Ted Hughes: Narsissit

Ted Hughes: Narsissit
- kääntäjänä työryhmä Vesterinen & Urpo
Olin ostanut tilkun viljelemätöntä maata.
Maaliskuussa se yllätti minut. Yhtäkkiä näin mitä omistin.
Padallinen narsisseja, porisemassa hiljalleen.
Teot kullattiin – aarrearkku!
Narsissit aukenivat juuri. Ja niitä tuli lisää –
“Puhallettua vaahtoa”, kirjoitin, “valon alukset!”
Se syöksyivät eteenpäin maan aaltojen
jokaisessa lyönnissä. ”Niiden kuusiteräiset potkurit
kirnusivat vihreänkeltaiset kukinnot
kovasta, taas kerran talvehtineesta klorofyllistä.”
Olin yhä kulkuri.
Elämäni oli yhä rosvousta. Saaliina maa.
Tiesin eläväni ikuisesti. En ollut oppinut
mikä välähdys iankaikkisesta
narsissit ovat. En tunnistanut
harvinaisimman päivänkorennon häälentoa.
Omia päiviäni!
Tuskin muuta sisältöä kuin aistiharhat!
Uneksin lahjoista – uusista varkauksista.
Pidin niitä sattumana, onnenpotkuna. Poimin ne. Myin ne.
Tuon pimeän huhtikuun sateisten verhojen takana
opin tuntemaan syvästi
niiden toisiaan tönivien varsien
pehmeät kirkaisut –
märät pirskahdukset jotka kimposivat
niiden tyttömäisistä tanssimekoista -
juuri kuoriutuneet sudenkorennot, märät ja ohuet.
Jokaiseen pyhään, kirkkaaseen katseeseen
toin näppärää julmuutta. Niin monesti
liu’utin sormiani alas hänen solakkuuttaan,
tunnustelin ydintä, hänen häilyvää lähdettään,
Veden välkettä, josta käsin hän katsoi,
ja napsautin hänet poikki mukulan juuresta.
Pinosin heidän häilyvät keveytensä nikkarinpenkille,
järjestelin ne tusinoittain
(vikuroivat siipilehdet, taipuisat, ilmaa haparoivat, sinkinhopeaiset)
Panin niiden raa’at tyvet vesisankoon
(niiden soikeat, lihaisat tyvet)
Ja kaupittelin ne, seitsemän penniä kimppu. Kaikki menivät.
Silti ne jäivät. Sinä yönä, tyynylläni,
Pääni oli kattokruunu, narsisseista tehty!
Siivet valoa vuotaen, kasvot alas laskettuina,
puettuina Taivasta varten,
kaikkien noiden narsissien sielut kun tapoin ne,
olivat piiloutuneet sisälleni – ahtautuneet sinne.
Pystyin näkemään suoraan niiden tulenhehkuvaan hiljaisuuteen
Kuin näkisi suoraan sikeästi nukkuvan ihmisen
silmän pupilliin, kuin olisin nostanut ylös silmäluomea -
Saatoin tutkia
tuota paperista poimua, säämiskänväristä ja huolimatonta huivia niiden kauloilla,
Ja huulten kudosta. Opin
että se, mikä näytti taftikankaiselta solmulta, avatulta
ja uudelleen löysemmin solmitulta, rypistyneeltä,
oli oikeasti kiinteän valon kalvo.
Ja se, että niiden ydin oli tuoksuton,
enemmänkin syvää totista kovuutta, kiven puhtautta,
aivan kuin jää hengittäisi -
Ne alkoivat huolestuttaa minua. Nekö olivat
vapaat tyttöni, saturnaalinen nunnaluostarini
alushame vatkattua munankeltuaista, niiden liehureunat,
niiden ydin niin elävä ja liikkeessä, niiden paljaat olkapääkoristeet,
Tuo joukko kylmiä tähtiä tärisemässä
irrallaan ja märkänä
Sisäänpäin kävelyä, tummiin pukeutuneet ihmiset?
Yritin kuvitella niitä siellä ulkona – puutarhassa –
Nämä jäykät, kultaiset arkkienkelit jotenkin
veivät huomioni.
Niistä tuli vastenmielisiä,
Kuten atomeista ajatuksena. Tai ajatus
jäähuurteisista galakseista, ajautumassa erilleen.
Kun vajosin syvemmälle, jokainen niistä kohosi korkeammalle,
sisältä valaistu katedraali,
tyhjä tai kaikkitietävä enkelin katse
suuntautui lävitseni -
Se oli Ylösnousemus!
Trumpetti!
Maan painoinen painajainen!
Riuhtaisin itseni vapaaksi.
Liidin
maailmani kanssa, puutarhani, odottamaton
vauvanitkuni suodattuivat suojasäästä –
puistatukseni
vuoden vetoisilla siivillä –

1 thought on “Ted Hughes: Narsissit”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s