Eläin ruusupensaassa

Eräs ruusupensas oli siitä erikoinen, että jonkin eläimen tiedettiin asustavan siellä. Tosin, tuo eläin piiloutui niin hyvin, että kukaan ei ollut nähnyt sitä.

Minäkin olen yrittänyt usein hiipiä ruusuupensaan lähelle, niin varovasti kuin vain mahdollista. Haluaisin nähdä tuon eläimen, haluaisin nähdä asen aterioimassa ja tietää syökö se kukkia, lehtiä tai kirvoja. Jäljistä päätellen se syö ruusuja, mutta hyvin vähän, kukkia katoaa vain sieltä täältä mutta ei koskaan niin, että sen voisi huomata. Sama asia on ruusupensaan lehtien suhteen; kun tarkkaan katsoo, niin voi havaita että saattaa olla että jotain on syöty, mutta yhtä hyvin saattaa olla että ei.

Joskus aurinkoisena päivänä minut valtaa voimakas tunne, että tuo eläin voisi juuri nyt olla lepäämässä siellä. Sisareni väitti nähneensä hahmon kylpemässä ruusunkukassa. Mutta kun hän kuvaili sitä kaunissääriseksi naiseksi, barbin kokoiseksi, tiesin heti että hän oli nähnyt omiaan. Lapsuusleikkejä.

Olen usein tuntenut tuon ruusupensaassa asuvan olennon läsnäolon. Joskus. kun torkahtelen puutarhatuolissa ja pidän kirjaa auringon suojana kasvojeni päällä, havahdun tunteeseen että joku tuijottaa minua. Katse on syvä ja tumma, epäilemättä se on suurisilmäisen olennon katse, aavistan että jokin  tuijottaa minua ruusupensaan varjoista.

Kun kerroin tämän, niin ystävät sanoivat, että se on kissa.

Jos tuo ruusupensaassa asuva eläin olisi kissa, niin miksi oma kissamme ei aja sitä pois. Mitään sellaisia yrityksiä en ole nähnyt. Toisaalta kissamme tuijottaa usein katse tarkkana tuonne pensaan sisään, mutta sitten se venyttelee ja kävelee raukeasti pois.

Minusta tuntuu, että tuo ruusupensaassa piileskelevä eläin on hyvin pieni ja säikky peura. Kaikki havainnot, tai havainnon kaltaiset aavistukset, tuntuisivat viittaavan äärimmöiseen arkuuteen. Tosin minusta tuntuu, että useinki sen katse on julkea. Sen tapa loikoilla aurinkoisena päivänä kukassa, sääret sirosti ruusunlehdellä, sen tapa tarkkailla minua suurilla silmillään lehtien varjoista, ikään kuin näkisin sen  kinkä halusinkin nähdä.

Lopullisen todisteen, tai vahvistuksen aavistuksilleni, sain eräänä iltana kun lähestyin pensasta tuulen alta. Oli jo varsin syksyistä ja pimeää, eläin oli taas rauhallisena ruusujen keskellä. Ensin ajattelin, että kukkien voimakas tuoksu olisi jotenkin huumannut eläimen, koska se pysyi paikallaan, vaikka oli selvästikin jo havainnut minut. Se ei ollut keskittyneenä aterioimaan, se ei lepäillyt, vaan kumman liikahtamattomana se vain oli ruusujen keskellä.

Kyseessä oli selvästi pieni peura, sen kullanruskea karva hehkui himmeästi, sen suuret silmät olivat niin pysähtyneet, että hetken aikaa ajattelin, että onko sinne pensaaseen asettuna vain jokin kuva. Oliko joku piloillaan asettanut ruusujen keskelle peruan kuvan, aivan kuin jossain imelässä postikortissa ?

Mutta sitten sen korva värähti, se katsoi minua vielä hetken, sulki sitten luomensa mutta käänsi yllättäen korvansa minua kohti ja odotti.

Minä pakenin. Oli jo pimeä ilta ja tuo ele tuntui niin pelottavalta. Ehkä eläin asettui vain odottamaan, että sanoisin jotain tai päästäisin jonkinlaisen äänen. Millaista ääntä se minulta odotti, sitä en uskaltanut edes ajatella.

Tänäkin kesänä tuo ruusupensas kukkii paremmin kuin muut, ja usein päivisin asetun sen lähistölle lukemaan. Joskus iltaisin, kun ruusujen tuoksu voimistuu ja käyn puutarhassa sulkemassa kasvihuoneen oven ajattelen usein, että olisipa minulla rohkeutta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s