Avainsanat

,

“Kun kesä kääntyi syksyksi, aittaan ahdettiin tuokkosia, säkkejä, saaveja ja purnukoita.” (Paula Havaste, Tuulen vihat 2014.)

Tämä lause vie kauas 1100-luvun metsäläiskulttuuriin, juuri ennen kuin kristinusko sen tuhosi, kirosi yrtit sekä sienet. Mutta ennen keräilykulttuurin romahdusta, tuohisissa tuokkosissa oli kuivattuja mustikoita, pihlajanmarjoja ja sieniä. Säkeissä oli hieman viljaa. Saaveissa oli suolattua lohta, lahnaa, särkeä ja lammasta, nautaa sekä hirveä. Purnukoissa oli survottua puolukkaa, lakkaa ja hapatettua kaalta ja naurista. Orsilla oli ehkä kapakalaa kyllästymiseen asti järsittäväksi.

savutupa

Itse olen koonnut säkillisen pihlajanmarjoja kuivamaan, tarkoitus on antaa linnuille vitamiineja talvella. Linnuilta kun nuo säilömistaidot puuttuvat. Niillä ei ole kulttuuria, ne eivät osaa säilöä ruokaa talven varalle.

Luen mielelläni Paula Havasten etnologisia romaaneja loitsivista naisista ja metsäläisten ruokakulttuurista. Hän on usein romaaneissaan jäljittänyt metsässä elävien ekosysteemiä, jonka tuhoaminen päästi puutteen ja anemian valloilleen. Valistus oli seitsemänsataa vuotta myöhässä ja ymmärsikin vain maataloutta.

Ennen kristinuskoa näillä metsäläisillä oli suunnilleen puutarhan kokoinen pelto savupirtin vieressä, ruohokumpare lampaille ja parille lehmälle. Varsinainen ruoka tuli metsästä ja järvistä. Villiruoka oli täysin jalostamatonta; vitamiinien, raudan ja hivenaineiden määrät olivat sitä luokkaa, että nykyaikaiset teveysruuatkaan eivät yltäisi siihen. Ja päälle pakuria. Pääkipuun asperiinia pajunkuoresta. Mutta silti, kun tuli talvi, niin vitamiinit, terveys ja pulleus jäivät kesään. Tilalle tulivat laihtuminen, puutostilat ja sairaudet.  Ei ollut kulttuuria, ei talvesta selviämisen säilöntätaitoja.

Jospa valistus olisi tullut kristinuskon sijaan: metsä, pirtti ja niitty olisivat tulleet samanĺaisen kehittämisen kohteeksi kuin maatalous sitten 1800-luvulla. Valistunut keräilytalous: marjojen, sienten, yrttien, mahlojen ja uutteiden käyttö, harkittu riistan syönti, rikas kalastuskulttuuri – ajoittain kuvittelen kaikkea tuota, ja mietin että jokin ratkaiseva jumala jäi puuttumaan.

Minulle valistus on suunnilleen samaa kuin maan parannus ja lukeminen. Hyvä asumus ja puutarha suuren ja hienostuneen metsän reunalla.

Metsäläisten kulttuuri tuhoutui, ehkä siksi, koska heillä oli vain metsän jumalia. Ei jumalaa, eikä kulttuuria, joka olisi pitänyt heistä huolta talvella. Toki on syytä kumartaa Kuippanaa ja hyvää vaimoaan Hyyperää; he antoivat pienriistaa talvellakin. Metsässä vallitsivat myös Marjatta ja Hiisi, joille kuuluivat isot eläimet antinaan harvinainen lihan ylensyönti. Havasten romaanissa on kuvaus siitä, kun kaadettiin karhu. Pyhä riitti vaati että karhunlihaa sai syödä vain yhden vuorokauden ajan. Kaikki kutsuttiin ahmimaan lihaa niin paljon kuin vain pystyi, koska metsän jumala kielsi karhunlihan säilyttämisen. Se oli loogista. Vahvin siinä maailmassa oli Tapio, tuo tuntematon villeys, joka piti kulttuurin loitolla eikä sallinut säilöntää. Kaiken lisäksi juuri Tapio lähetti tuulen kirot ihmisten kimppuun silloin kun heidän terveytensä oli heikoimmillaan. Tapio siis vihasi ihmistä.

Havasten Tuulen kirot -romaanissa on kuvattu savupirtin elämää todenmukaisesti, yhdessä haamujen kanssa. Noita heikkoja varjomaisia hahmoja oli paljon. Kuvaavaa: ihmiset kärsivät anemiasta, haamut jurottivat nurkissa.  Eikä Kristuskaan ollut se, mitä kaivattiin. Lupaus ”jokapäiväisestä leivästä” on vieras keräilijöille, jotka eivät tarvitse leipää. Kristus valmisti vaan tietä vehnäkulttuurille.

Mutta missä oli vitaminijumala, kun sitä olisi tarvittu.

 

Mainokset