Avainsanat

, , ,

Hepburn2

Summertime in Venice (1955) tuo esiin keski-ikäisen Katherine Hepbunin emotionaalisen Venetsian, ja elokuvan aiheena tuntuu olevan kauneus.  1950-luvun kauneudessa on kiiltokuvamaista hehkua, ja unelman kaltaisia värejä. Samalla vaikuttaa siltä, että juuri tässä filmissä Katherine Hepburn on neuroottisimmillaan.

Muutamissa blogiteksteissä olen jo ihmetellyt 50-luvun elokuvien kesiä. Pitkä kuuma kesä ja Paul Newmanin öinen vonkaus naisen ikkunan takana. Tämän lisäksi myös Tervetuloa  ikävä -elokuva tuntuu nyt katsottuna siltä, kuin miehillä ei olisi ollut olemassa ihmissuhteiden tajua vielä 1950-luvulla. Tuolloin kaikki vaikutti niin viattomalta, niin miehetkin. Nyt katsottuna kaiken takaa jyrisee jotain traagista ja lyijyistä, aivan kuin se juuri saisi 50-luvun värit hehkumaan niin kiiltokuvamaisina. Mutta jos päättää seurata tuota kauneutta, antautua sille, voi kokea eräänlaista onnea siitä, että noihin hymyihin, noihin eleisiin on tallentunut paratiisi, se viattomuus joka voi loistaa koko voimallaan vain siksi, että hirviö on läsnä vaikka sitä ei näykään.

Hepburn3

Illat ja aamut kesäisessä Venetsiassa: raukeat aamutakkihetket, sentimentaaliset iltahämyt ja Hepburn asunaan klassista valkoista sekä amerikanhymy. Mutta aamut ovat valmistelua ja illat jäähdyttelyä, sillä päähenkilön sielu paljastuu keskipäivällä. On yksinäisyyden hetki, Hepburn istahtaa ajatuksissaan Plazza San Marcon kahvilaterassille. Hänen kasvoiltaan voimme lukea kuinka levoton ja neuroottinen päähenkilö on, ja toisaalta kuinka onnellinen – jopa autuas – hän välillä onkaan.

Tuo yksinäinen hetki on eräs vaikuttavimmista kasvonilmeiden draamoista minkä olen filmillä nähnyt. You Tuben klippinä tuo kohtaus on nimeltään ”Missed opportunity”, ilmaus joka aikanaan olisi ehkä ollut liian totta. Me näemme tuon nyt, monta vuosikymmentä myöhemmin: Katherine Hepburnin epätoivon – väläyksen 50-luvun kauneutta.

hepburn9

Samalla voimme aavistaa, kuinka kuvaaja on kamppaillut valojen ja värien kanssa saadakseen kauneuden filmille. Välimeren valo ei ole helppo, se tekee kuvaajan yhtä ujoksi ja kiihtyneeksi kuin Katherine Hepburnin.

Päähenkilö kamppailee tunteidensa kanssa, yrittäen säädellä sen heilahtelevia balansseja. On keskipäivä, kun Hepburn, punaisessa mekossaan, istahtaa pöytään ja katselee ohi kulkevia pareja. Kevyessä, oranssin punaisessa mekossa on sama leikkaus kuin nuorella äidilläni eräässä valokuvassa: äitini mekon väriä en tiedä mutta . Äiti on vielä 18-vuotias tyttö, hänellä on samanlainen leikkaus hiuksissaan kuin Hepburnilla, joka on tuolloin jo 47 vuotias.

Yksinäinen, keski-ikäinen Hepburn, istahtaa terassille ja hetken ajan kaikki balanssit ovat sekaisin. Mitä näemme: hän nostaa kasvonsa ja nauttii, yllättävä autuuden tunne tulvahtaa yli. Onnen tunne vaikuttaa jopa hieman liian voimakkaalta, Hepburnen ilme heilahtaa päinvastaiseen, kun hän seuraa ohi kulkevia pareja: kuinka heidän kehonsa taipuvat yhteen. Jostain syystä hän hätääntyy, vilkuilee ympärilleen ja yrittää rauhoittua siemaisemalla vettä. Mutta epätoivo on herännyt, hänen asentonsa muuttuu varautuneeksi, yksinäisyyttä ja suojattomuutta ilmaisevaksi asennoksi. Saman tien hän on peloissaan siitä, että joku voisi nähdä hänen erillisyytensä. Säpsähdellen hän vilkuilee taakseen, ikään kuin pelkäisi ja odottaisi jonkun olevan lähellä. Ja jokin on lähellä, mies seisoo taustalla niin että Hepburn ei häntä näe, mutta me näemme. Myös eräässä aiemmassa kohtauksessa samalla terassilla tapahtuu juuri sama: Hepburn vilkuilee taakseen kuin aavistaisi jonkun hurmaavan italialaismiehen olevan lähellä, ja katsoja tietää, että niin onkin.

Yksinäinen hetki terassilla kertoo yrityksestä hallita tunteiden vaihtelua, on se sama skaala, jota Hepburn käyttää monissa filmeissä ennakoimassa rakastumista. Hieman aiemmin African Queenissa  (1953) hän teki sen tempun ensimmäisen kerran; kutsun sitä termillä Falling-in-Love 50-luvun malliin. Siinä esitetään, kuinka vastusteleva, epäröivä ja arka ihminen vähitellen avautuu, luottaa, innostuu, antaa kaikkensa ja enemmänkin. Se on Falling-in-love sananmukaisesti.

Kohtaus San Marcon terassilla on edellisiäkin parempi, koska se esittää pelkän menetetyn tilaisuuden. Tietyssä mielessä kohtaus sisältää koko elokuvan, ilman rakastuneisuuden sivupolkua. Summertimen pitkässä loppukohtauksessa päähenkilö lopettaa romanssin. Elettyään ensin koko Falling-in-Love draaman pelkoineen, vastusteluineen ja antautumisineen, onnen tunteineen – hän päättää että se riittää. Viimeinen yhteinen päivä italialaisen rakastajan kanssa on jo kauniin muiston valmistelua: päähenkilö pitkittää jäähyväisiä aivan äärirajoilleen asti, kärsien eron tuskasta mahdollisimman pitkään, ammentaen sen vivahteista niin että myöhemmin hänellä riittäisi muisteltavaa. Myös sitä kestää katsoa: eron tekeminen on Missed-opportunity draamaa, pitkää ja puhdistavaa, katsojat kyyneliin saattava.

Mutta tässä terassi -kohtauksessa kaikki tapahtuu nopeasti: sankari tulee väärällä hetkellä, vaihtaa muutaman sanan ja poistuu. Juuri, kun päähenkilö on keskellä sisäistä kamppailuaan mies tulee paikalle, Hepburn hymyilee avuttomana, hän on juuri onnistunut rakentamaan suojamuurin ympärilleen. Hän on kääntänyt pöydässään olevan tuolin niin, ettei siihen voi istua. Sillä hetkellä sankari huomaa tuolin, luulee olevansa häiriöksi ja poistuu. Samalla voimme nähdä Hepburnin hetkeen jähmettyneenä: sieraimet laajentuneina, sisäänpäin tuijottavana, suupielet alaspäin kiristyen kuin tuomiotaan  kuuntelemassa.

hepburn8a

Sattuma ja oikeahetkisyys antaa odottaa, kohta se onnellinen käänne tapahtuukin ja kiiltokuvapari voi viettää ihanaa aikaa yhdessä. Ja kun mies kertoo haluavansa elää tämän kanssa, nainen pakenee ja valitsee taas kerran yksinäisyyden ja etäisen kauneuden.

Tämä on elokuvan ydin, yksinäinen keski-ikäinen toimistotyöntekijä on tehnyt matkan Venetsiaan, elämän kauneuteen, kokenut rakkauden, säikähtänyt kokemuksensa voimakkuutta ja paennut. Kyseessä on tietysti yleisempi, kuin 50-luvun kokemus. Mutta edessämme on kaunein mahdollinen pari, heidän onnensa on kuvattu sentimentaalisesti ja kiiltokuvamaisissa väreissä – mutta tuo ei olisi mitään, ellei Hepburn itse esiintyisi mahdollisimman epävakaana persoonana, se tuo lähelle tuon kauneuden.

Lähes koko ajan päähenkilö käyttää kaitafilmikameraa ja kuvaa Venetsiaa. Hän kuvasi lähes kaikkea, paitsi miestä johon rakastui – sekin on niin 50-lukua. Kuvaaminen ei vielä ollut sekoittunut elämään sillä tavalla kuin nyt on. Kuvittelen sitä ylivalottuneiden ja hämärien otosten määrää, mitä nainen katselee Yhdysvaltoihin palattuaan. Ehkä mukana on muutamia kuivia, joissa muut eivät näe mitään erityistä – kuten Piazzalla lentoon pyrähtävät kyyhkyset, tai sanoisinko lentoon säikäytetyt kyyhkyset – ja päähenkilö muistaa kuinka kaunista se olikaan. Hän istui Plazza San Marcon kahvilaterassilla ja nautti elämästä täysin siemauksin.

 

Mainokset