, sitä tulee juoda suurin kulauksin. Tai sitten puheeni on vain käsittämätöntä skolastisuutta, ja olut on vain ohralientä, niin että todelliseksi jää vain velallisuus.

taivaallinen suoja on muuttunut

Miten meille kävi niin,että WWW korvasi taivaan?

”Samalla, mitä pitemmälle globalisaatio etenee, sitä merkityksettömäksi meille käy taivaan katselu (yö- tai päivätaivaan katselu). Samalla on tullut oikeastaan naiviuden osoitukseksi, että liittää taivaan ja olemassaolon kysymykset yhteen.

Edistyksen myötä niin sanotulta taivaalta ei enää haeta vastauksia eikä turvaa. Eikä kosmologia vastaa meille enää kysymykseemme – mitä ihminen on ? Modernia aikakautta luonnehtii se, että teknisesti toteutettu varmuus on korvannut teologisen ja kosmologisen varmuuden. Maailmanmarkkinat, mediasfääri ja turvallisuuspoliisi on tullut taivaallisen suojan tilalle.”

Näin kirjoittaa saksalaisen filosofi Peter Sloterjdik kirjassaan SPHÄREN I-III. Hän on ottanut tehtäväkseen kirjoittaa kaikesta, eli sfääreistä, noin yleensä. Hän lähtee henkäyksestä ja nousee taivaalle; hengityksen höyryn ihmeestä hän kehittelee kaikki sfäärit, ja niiden ajattelun historian – aina tähän online-eetteriin asti.

Kaikki äidit ovat Lucioita

Ruotsissa täytetään makkaroita, valetaan kynttilöitä ja viedään pieniä koreja köyhille monen kuukauden ajan ja kaikki äidit ompelevat lahjoja öisin. Jouluaaton tullessa he muuttuvat kaikki Lucioiksi.

Isä pelästyi kovin kun näki Lucian ensimmäisen kerran mutta sitten hän alkoi nauraa huomattuaan että se olikin vain äiti. Sitten hän tahtoi että äiti järjestäisi samaa hauskuutusta jokaisena jouluaattona.

Minä makasin parvellani ja luulin Lucian tulevan ylös tikkaita myöten, se ei ollut hänelle helppoa. Kaikki oli kaunista kuin taivaassa ja äiti on muovaillut marsipaaniporsaan niin kuin Ruotsissa on tapana. Sitten hän taas vähäsen lauloi ja kiipesi isän parvelle. Äiti laulaa vain kerran vuodessa, sillä hänellä on äänihuulet ristissä.

Tove Jansson ”Joulu” (kokoelmassa Kuvanveistäjän tytär).

Joulun Prinssi 1630-luvun Lontoossa

Keskiajalta renessanssiin ja hieman ylikin joulun Twelve Nights juhlittiin uudesti syntymän ja uudistumisen menoin. Lapsen syntymän ihmettä toistettiin kaikkialla: kaikki syntyi uudestaan. 1620- ja 30-luvun Lontoossa juhlivat aatelisnuoret julistivat vanhan hovin kumotuksi ja esiintyivät itse uutena. Myöhemmin monet heistä kuuluivatkin oikeaan hoviin, mutta vartuttuaan ja hyvässä asemassa.

Vuonna 1627 raportoitiin Joulun Prinssin ja Lontoon kaupungin yövahdin kiistasta, koska se oli johtanut katutappeluun. Kyse oli ”Christmas Game” nimisestä masqureadesta, eräänlaisessa larppauksen varhaisesta edeltäjästä.

Sama ”Christmas Game” vahvistui vielä 1630-luvulla, uudeksi hoviksi julistautunut opiskelijaryhmä toi tiettyyn aikaan joulunalla kuninkaanlinnaan, White Toweriin, viestin että valta on vaihtunut. Uusi prinssi on ”Prince d’Amour”, joka uudistaa hovin ja sitä kautta koko suuren Britannian rakkauden voimalla.

Tämä yksityiskohta on poimittu Google bookseista hakusanalla ”Renaissance Christmas” teoksesta Renaissance historicism: selections from English literary renaissance
tekijät Arthur F. Kinney,Dan S. Collins.

Missä on taivas, Betlehemin tähden aikainen ?

.

Antaa tuo Betlehemin tähtikin ajattelemisen aihetta. Jos vastaan tulevan auton valot häikäisevät näin joulun alla, niin miksi et antaisi valon läpäistä ja tulla sielun perälle saakka. Et ole varmaankaan valmis sekoamaan ja vihkitymään keskiyön valon mysteeriin.

Haluan tietää missä nyt mennään ja teen hakuja Star of Betlehem sanalla Google bookseista.  Ruusuristiläinen mystiikka ja astronomien tähtitiede edustavat uusinta Betlehmin tähteä käsittelevää kirjallisuutta. Astronomia ja teoria supernovasta joulutähtenä ei kiinnosta, koska tuo tiede ei suostu niin nihilistiseen ajatukseen, että taivas ei olisikaan se sama avaruus minne heidän kiikarinsa tähtäävät.

Itse asiassa Betlehemin tähden mysteeri  viittaa juuri tuollaisen ylihistoriallisen astronomian turhuuteen. Se että nykyinen tieto ja avaruus kohtaavat, ei merkitse sitä, että muinainen taivas olisi nykytiedon paljastettavissa.

Betlehemin tähden mysteeri kertoo päinvastaista. Se kertoo ihmeellisestä hetkestä, jolloin sen ajan teoria ja käytäntö kohtasivat. Mutta koska se oli vain hetki, se tarkoittaa myös sitä että nykyteoria ja silloinen tähti ovat täysin eri asia.

Filosofi Hand Blumenberg (Die Vollzächlihkeit der Sterne -97) kirjoitti, että Matteuksen evankeliumissa kohtaa käytäntö ja teoria,  tähdet ja kirjat. Tähtitaivas oli herättänyt idästä tulleiden maagikkojen (magoi) huomion, ja saman asia oli herättänyt myös temppelissä kirjoihin syventyneiden (grammateis) huomion. Nämä kirjoihin syventyneet huomasivat saman asuan oli syntymässä uusi aikakausi, uuden lapsikuninkaan myötä ”sillä niin kirjoitettu oli”.

Tämä on ensimmäinen kerta kun pakanatiedolla oli merkitystä kristillisessä historiassa. Ilman taivaan tuntevia maagikoita, jotka olivat huomanneet uuden tähden, olisi myäs kirjojen ennustus jäänyt huomiotta. Käytäntö ja teoria sattuivat kohtaamaan.

On huomattava, että tällä ratkaisevalla hetkellä tulkittiin sekä kirjoja että tähtiä, sekä profetiaa että taivasta. Itämaan tietäjiä, näitä vanhoja astraalikulttuurin edustajia, ei hämmästyttäntyt se, että juutalaiset sanoivat kirjojen perusteella että ”olemme nähneet hänen tähtensä”.

Itämaan tietäjille taivas oli kaikkein pysyvin”se edusti täydellistä pysyvyyttä, samaa myäs antiikin kreikkalaiset sanoivat kosmoksesta”. Mutta tietäjät eivät olleet liikkeellä vain taivaalla tähtikonstellaatiossa tapahtuneen muutoksen vuoksi. He ovat myös läytäneet paikan, tallin, johon taivaasta alas lankeava välähdys johtaa. Jumalan pojan tuleminen maan päälle oli tietäjille astrologinen tapahtuma. Eli jouluyössä oli jotain missä vastasyntynyt lapsi ja taivaan tapahtumat rinnastuvat.

Tarvitaan nöyryyttä, että voitaisiin tunnustaa nykytieteen kuuluvan aivan eri tiedon järjestelmään, sillä ei ole pääsyä astrologiaan eikä siihen miten ihmisen kohtalo liittyy taivaan liikkeisiin. Samasta syystä tietysti nykyastrologia yrittää lukea taivasta, jota ei enää ole.

Toimettomuuden pyhät Jouluna

.

”Ei ole mitään tekemistä”

Joulun aikaan liittyvä toimettomuuden kokemus on torjuttu, vaikkakin yleinen asia.  Gorgio Agamben kirjoittaa (Jussi Vähämäen kääntämänä) olennaisia huomioita siitä  Sapatista, juhlasta ja toimettomuudesta . Nykyisin, kun työ on ylittänyt kaikki rajat, ja moni tekee työtä aina nimenomaan koska se on niin mielekästä, moni tekisi mieluusti töitään aina. Mutta jos  juhlan toimettomuus löytyisi, niin mielekkäältäkin työltä katoaisi mieli – tämä on tietysti erityisen ahdistavaa niille, jotka kokevat toteuttavansa työssä itseään.

Kuten tiedetään, sapattina ei saa tehdä mitään, sille on termi: menucha. Psalmeissa Jahve luonnehtii väärintekijöiden merkiksi sitä, että ”he eivät astu toimettomuuteen.” Agamben katsoo, että tämä toimettomuuden tila on jonkinlainen avain juhlaan ja sille olennaiseen tilaan. Mutta tämä avain on piilotettu samalla kun toimettomuuden torjuntaan o n keksitty tehokkaat välineet.  Toimettomuus on juhlallisuutta, jota ei koeta miellyttävänä: juhlapyhinä olo on aivan kuin tekisimme tanssin eleitä, vaikka musiikkia ei kuulu.

Juhlava toimettomuus on meille  vierasta, mutta silti osallistumme siihen,  Agambenin sanoin:

”onnistumatta enää saavuttamaan menuchaa, yksinkertaista, mutta meille mahdottomaksi muuttunutta joutilaisuutta, joka yksin kykenisi palauttamaan juhlalle mielekkyyden.”

Samalla kun juhlan toimettomuus tulee mielekkääksi, niin työltä katoaa mieli. Kun päivä muuttuu pyhäksi, kyse ei ole pelkästä lisäyksestä arkiseen ajan kulkuun vaan arjen katkaisemisesta –  ja työn mielekkyyden katoamisesta.

Agamben sanoo:

”Myös joutilaisuus tai toimettomuus kuuluu luomiseen, se on Jumalan työtä; mutta kyse on niin sanotusti erityislaatuisesta työstä, joka muodostuu siitä, että se tekee muista töistä toimettomia, saattaa ne lepäämään.”

Juhla ja toimettomuus on kuitenkin Agambenille se lähtökohta, jota hän tutkii uskonnollisten tekstien kautta. Tärkeysjärjestys on kuitenkin selvä, ensin on juhlaan liittyvä toimettomuus,  joka vapauttaa työstä paljastamalla sen merkityksettömäksi. Uskonto ottaa sitten tämän asian käsiteltäväkseen.