Kategoriat
Hämärä ja järki kala kokkaus

Kalakeitto symposiumissa

Minä toin symposiumiin kuhan ja hauen, ihan vaan keittoaineksiksi, muistamatta ollenkaan keittoon liittyvää loitsua: niin kuin kuha irtoaa luistaan, ja niin kuin hauki luistaan irtoaa, niin poreilkoot myös puheenaiheet, niin irrotkoot sanat kielen kantimistaan.

Symposium tarkoittaa yöllä yhdessä istuvaa keskusteluryhmää, ystäviä joka syövät ja juovat samalla kun puhuvat. Ruokailusta se poikkeaa jyrkästi: nyt ei olla illallisella vaan nyt ollaan brainstorm. Sitä luonnehtii mielen juolahdukset ja irtonainen kieli. Ruoka on pelkästään keskustelun katalyytti. Illallisille kuuluvat ruokapuheet ovat kevyitä ja konventionaalisia, ne tähtäävät seuranpitoon. Syposioniin liittyvät puheet eivät ole välttämättä seurallisia, parhaimmillaan ne ovat hallitsemattomia, kontrollistaan karanneita, väärässä yhteydessä vaarallisia.

Säätelyä varten oli symposiarkka. En muistanut, että muinaisissa symposiumeissa se säännösteli juomat, se katsoi kuinka paljon kenenkin tuli humaltua, ei sopivaisuuden vaan puhetulvien hallinnan kannalta. seurueen jäsenten ei itse tarvitse välittää mistään. Joskus riittää se, että yksi henkilö on puhetulva. Joskus syntyy dialogi – kahden henkilön läpi menevät sanapyörteet. ”Dia” ei viittaa vuoropuheeseen vaan toistensa läpi menevään sanavirtaan, logoksen virtauksiin. Keskustelu siis poreilee ja symposiarkka säätelee, kiehuttaa, pitää huolen kokonaisuudesta. Siis puheista, valloilleen päässeistä sanoista, sanoista jotka ovat olleet lukkojen takana.

Resepti analogioista:
– puhutaan mitä sylki suuhun tuo (keitto)
– puhutaan mitä päähän pälkähtää (viini)
– soitetaan suuta (musiikillinen osuus)

Symposium on vanha tapa sanan kirvoittamiseksi niitten kesken, jotka lukevat paljon ja työskentelevät mykkinä sanojen kanssa. Meillä kirjoituksen kanssa toimivilla on paljon sanoja ja lauseita, me luemme ja keräämme niitä päähämme. Lukeminen, alun perin yhteen kokoaminen, sama kuin laskeminen, aiheuttaa kertymiä. Mutta milloin tapahtuu luetun vapaaksi päästäminen? Leukaluiden irrottelua varten on symposium, yhteen kokoontunut seurue, jossa luiset lukot irrotetaan – symposiumissa hörpitään, pureskellaan ja puhutaan.

Kirjailijatalolla oltiin Kristian, Juri, Marko ja mä. Oltiin kesäisesti: Kristian matkailleena (suomen ja englannin runokielten välillä), Juri hyvässä työvireessä (piste Nollapisteessä), Marko koomisessa vireessä (ihmisiä tavanneena), minä Wienistä kiihkeänä.

Sopan ja saunan kautta yöhön johdatteleva symposium alkoi sillä, että kiehuttelin kokonaisia kaloja kattilassa. Myöhemmin huomasin, että juuri niin pitää tehdäkin. Rankaruodot irrotetaan rikkoutumatta, kaiken varalta. Nyt saa puhua mitä vaan, aamulla sitä ei muistella. Aivan kuin kuha ja haukikin voisivat aamun hämärissä ottaa ruotonsa ja palata Jyväsjärven vesiin.

Soppa, voi sitä kutsua buillabasseksi, koostui pelkästään kaloista ja liemestä. Mukana oli myös hieman lohta, ilman ruotoja, vain maukkaan rasvansa takia. Utopistinen elementti liittyi liemeen, sillä jos kalat tarjoavat keittoon lihansa niin viini tuo liemeen happamuutensa, ja me voimme nauttia lähes absoluuttisen suolatonta soppaa. Suolan käyttö on tässä yhteydessä tabu, monet muut mausteet ovat sallittuja, niiden vaikutuksesta keitto syötiin huolella loppuun, kaloja ja lientä kiitettiin, ennen kuin laskeuduttiin kellarisaunaan.

Kategoriat
Hämärä ja järki

Se saa minut tuijottamaan pimeyteen

Velasquezin ”Valkoinen hevonen” saa minut tuijottamaan pimeyteen. Aivan samalla tavalla kuin maalaus uimassa olevasta naisesta vie katseeni syysveteen. Hevosen sijaan tuijotan taustaa, ja koetan hahmottaa sieltä jotakin. Ratsastajaton, pillastunut hevonen johtaa etsimään vihjettä siitä, mitä on tapahtunut. Tai onko tapahtunut yhtään mitään, jos kyseessä on vain aseltelma – maalaus on toisinto eräästä Velasquezin aiemmasta ratsastajapatsastelusta, draama siis muuttuu poseeraukseksi, rikkoo illuusion ja viittaa vain maalauksen erääseen konventioon.

Minua ei nyt kiinnosta kuolema tässä, ei tuo klassinen ratsu ilman ratsastajaa motiivi. Velasquezin tiedetään maalanneen kolme tällaista ratsastajatonta hevosta ja viimeinen oli telineessä myös hänen kuollessaan. Mutta silti, ei kuolema, vaan se että joku on poissa, tekee tästä maalauksesta syksyisen. Tämä jatkaa vanhojen syysblogieni viehtymystä pimeään, kokosin joitakin Hämärikkö-teeman tekstejä omaksi sivukseen.

Ennen kaikkea se, että eri kopioissa maalauksen tausta näkyy eri tavalla, aivan kuin siellä olisi jotain, siellä on hämärikkö, muuta ei saa selville.

Ajattelen, että ratsu ilman ratsastajaa on kommentti tunnettuun ”ratsastaja yössä” teemaan. Ääni kuuluu, kavioiden kopse lähestyy, kaikkoaako se vai tuleeko matkalainen meille.  Tai traktorin ääni kuuluu iltahämärässä, jos se hiljentää meidän kohdalla se on isä. Versioita on monta. Minä itse olen eräs versio. Hämärä on yleensä muuttumassa jo pimeäksi kun tulen kalasta, tuskin näen enää rantapolkua. Silmäni ovat tottuneet löytämään reitin pimeässä.

Rembrandtin Puolalainen ratsastaja on jostain syystä pysähtynyt hetkeksi. Öinen ratsumies -romaanissa se on aihe, johon Antonio Munoz Molina palaa useaan otteeseen. Ratsastajan voi kuvitella karauttavan hetken kuluttua tiehensä, pois pimenevälle tielle.

Klassinen maalaustaide on näemmä usein mukana espanjalaisissa romaaneissa, Eduardo Mendozan Kissatappelussa paitsi löydetään kadonnut Velasquezin maalaus, kuvataan joitain henkilöitä hänen maalauksensa hahmoksi ja myös kerronnassa on jotain samaa, kuin Velasquezin hovimaalauksissa.

 

Kategoriat
Hämärä ja järki

Öinen ratsumies

Kuvittelen aikaa, jolloin tällaisena marraskuisena, leutona mutta tähtikirkkaana yönä tuntematon mies ratsastaa metsätietä,  näkemättä paljoakaan, luottaen hevoseen, ja sen näköön ja kuuloon.

Sitten hän ratsastaa peltotiellä, näkee kylän valot ja suuntaa tänne. Hän pysähtyy hetkeksi valojen alle, katsoo ympärilleen ja jatkaa matkaansa. Tällainen on Rembrandtin maalaus Puolalainen ratsastaja.

Öinen ratsumies katoaa yöhön kenenkään tietämättä, miksi hän pysähtyi.

Antonio Munoz Molina Öinen ratsumies (Suom, Tarja Härkönen):

”Kapeissa kehyksissä oleva tummasävyinen grafiikanlehti ratsastajasta ei ole herättänyt kenenkään mielenkiintoa ja olen tyytyväinen siihen. Tuntematon ratsastaja, vuosisatojen takaa, nuolet ja satulapussi lanteillaan pitää vasemmalla kädellä ohjaksia, hän ei katso tietä vaan on kääntynyt katsomaan minuun päin, tavoitellen jotain pääni takaa aivan kuin minua ei olisikaan, pysähtyneenä hetkeksi ennen kuin iskee kantapäät hevosen kupeisiin ja sitten he jatkavat matkaa pimenevällä tiellä.”