Avainsanat

,

herneversot

Laiduntaminen on tänä keväänä antoisampaa kuin aikoihin, valoa on ollut enemmän ja pilvisiä päiviä vähemmän. Keväissä on suuria eroja: valoa on nyt kertynyt, se on muuntunut himottavaksi lehtivihreäksi. Laidunnan ikkunalle asetetun kaukalon äärellä kuin härkä, mietteissäni ja rehevää herneevartta pureksien.

Vihreä kehittyy huomaamatta, sitä ei saa tarkkailla, kaikki pitää tehdä jotain muuta ajatellen. Jos alat odottaa kasvin esiin tulemista, niin aika hapattaa sinut. Tällä ei siis ole mitään tekemista ajattelun kanssa, tämä on tavallisen sähkömiehen hommaa.

Kourallinen nalleja kaukaloon jossa on jo kourallinen multaa, kastelu ja pimeän komeron hyllylle latautumaan. Kun pienet johdonpätkät työntyvät esiin kaukalo siirretään ikkunalle ahmimaan valoa.

Voisin pohtia pitkäänkin tätä valon ja pimeän dialektiikkaa, epäilen että sille ei ole luonnollista selitystä – tai se selitys ei puhuttele meitä. Jostain syystä hernekylvös tarvitsee pimeän hetken, oikopäätä valoon laitettuna ne eivät ymmärrä mistä on kyse ja happanevat niille sijoilleen. Ja silti, ne eivät tarvitse kuin muutaman päivän aikaa latautua jossain siellä yöpuolella, ennen kuin ovat valmiit astumaan esiin.

Valoon tuotuna ne alkavat työntää vireitä johtojaan. Ne ovat niin eläviä kääntyillessään, koko ajan ne tunnustelevat valoa ja piuhottavat tilaa jossa ne ovat. Olen huomannut, että hämäränä ja matalapilvisenä keväänä ne tuskin onnistuvat lehtimään, ne työntävät pelkkiä kärhiä ikään kuin haravoisivat valoa. Mutta tällaisessa valokylläisessä keväässä ne avaavat pienet aurinkopanelinsa aika pian.

Ja sitten on vielä syöminen, nauttiminen ja pureskelu joka vaatii omat taitonsa. Alkajaisiksi ehdotan, että herneenvarteen tartutaan samalla tavalla kuin viinilasiin, jalasta. Sitten varren voi kohottaa ikkunan eteen ja katsella lehdettömiä puita ulkona.

Advertisements