Avainsanat

, , , ,

Mummon kesäkeitto poikkesi kaikista muista, koska siinä ei ollut maitoa, vastaava pehmeys liemeen tuli pienestä määrästä riisiä.

Täytyy mennä kauas talonpoikaiseen elämäntapaan 60-luvulle ja isoon pohjalaistaloon Pynttärin niemellä, ja nähdä nutturapäinen mummo rapulla kutsumassa väkeä syömään. Ulkopuolisille sitä voi kuvata lähes Niskavuoren taloksi: iso kuisti ja näyttävät raput, elämäntapa jonka tehomaatalous romahdutti, ja makujen hienous, joka katosi kun viljelijöiden omakin ruoka muuttui rehuksi.

Tietty talonpoikainen sivistys, sitä voi jäljittää myös lautaselta, sekä kesäkeiton rituaalisesta asemasta vuoden kierrossa. Siinä lapsi oppi tietyt perusmaut, jotka tulevat maasta, juureksista.

Kesäkeitto, oman puutarhan sadosta, se on vaalittu juhlaruoka. Ensimmäinen kesäkeitto on rituaali, mummo ilmoittaa pöydän asetussanoissaan: kesän ensimmäinen oman maan antimista tehty kesäkeitto. Kaupan aineksista kesäkeitto olisi voitu tehdä aiemminkin, mutta sitä ei tehty. Tähän rituaaliseen keittoon hyväksyttiin vain omat viljellyt maan antimet, ei esimerkiksi nokkosta, joka oikeasti olisi tarjonnut kesän ensimmäisen keiton ainekset.

Talonpoikaisessa sivistyksessä oli se heikko puoli, että se arvosti vain viljeltyä ja vainosi polttajaista. Se, että maalaistaloissa ei syöty nokkoskeittoa, vaikka raudan ja vitamiininen puute oli ilmeistä, näyttää nykyään tyhmyydeltä: miksi kulttuurin ja luonnon välinen raja oli niin järjettömän vahva. Me lapsetkin vihasimme polttajaisia; kun ne hipaisivat reisiämme, muistimme että ne edustivat silkkaa pahuutta.

Talonpoikainen perunakulttuuri ei nokkosta hyväksynyt. Pappa harrasti varhaisperunaa viljelemällä sitä pienissä turveruukuissa. Se maku, se perunakulttuurin riemukas hetki, kun nahkean kellariperunan sijaan pappa tuo pienet varvassarjalta näyttävät perunansa keittiöön, siitä pappa haki kevätkokemusta.

Meille lapsille tuntui mukavalta se, että kaikki mitä keitosta löytyi oli pieniä kasvavia lapsivihanneksia. Perunoita kuin vapaita, kultaisia porkkanan lantteja, pieniä herneenpalkoja – silloin kun herneet eivät vielä olleet tarpeeksi isoja. Kukkakaalen palat tulivat vasta syksyllä. Parasta mummon kesäkeitossa olivat kuitenkin pienet punajuuret, ne eivät värjänneet lientä kuin vähän, ja niiden maku oli jotain aivan uutta.

Niiden maku, pienten juuresten maku. Mummo osasi mietojen makujen taidot ja pehmeyden, lisäksi hän harrasti talonemäntien voikulttia. Se oli heidän arvokaasta kultaansa. Lapsista pienimmät söivät lähes pelkkää voita, johon oli sekoitettu hieman perunaa joukkoon. Se oli kohtuutonta. Mutta kesäkeitossa mummo hallitsi maut, mikä tarkoitti kohtuullista voimäärää, ja vähäistä suolaa sekä vain aavistuksen verran valkopippuria.

Kesäkeitto oli lapselle talonpoikaissivistykseen ensimäinen vaihe: tietynlaisen maun ja mieltymyksen herättäminen, sekä vihkiminen perunaan. Niin – peruna ja voi, niihin olen heikkona edelleen. Tosin 60-luvun jälkeen meihin kaikkiin mätettiin rehuperunaa; suomalaisen ruokakulttuurin romahdus alkoi tehomaatalousperunan johdolla, ja lapset alkoivat inhota perunaa. Onneksi sitä ennen olin jo leimautunut hyvään perunaan, kuten myös porkkanaan, punajuureen, herneeseen. Silloin makuni leimautui juureksiin, juuri kesäkeitossa, kun ne olivat vasta-poimittuja ja parhaita. Hyppysellinen globaalia kulttuuria tuli mukaan jo silloin riisin myötä.

Nyt kun aikaa on kulunut ja ruoka-makuni on moneen kertaan muuttunut, on hyvä huomata että rustiikkiset maalaisruuat ovat myös hienostuneita. Minun touhuni lähiruokien, oman puutarhan, metsämarjojen ja sienien sekä kalojen kanssa on rustiikkista, se on eleissä ja raaka-aineiden käsittelyssä, ja sen tietyn ronskiuden huomaa jokainen, joka on nähnyt minut keittiöpuuhissa.

Advertisements