Kullekin ominainen vesifysionomia

Itse pidän eniten kellumisesta. Tänäänkin kelluin ja oleskelin vedessä mahdollisimman vähän liikkuen,oikeastaan vain huojutellen jalkojani ja käsiäni. Ymmärrän myös vaativampaa uintiliikuntaa, olen pienenä eläytynyt isäni kroolausnäytöksiin, voimannäyttöihin. Vesi vastaa samalla voimalla mitä siihen satsaa, kuten hydrauliikasta tiedetään.

John von Duffel on saksalainen kirjailija, teatterintekijä,asketti ja maratonuimari. Hän kirjoittaa paljon vedestä: esikoisromaani Veden sukua suomennettiin 2001, tänä vuonna hän on julkaissut Wassererzählungen (Vesikertomuksia).

Veden sukua romaani on parhaimmillaan kertoessaan virroista ja kaloista, mutta myös uimisella on siinä osansa koska päähenkilöstä tulee aikuisena uimari. Maratonuimari hänestä tulee siksi, koska kokee että tavallinen uintivalmennus valmentaa hänet pois omasta ruumiillisesta vesikokemuksestaan.

”Heiltä me opimme ennen muuta  yhden asian: että lapsina me kukin olimme yhtyneet vesielementtiin omalla persoonallisella tavallamme, kuka pärskien, kuka loiskien; se oli tavallaan  kuin yksilöllisesti istuva puku, jonka jokainen meistä oli itselleen räätälöinyt, elävä, monenlaisista liikesarjoista yhteen punottu vesifysionomia, joka oli jokaisella yhtä yksilöllinen kuin käsiala tai sormenjäljet. Ja heiltä me opimme, että tämä hengissä selviämisen, pelon ja vaiston leimaama tapa uida, ei ollut minkään arvoinen, kun kyse oli nopeimman ajan kellottamisesta. Meidän valmentajiemme pääasiallisena työnä oli liikeratojemme sovittaminen  optimaaliseksi virtaviivaisuudeksi.” (John von Duffel, Veden sukua 2001, suom. Marja Kyrö,226.)

Ruumiin muisti, tapa muistaa jotain uidessaan.

Kroppa vedessä

Täällä oleskellan. Kroppa omaksuu balanssin, omaksuu vaakaveden, vedenpinnan ehdot ja asettaa hengityksen sen mukaan. Oleskelin äsken juuri tuolla tavalla vedessä, välillä nostaen nenäni vedenpinnan yläpuolelle ja painuen sitten taas alas.

David Cooelyn töistä herää vedessä olemisen ruumiillinen tuntu, ehkä siksi että luonto on karsittu siitä pois ja jätetty vain abstrakti viittaus johonkin välkehtivään ja upottavaan pintaan. Jostain syystä tunnen että pinnan alla on oma kehoni, miehen keho joka on asettunut tutkimaan vedenrajaa. Vaakavettä.

Kirjoittaminen on todellisuuden tutkimista Olen kirjoittanut helteenien myyttisistä uimapaikoista, vedessä liikkuvista jumalista, olen pohtinut myös rantaviivaa, mutta vedenpinnan pohtiminen tarvitsi virikkeekseen tämän kuvan. Se on ikäänkuin havainnekuva, joka tekee selväksi mitä on vaakataso vedenpinnassa, vaakavesi on se ilmaisu, sen voi tunnistaa vain asettumalla veteen ja aloittaa kokemukselliset, hellepäivään liittyvät tutkimukset.

Veden pinnan alla vaakavesi katoaa ja on vain syvyys, vertikaalisuudesta todistaa oman kropan asento, se on seuraava tutkimuksen kohde:

Lämmin pintavesi, veden virtausten mukaiset pienet erot, kylmempi virtaus voi tuntua jaloissa. Uppoaminen, vajoaminen alaspäin, pieni nostava ele ja pintaan paluu. Kaikki tämä on niin itsestäänselvää, tavallisen kokemuksen tuunnustelua joka sopii mainiosti näihin lämpimien vetten viikkoihin.

Picnic on tapa syödä evaitä ulkona muttei kokata

Nyt kun kaikkialla grillataan, ihmettelen miksi pääasiassa vain nuoret harrastavat picnikejä; puistoeväitä, veneretkiä saariin, hiekkarannalle, rantakalliolle ym. Keski-ikäiset jo kysyvät, miksi tehdä muuta kun voi pysyä kotona tai mökillä grillin äärellä. Ulkoilmaruokailu voisi olla paljon muutakin kuin grillaamista, ja vaikka pidän picnicistä enemmän niin silti siinäkin on varsin kummia asenteita.

Kummastakaan nimestä en pidä. Grillaus on helvetin tuli ja lihaa paahtava piru. Grillaus on sotilaallista hommaa, en usko että se johtuu lihasta tai sen maustamisesta, vaan siitä että se on julmaa. Tarkkaillaan, kuinka punainen liha reagoi hiilloksen kovaan kuumuuteen, kuinka se tirisee ja kokee muodonmuutoksen, tulee herkulliseksi. Grillaus ja kidutus ovat synonyymejä.

Picnic on hienosteleva pöytäliina, joka osoittaa nurmikolle että se ei ole mitään. Picnic on käärepaperi ja pullo unohdettuna puun alle, jossa omenat kypsyvät sellaisenaan. Picnic on eväitten roudaus ja tapa osoittaa, että luonnossa ei voi valmistaa ruokaa. Picnic on kylmälaukku ja asettelu, ja jotenkin kolonialismi -sana osuu siihen hyvin.

Ja silti pidän picnicistä, se on avoimempaa kuin grillaus, lähdetään ulos syömään ja tarkoitetaan sillä julkista ateriointia puistossa. Silti picnicillä voisi siirtyä enemmän luontoon päin, juhlia luontoa ja kaataa loraus viiniä maahan, sekä pala juustoa ja leipää, jokunen mansikka linnuille.

Juusto ja viini ovat äärimmäisen pitkälle kehitettyjä luonnon tuotteita, jotka pysyvät luontoa lähellä. Ja mansikka on carpe diem, se muistuttaa että parhain on vasta poimittua.

Jos mukana on suklaata, sen voi antaa sulaa kippoon ja dipata mansikalla. Yleensä picnic-ideologia perustuu auringon lämmöltä suojattuun ruokaan, vaikka esimerkiksi leipä ja tomaatit paranevat kun ne saavat lämmetä auringossa. Silti nuokin ovat vasta alkua, toivottavasti pian saamme myös noita sateenvarjon kokoisia laitteita aurinkokokkausta varten, niin että voisimme paahtaa leivän ja grillata jotain.

 

 

Berliini -fantasia 1

Valmistaudun Berliniä varten,  käänsin valmistautuessani pätkän Martin Moosebachin kuvausta seurapiirien tapaamisesta uima-altaalla. Hänen lauseensa kiinnostaa minua, kuin nykyaikainen Thomas Bernhardt.  Moosebach ei tosin ole Berlioinistä, vaan Frankfurtista, joten Berlinin kanssa tällä ei ole kuin satunnainen yhteys.

”Sunnuntai-iltapäivät vietettiin Hopsteinin perheen suunnitelmien mukaan. Seurapiirien tyyliin pidettiin suotavana, että heillä olisi paljon väkeä, jatkuvasti tulossa ja menossa, vain osa heistä kutsuttuina, siinä perheenjäsenet osoittivat yhtenäistä makua, kauniina päivänä voi mainiosti tuoda Hopsteinille vieraita, sanottiin, varsinkin jos he sopivat Rosemaryn tyyliin. Hän aavisti nerokkaasti sen milloin kuokkavieraat olivat sopivia tai ei, yleisesti puhuttiin Rosemaryn ”virkistävästä avoimuudesta”, mitä se toki olikin, valikoivan tarkkuuden ja karkeuden vaihdellessa.

Vieraat asettuivat uima-altaalle kuin pyhiinvaeltajat Intiassa temppelin portaille, aito matala allas kaksikymmenluvulta, jolloin musta kaakeli esiteltiin Helga Stolzin mielivärinä, joka sivumennen sanoen oli pitänyt turkooseja ja taivaansinisiä uima-asuja hirvittävinä. Vartalot sukelsivat kuin hienoon musteeseen, oli aina pieni yllätys että vedessä heidän alastomuutensa vaikutti entistäkin loistavammalta. Rosemarie Hopsteinin yllä oli yksiosainen musta uimapuku joka korosti hänen voimakasta, Mellor- veistosta muistuttavaa hahmoaan,  tiukka vyötärö ja kaarevat lanteet tulivat upeasti esiin; hän sukelsi, ja noustessaan pintaan hän heilautti märät hiuksensa otsalta; kun hän nousi alumiinitikkaita altaalta ja astui noiden tuoleissa lepäilevien ja keskustelevien vieraiden silmien eteen, kostea asu hohti kuin petoeläimen turkki, hän nousi voittajan tavoin huimista syvyyksistä, juttelu keskeytyi, häntä tarkastetiin, pakonomaiset ilon huudahdukset tukahtuivat, kaikki yrittivät hallita hämmästystään. Rosemarie oli kevyesti ruskettunut, hän piti huolen siitä ettei ollut kalpea, hänen kauniilla, kiinteällä ihollaan oli hieno kimallus kuin vesilinnulla kun hän kuivasi itseään. Bernward Hopstein nousi hänelle luonteenomaisella puisen ryhdikkäällä tavalla ja astahti rouvan eteen kuin tämä olisi ollut vieras daami, otti tältä märän pyyhkeen rauhallisesti hymyillen,  ja ojensi hänelle lasin valkoviiniä. Täydellinen pari, ajattelin, tämä kohteliaisuus niin monen vuoden jälkeen, ja sitä paitsi niin erilaisten luonteiden kesken. Rosemarie oli ainoa, joka meni veteen, oli lämmintä muttei kuumaa, ja Sivi Schmidt-Flex niukoissa bikineissään piti naisellisia raajojaan auringossa, suljetuin silmin ja keskusteluun osallistumatta. Hän oli väittänyt, että vesi oli liian kylmää – ”Siinäs näet” sanoi Bernward vaimolleen, mutta tämä vastasi aivan liian karkeasti, että kesäkuussa heillä ei lämmitetä uima-allasta. Se oli järkevä näkemys, eikä kukaan edes epäillyt, että Hopsteini olisivat säästäväisyydessään epävieraanvaraisia. Suurella hopeatarjottimella tuotiin lisää valkoviinipulloja, tämä viini oli raikasta ja hapanta, ja sitä juotiin kuin vettä.” (Martin Moosebach Was Davon gesach)

Auringon sivelemät lapset

Siitä on aikaa, emme 60 -luvulla tienneet auringonsäteiden vaaroista. Meidät oli sivelty Pohjanmaan auringolla, sen tumma kulta oli tarttunut sääriimme, käsivarsiimme ja selkäämme.  Meillä lapsilla oli kultainen ja leikkisä rusketus, kun taas isä  oli vahvan kuparisen selkänsä kanssa kovilla. Hän huhki peltotöissä  ilman paitaa aina kesäkuusta syyskuuhun. Hänen kilpensä tuntui raskaalta, niin että me lapset emme jaksaisi kantaa sellaista.