Fagerö, omalla tavallaan Kaunissaari

Fagerö on hiljainen saari, tapahtumaton. Paitsi välirauhan aikaan saaren edustalla tapahtui massiivinen tuho, kun saksalainen sota-alus upposi: 187 merisotilasta hukkui ja viitisenkymmentä selvisi hyisestä joulukuisesta vedestä ja hortoili sekavassa tilassa ympäri saarta.

Kaunissaari, Fagerö, sai silloin uuden sävyn. Hans Ruin, estetiikan professori Ruotsista, kirjoittaa Hem till Sommaren -esseekokoelmassaan (1964) Fagerön saaresta Inkoossa. Voi olla että samannimisiä saaria on useita, koska myöhemmin Lars Sund kirjoittaa Närpiön. Ehkä kaikki tietynlaiset saaret meressä ovat fageröitä.

Ruin kertoo, kuinka sota-alus upposi sinä joulukuisena yönä. Fagerötä silloin asuttanut Östserback niminen mies palasi moottoriveneellä kirkonkylästä saareen illalla, ja näki monenlaisia valoja vilkkuvan merellä – hän ymmärsi että jossain kaukana on ihmisiä merihädässä, mutta ehkä Eestin puolella.

Seuraavana aamuna taloon hoippui ryhmä uupuneita saksalaisia merisotilaita, lähes puhumatta he vaipuivat uneen talon lämpimässä. Saksalainen sota-alus oli upotettu. Rantaan alkoi ajautua ruumiita – ja niitä riitti. Kohta rannat olivat öljyiset ja rojua täynnä: vaatekasseja, säilykepurkkeja, bensiinikanistereita, öljytynnöreitä. Ruumiita löytyi jatkuvasti, aina seuraavaan syksyyn asti.

”Mutta hiekkaan, hienoon valkeaan hiekkaan, jonka meri oli seulonut maasta Fagerön länsirannalla, oli kuolleet koottu joukkohautaan, kolmeen kerrokseen ja kolmekymmentä senttiä hiekkaa päällimmäisen ruumiin ylle. Suuri risti, tehty ajopuusta, oli isketty maahan, tämä kuoleman hiekkakummun ylle.”

Tämän joukkohaudan Hans Ruin kuvaa tarkasti, sillä paikka oli varmaankin tullut hänelle monena kesänä tutuksi.

Ruin hahmotti esseensä toisessa järjestyksessä kuin mitä minä nyt kerron. Hän aloitti kuvaamalla saaren kauneutta, ja kuinka se sai nimekseen Fagerö. Mutta nyt kun sodasta on jo aikaa, katastrofista voi aloittaa ja päätyä kuvaamaan sitä, kuinka rauhallinen ja kaunis saari nyt on. Tosin aluksi Ruin kuvaa syksyisen saaren kauneutta hieman yllättävällä tyylillä, jo ennen kuin on kertonut katastrofista hän ennakoi sitä seuraavassa metaforassa:

”Syksyllä Fagerö kohoaa, vasten kylmiä vesiä ja kovaa taivasta, kohoten aalloista kuin musta teräslaiva lastissaan.”

Hans Ruin kertoo esseensä alussa, että tämä Fagerö on kapea, metsäinen saari. Rannat ovat karut, punaista graniittia, mutta saaren keskiosassa on hiekkaharju joka laskeutuu mereen saakka, niin että rannoilla on kallioiden lisäksi hiekkatörmiä ja valkoisia hiekkarantoja. Fagerö on suomeksi Kaunissaari, mutta ei mikään vackerö.

Ihanan kirkasta koko päivän ja yön

Jos on kirkas taivas ja kimaltava meri, sekä saari siinä välissä ikäänkuin leijumassa, voisi kuvitella että olisi paikassa jossa näkee paljon. Mutta ei, se on paikka jossa joutuu tunnustamaan silmän ja näkökyvyn heikkouden.

Hans Ruin päätyi 60-luvun alussa kirjoittamassaan esseessä pohtimaan katseen voimattomuutta suurten elementtien edessä. Essee ”Eikä yksikään tähti loista” on lyhyt kuvaus käynnistä tähtien tutkija Tyko Brahelle kuuluneella Venin saarella.

Kulkija ”näkee Juutinraumassa saaren, kuin vihreän lentotukialuksen, joka on ankkurissa läntisille vesille johtavan aukon edessä. Menin sinne käymään eräänä helluntaina – tyynenä pilvettömänä päivänä, josta Tyko Brahe, saaren lääninherra neljäsataa vuotta sitten, olisi voinut merkitä päiväkirjaansa: herlig klart den ganske dag og nat (Ihanan kirkasta koko päivän ja yön). Niin runsaasti valoa en olisi koskaan uskonut olevan Pohjolan kolkan yllä.” (82)

Suomenruotsalainen Hans Ruin oli estetiikan professori jossain ruotsalaisessa yliopistossa. Hänen esseissään asiat ovat balanssissa, sopiva määrä filosofiaa, estetiikkaa, uteliaita havaintoja ja kesää saaristossa. Myös tässä esseessä asiat ovat balanssissa: lukija johdatetaan tarkkaan harkitun näkymän eteen: ”Aurinko oli korkeimmillaan. Varjoton maisema säihkyi taivaan ja meren valtojen väliin kohotettuna.”

Ja koska kyseessä on kirkkaus myös päivän jälkeen, Ruin käy kuvaamaan yön tuloa Venin saarelle. Kun saarI hiljeni, Juutinraumassa kulkevien laivojen kumu täytti taivaan ja ”avaruus sai äänen.”

Pimeässä kulkevien laivojen valot vilkkuivat kuten tähdet taivaalla. Ja sitten Tyko Brahen patsas näkyy yötaivasta vasten, niin kuin pitääkin. Ivar Johnssonin veistoksen hahmo tuijottaa taivasta taaksepäin kallistuneena, yrittäen nähdä mutta näkemättä paljaalla silmällä paljoakaan. Tästä Ruin saa teemakseen ihmisen näkökyvyn vähäisyyden, kun kyse on avaruudesta. Kaukoputkea ei oltu vielä keksitty, ja siksi Tyko Brahen taivaiden tuijottamiseen kuului kyvyttömyyden kokemus.

Kiinnostavaksi tämä pieni essee tulee siksi, että Ruin aivan kuin huomaamattaan tuo meren elementtinä tähtitaivaan rinnalle. Essee on kokoelmassa Avoin ja suljettu käsi (1964) sen nimiessee onkin sitten oma pieni suurteoksensa, siinä esitetään käden kautta ihmisen koko etiikka.

Kuuntelemisessa on meren suhteen erityinen mahdollisuus

Meri on mittaamaton, mittakaavaton, kohtuuton – mutta miten sen kohtuuttomuuden muuten kokisi kuin mittautumalla sitä vasten.  Se mikä on luvutonta sitä ei voi lukea, ja se mikä on hahmotonta sitä ei voi katsella. Kuuntelemisella on tässä erityinen mahdollisuus.

Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin  Meri –neljä lyyristä esseetä (Teos 2012) pitäisi ehkä kuunnella, koska esseet on kirjoitettu radiolle ja ruotsiksi.  Mutta tässä tapauksessa kuulemisen kuvittelu saa riittää.

Minun kokemukseni merestä ovat varsin vähäiset. Ymmärrän silti, että kuuntelu voisi olla avain meren mittaamattomuuteen, koska olen kuunnellut metsiä, syysiltojen huminaa metsässä.

Pieni jointti herkistää kuulon. Ensin tuntuu äänettömyydeltä, mutta sitten kun huomaa että tuossa äänettömyydessä on pehmeyttä, joskus huminaa joka muistuttaa satojen hehtaarien alasta ja luvuttomien, näkymättömien havuneulasten läsnäolosta.

Olen myös istunut syysyötä järven rannalla samassa kuuntelun puuhassa, ja aavistan että tällainen mittaamattoman ja pehmeän hiljaisuuden sekä huminan kuuntelu on jotain meren meille opettamaa.

Fagerholm palaa Meri –esseissä useaan otteeseen tuohon mittaamattomuuden teemaan, vaikka hän puhuu siitä eri tavoin.

”Langeta. Ikään kuin tuhoutua. Hauraita esineitä – lamppuja, kanamunia – murskautuu putoavien sementtiharkkojen alle.”

Hän muistaa Svea –tätiä, joka tuli Virosta soutuveneellä saariston läpi ja asettui pieneen saarimökkiin kalastamaan pienen Monikan kesäpaikan naapuriin. Svea –täti tuli selvästikin jonkun mittaamattoman läpi. Fagerholm muistelee kuinka eräs hänen sedistään ajoi kapakasta palatessaan veneellä hukkaan, yöllä. Yrittäessään löytää reittiä kotiin hän harhautui johonkin, eksyi johonkin mittaamattomaan.

Mutta ennen kaikkea Bas Jan Ader, romanttisen käsitetaiteen edustaja, joka katosi merelle 1971, on hahmo joka mittautuu merta ja kaikkea muuta ihmisen kannalta kohtuutonta vasten. Fagerholmia kiinnostaa Bas Jan Aderin putoamiset: taidevideoissaan hän putoaa puusta, tai talon katolta ja monesta muusta. Pudotessaan hän mittautuu; nuo putoamiset viittaavat kohtuuttomiin, musertaviin putoamisiin.

Bas Jan Ader oli aiemmin kokenut haaksirikon: se oli hänen kohdallaan osuva tapa rantautua Amerikkaan.  Hän oli 19-vuotiaana lähtenyt Hollannista, ja otti Marokossa pestin Amerikkaan menevään laivaan.

”Alus haaksirikkoutui Kalifornian rannikon edustalla, mutta kaikki siinä olleet pelastettiin; niin Bas Jan Ader tuli Amerikkaan.” (40)

Myöhemmin hän halusi ylittää Atlantin ja tehdä siitä performanssin.  Vene oli pieni, nimi symbolinen Ocean Wave ja ainoana kirjana mittaamattomalla matkalla oli Hegelin teos. Tapahtuman nimi viittasi haluun kohdata ihmeellinen:

”Vene, jolla Bas Jan Ader aikoi ylittää Atlantin, oli pieni, minimaalinen. Ocean Wave – maailman pienin vene sellaiselle matkalle.  Melkein kuin lankeamista. In Search of The Miraculous”.(41)

Bas Jan Ader katosi merelle, eikä häntä koskaan löydetty.