Avainsanat

, , ,

Mukaan tarttui kaupasta ihan tavallinen Presidentti brie -juusto. Jostain syystä heti ostaessani ajattelin, että onkohan tässä makua. Ja olihan sitä, kutsuin makua lehmäiseksi. Nautin siitä ensimmäisen palasen keksin ja mansikkahillon kanssa. Kun otin toisen palan paahdetun kauraleivän kanssa huomasin jo, että tämä makuhan on erityisen lehmäinen verrattuna muihin brie-juutoihin.

Voisi sanoa myös ”lehmän henkäys”, ilmaus joka ei kuulu realistiseen navettaproosaan. Klassisessa kielen käytössä se viittaa rustiikkiseen (lue: maalaiseen ja materiaaliseen) muistoon. Lehmän henkäys tarkoittaa oikeastaan vastalypsetyn maidon tuoksua, eikä lehmän hengitystä. Tosin se voi viitata vasikan hengitykseen sen jälkeen, kun se on lutkuttanut maitoa.

Minulle lehmäinen on läheisyyden haju. Samoin kuin isäisyys, jossa on aina hieman hienhajua tai äitisyys, jossa on jotain vauvantuoksun tapaista. Lehmäisyyden saattoi aikoinaan aistia, kun nojasi väsyneenä lämpöiseen lehmään, jota äiti oli lypsämässä.

Se on muistuma menneestä maailmasta, kuitenkin ajasta jolloin kaikki maito meni  Valion kitaan pastoroitavaksi. Lehmäisyys katosi, tietysti. Kuinka voisikaan niin herkästi haihtuva tuoksu viipyä enää maidon ympärillä. Maitopurkissa sitä ei ole, ei arkiedamissa. Nyt tuntuu, että juuri tuo läheisyys, lehmäisyys on sattumalta säilynyt juuri tässä brie-juustossa.

En muista näin voimakasta lehmäisyyttä aiemmin nauttimissani brie-juustoissa, ehkä tässä on sattumabakteereita mukana. Enemmän uskon kuitenkin siihen, että sillä hetkellä kun maistoin juustoa sanoin: hmm … lehmäinen.  Minulle syntyi tuo maku. Kun pian taas palasin juustolle, jo valmiina maistamaan siinä lehmäisyyden, niin tuon sanan vaikutus makuaistiin oli jo niin voimakas, että varsinaisesti maistelin jo tuota sanaa. Otin siis lohkon lehmäisyyttä, joka oli vähitellen vallannut koko juuston.

 

Mainokset