Avainsanat

, ,

Jouluinen anteliaisuus. Tässä Truman Capoten tarinassa se on hienostunut monivaiheiseksi hedelmäkakkujen tekemiseksi – kyseessä on valtava määrä hedelmäkakkuja. Tarina asettaa lukijan seuraamaan lahjan antamisen prosessia, paljastaen jotain olennaista. Itse tehty lahja tarkoittaakin ehkä lahjan syntymisen kokemista.

”Minä tiesin sen jo ennen ennenkuin nousin sängystä”, hän sanoo ja kääntyy pois ikkunasta määrätietoinen into silmissään. ”Raastuvan kellossa oli niin kylmä ja kirkas ääni. Eikä lintujen laulua kuulunut lainkaan, niinpä niin, ovat menneet lämpimämpiin maihin…”

Aina sama tarina: Jonakin marraskuun aamuna ystäväni ikään kuin virallisesti julistaa joulukauden alkaneeksi …
”Siellä on  hedelmäkakkuilma! Käy hakemassa kärry!”

Kärry – ränsistyneet lastenvaunut – ohjaamme yhdessä ulos puutarhaan ja pekaanimetsikköön.

Truman Capoten tarinassa, osana kuuluisaa Aamiainen tiffanylla teosta, kerrotaan ”Joulumuisto” eli miten köyhä muori valmistaa kolmenkymmentä hedelmäkakkua  lahjoitettavaksi lähes tuntemattomille. Kakkuaineita varten tarvitaan kokonainen kärryllinen pekaanipähkinöitä. Kertoja on 7 vuotias poika, jonka kanssa muori kerää hyvän talvisään koittaessa, hedelmäkakkuilmalla, poimimatta jääneet ja maahan pudonneet pekaanipähkinät:

”Kolmen tunnin kuluttua olemme taas jo keittiössä ja kuorimme tuulen pudottamia pekaanipähkinöitä, joita on kukkurallinen kärrylastillinen. Selkämme ovat tulleet kipeiksi niitä poimiessamme: kuinka vaikea niitä olikaan löytää lehtien kätköistä, huurteisesta, pettävän näköisestä ruohikosta (koska suurin osa satoa oli jo ravistettu puista ja myyty muiden ihmisten so. puutarhan omistajan toimesta.) …

Keittiö alkaa pimetä, ja pimeä muuttaa ikkunan peiliksi, kuvamme sekoittuvat nousevaan kuuhun , kun puuhaamme takkavalkean ääressä. Vihdoin, kuun ollessa jo varsin korkealla, heitämme viimeisen pähkinänkuoren tuleen ja yhteen ääneen huokaisten katselemme sen syttymistä. Kärry on tyhjänä ja kulho ääriään myöten täynnä.”

Seuraavana päivänä ostetaan hedelmäainekset, muori ja poika ovat koko vuoden keränneet säästöjä ostoksiin: kirsikoita, sitruunia, inkivääriä ja vaniljaa, säilöttyä havajilaista ananasta, pomeranssinkuoria, rusinoita, saksanpähkinöitä ja viskiä ja valtavat määrät jauhoja, voita, munia, ryytejä ja höysteitä.

Musta hella, hiilillä ja haloilla lämmitetty, hehkuu kuin valaistu kurpitsa. Munanvatkaimet hyrräävät, lusikat pyörivät voi- ja sokerikulhoissa, vanilja makeuttaa ilman, inkivääri väkevöittää; hyväilevät, nenää kutkuttavat tuoksut kyllästävät keittiön, täyttävät talon, ajelehtivat savupiipun pilvien mukana ulos maailmaan. Neljässä päivässä työmme on tehty. Kolmekymmentä ja yksi kakkua, viskillä kostutettua, lekottelee ikkunalaudoilla ja hyllyillä.

Ketä varten ne ovat ?

Ystäviä varten. Joiden ei välttämättä tarvitse olla naapureita – suurin osa kakunsaajista on henkilöitä, jotka olemme tavanneet  kukaties kerran, tai ehkä emme lainkaan. Ihmisiä joihin olemme mieltyneet. Kuten presidentti Roosevelt.” (158 – 164)

 

Advertisements