”Päinvastoin kuin ympäröivän maaseudun aukeilla, missä ilta laskeutuu pikkuhiljaa, Waldenburgissa päivä päättyy yhtäkkiä läntisen taivaan imiessä valon sisäänsä kuin viemäriin, samalla tavalla pelokkaan ripeästi kuin luukut vedetään ikkunoiden eteen. Silloin harvalukuiset jalankulkijat alkavat kompastella oluttupien edustoilla oleviin tynnöreihin, hevosvaunujen tykötarpeisiin, mukulakivien reunoihin, harhateille joutuneisiin halkoihin ja jätesäkkeihin. Jokaisen pimeän ulko-oven edessä on mätäneviä jätteitä ja haju kutsuu niiden ympärille koiria ja kissoja ahmimaan niitä.

Taivaalta katsottaessa kaupunki on kuin vedessä kelluva kynttilä.”

Andres Neuman kuvaa Vuosisadan matkustajan (Tammi 2015, Tarja Härkösen hieno käännös) alkupuolella kaasulyhtyjen ajan kaupunkia ja pimeyden leviämistä. Ja kuin pimeän itsensä synnyttämänä varjoissa piileskelee joku.

”Jo jonkin aikaa on muuan helkilö seissyt joinain öinä odottamassa torin viereisillä kujilla, yövartijoiden ulottumattomissa, seinänvieriin naamioituneena ja varjoihin uponneena.”

Kuka hän on, tai pikemminkin miksi hän odottelee pimeässä murhavälineitten kanssa? Ehkä hän on pelon synnyttämä tunne. Tunne, jota ei ole tunnettu yhtä yleisesti enää 1800-luvun jälkeen. Minusta kiinnostavampaa on kompastelu pimeässä, kadulle jääneisiin esineisiin törmääminen. Nykyään se on harvinaista ja tavatonta, ja siksi vaarallista. Hyvä kulkija osaa käyttää keppia, ja osaa kaatua oikealla tavalla.

 

Advertisements