Kun ajoimme Prahasta kohti S:n kotikylää, hän kertoi varovaisesti papastaan, joka oli sosialistisen realismin kirjallisuusteoreetikko, eikä siinä kaikki: hän oli myös kulttuuriministeri Tsekkoslovakian mustalla 50-luvulla. Vuonna 1968 hän osallistui toisinajattelijoiden jahtiin jo varsin tottuneesti.
Löysin verkosta synkkiä tietoja S:n papasta. Tämä vainosi väsymättömästi avantgardisteja. Juuri hän oli keskeisessä roolissa kun sosialistisesta realismista tuli ainoa hyväksytty taidesuunta Tsekkoslovakiassa. Kuuluisassa kirjailijaliiton kokouksessa 1950 hän rivi riviltä osoitti pannaan julistettavien kirjailijoiden virheet sosialistisen realismin kannalta. Hän teki sen tarkalla kirjallisuustieteellisellä otteella.
Eikä tämäkään riittänyt: juuri hänen johdollaan aloitettiin suuri arviointi, jossa intellektuellit jaettiin hyviin ja pahoihin. Puolue palkitsi nämä toimet, ja pappa oli tukevasti ministerinä stalinistisella 50-luvulla.
S rakasti pappaansa niin kuin kuusivuotias vain voi. Silloin kun papalla oli aikaa, hän jaksoi leikkiä pojan kanssa. Kesäiset päivät, oleskelua teltassa ja papan tuomaa jännittävä lukemista. Oli ehkä eduksi että S oli niin pieni, että ymmärsi vain rakkaan papan, ja joutui kohtaamaan tämän julkisen puolen vasta myöhemmin.
Oli onni, sanoi S, että pappa itse ehti kuolla ennen kommunismin kaatumista. Hän ei olisi kestänyt totuutta. Jäin miettimään sitä, että perustuiko tämä totuuden pakoilu ideologiaan, mutta epäilen että yhtä paljon se saattoi perustua sosiologiseen kirjallisuusteoriaan.
Epäilen,että erehdys perustuu järkähtämättömään teorian mukaiseen aineiston tarkasteluun. Minä rakastan teoriaa, monenlaista. Mutta teorian looginen toteuttaminen pelottaa, kun se asetetaan palvelemaan mitä tahansa tulkinnan väkivaltaa.
Vaaditaan kait järkähtämätöntä loogisuutta, että näinkin lahjakas ihminen pystyy selittämään hyvin loogisesti, miksi modernismi ja avantgarde edustavat taiteen rappiota, ja miksi tulevaisuus on sosialistisen realismin.
Kun löysin tietoja ystäväni papan taidepoliittisesta toiminnasta Tsekkoslovakiassa, näyttää, että tulkinnallinen varmuus jähmetti hänet onnettoman varhain.
Avantgarde teki vahvasti uutta tulemistaan sodan jälkeiseen Prahaan, ja nimenomaan sitoutuneena kommunistiseen puolueeseen. Legendaarinen Karel Teige oli ilmeisesti papan ystävä ja keskustelukumppani ennen sotaa, mutta ei sen jälkeen.
Ja kun keskustelu lakkaa, alkaa diktatum, sanelupolitiikka.
Kommunistisen puolueen sisällä Karek Teige kävi häviöön tuomittua taisteluaan avantgarden puolesta – ja nimenomaan S:n papalle hän tuli häviämään. Vaikka Teige teki useaan otteeseen ”katumusta” puolueen edessä, mikään ei riittänyt. Edes hänen oikeaoppinen väitöskirjansa intelligentsijan roolista kommunismissa ei auttanut.
Ilmeisesti pappa oli henkilökohtaisista syistä päättänyt toisin. Hän suoritti Teigen lopullisen arvion lähes halveksivasti vuonna 1950. Kirjallisuustieteellisen tekstianalyysin korvasi nyt henkilökohtainen mielipide ”olevinaan globaalista, freudilaiseen mystiikkaan ja dekadenssiin sortuneesta pikkumaisesta taiteilijasta”.
Kommunistisen älymystön historiasta saan lukea, kuinka pappa oli pitkän aikaa vainonnut entistä ystäväänsä. Teige kirjoitti hänelle kirjeen vielä 1950, mutta sen jälkeen mies alkoi murtua, sai sydänkohtauksia, joiden väitti johtuvan tästä vainosta, ja kohtaukseen hän lopulta kuoli vuonna 1951 alle 50-vuotiaana.
Kiipeämme S:n kanssa vuorelle, jolta aukeaa näkymä kylään. Hän kiinnittää huomioni koulurakennukseen, ja toteaa että se on hänen pappansa ministeriaikana sinne rakennuttama. Sanon, että kylä pysyi varmaan elinvoimaisena sen takia.
S ei vastaa.
Metsäpuutarhat 