Minä toin symposiumiin kuhan ja hauen, ihan vaan keittoaineksiksi, muistamatta ollenkaan keittoon liittyvää loitsua: niin kuin kuha irtoaa luistaan, ja niin kuin hauki luistaan irtoaa, niin poreilkoot myös puheenaiheet, niin irrotkoot sanat kielen kantimistaan.
Symposium tarkoittaa yöllä yhdessä istuvaa keskusteluryhmää, ystäviä joka syövät ja juovat samalla kun puhuvat. Ruokailusta se poikkeaa jyrkästi: nyt ei olla illallisella vaan nyt ollaan brainstorm. Sitä luonnehtii mielen juolahdukset ja irtonainen kieli. Ruoka on pelkästään keskustelun katalyytti. Illallisille kuuluvat ruokapuheet ovat kevyitä ja konventionaalisia, ne tähtäävät seuranpitoon. Syposioniin liittyvät puheet eivät ole välttämättä seurallisia, parhaimmillaan ne ovat hallitsemattomia, kontrollistaan karanneita, väärässä yhteydessä vaarallisia.
Säätelyä varten oli symposiarkka. En muistanut, että muinaisissa symposiumeissa se säännösteli juomat, se katsoi kuinka paljon kenenkin tuli humaltua, ei sopivaisuuden vaan puhetulvien hallinnan kannalta. seurueen jäsenten ei itse tarvitse välittää mistään. Joskus riittää se, että yksi henkilö on puhetulva. Joskus syntyy dialogi – kahden henkilön läpi menevät sanapyörteet. ”Dia” ei viittaa vuoropuheeseen vaan toistensa läpi menevään sanavirtaan, logoksen virtauksiin. Keskustelu siis poreilee ja symposiarkka säätelee, kiehuttaa, pitää huolen kokonaisuudesta. Siis puheista, valloilleen päässeistä sanoista, sanoista jotka ovat olleet lukkojen takana.
Resepti analogioista:
– puhutaan mitä sylki suuhun tuo (keitto)
– puhutaan mitä päähän pälkähtää (viini)
– soitetaan suuta (musiikillinen osuus)
Symposium on vanha tapa sanan kirvoittamiseksi niitten kesken, jotka lukevat paljon ja työskentelevät mykkinä sanojen kanssa. Meillä kirjoituksen kanssa toimivilla on paljon sanoja ja lauseita, me luemme ja keräämme niitä päähämme. Lukeminen, alun perin yhteen kokoaminen, sama kuin laskeminen, aiheuttaa kertymiä. Mutta milloin tapahtuu luetun vapaaksi päästäminen? Leukaluiden irrottelua varten on symposium, yhteen kokoontunut seurue, jossa luiset lukot irrotetaan – symposiumissa hörpitään, pureskellaan ja puhutaan.
Kirjailijatalolla oltiin Kristian, Juri, Marko ja mä. Oltiin kesäisesti: Kristian matkailleena (suomen ja englannin runokielten välillä), Juri hyvässä työvireessä (piste Nollapisteessä), Marko koomisessa vireessä (ihmisiä tavanneena), minä Wienistä kiihkeänä.
Sopan ja saunan kautta yöhön johdatteleva symposium alkoi sillä, että kiehuttelin kokonaisia kaloja kattilassa. Myöhemmin huomasin, että juuri niin pitää tehdäkin. Rankaruodot irrotetaan rikkoutumatta, kaiken varalta. Nyt saa puhua mitä vaan, aamulla sitä ei muistella. Aivan kuin kuha ja haukikin voisivat aamun hämärissä ottaa ruotonsa ja palata Jyväsjärven vesiin.
Soppa, voi sitä kutsua buillabasseksi, koostui pelkästään kaloista ja liemestä. Mukana oli myös hieman lohta, ilman ruotoja, vain maukkaan rasvansa takia. Utopistinen elementti liittyi liemeen, sillä jos kalat tarjoavat keittoon lihansa niin viini tuo liemeen happamuutensa, ja me voimme nauttia lähes absoluuttisen suolatonta soppaa. Suolan käyttö on tässä yhteydessä tabu, monet muut mausteet ovat sallittuja, niiden vaikutuksesta keitto syötiin huolella loppuun, kaloja ja lientä kiitettiin, ennen kuin laskeuduttiin kellarisaunaan.
Metsäpuutarhat 
5 vastausta aiheeseen “Kalakeitto symposiumissa”
Oletpa hauskasti kirjoittanut niin tylsästä aiheesta kuin syömisestä. Kalastaminen liittyy siihen. Ilmeisesti olet intohimoinen kalastaja.
Meillä kalastamisesta huolehtii mies ja poika. Poika on erityisesti ”kalavalmis”. Hänen hauki- ja kuhasaalistaan on viime aikoina totuttu syömään. Kala on herkästi pilaantuvaa, siksi se on parasta tuoreena. Onneksi hän itse osaa fileroida saaliinsa, joka käytetään ravinnoksi samana päivänä, mieluummin heti (piittaamatta ruoka-ajoista).
Viimeksi eilen pistelimme suuhumme uunissa paistettua haukea. Ilmeisesti kiireen takia siihen oli jäänyt fileroidessa ohuita ruotoja, joita piti sormin irroitella. Puheet jäivät sitä syödessä ehkä sen takia vähäisiksi. Muutenkin ruokailu on meillä yleensä mekaaninen tapahtuma, jonka jälkeen kukin rientää jatkamaan työtään. Mutta jos on vieraita, silloin on jo toinen juttu. Ääneti ruokaileminen tuntuisi omituiselta, ikään kuin koolla olisi pelkkiä aaveita, kuolleita ihmisiä.
Puheet jäävät helpolla vähäisiksi aterian aikana. Se on jotenkin suomalaista, minullekin on mahdotonta heiluttaa haarukkaa ja jutella, varsinkin jos haarukassa on jotain. Rjuuan jälkeen saatetaan jäädä istuskelemaan ja juttelemaan, nappaamaan kurkku tai juustopala, mutta vuolaat keskustelut perheaterioilla…hmm, ei kovin usein.
Viimeisestä asiasta samaa mieltä. Perhe voi olla niin perusteellisen erimielinen, että oli syötävää ja juotavaa kuinka paljon tahansa, ruoka jäähtyy, ennen kuin sukujen solmut ovat kaikki edes näkyvissä.
Joo tiedän, olen useasti kuljeskellut kello 3-4 kesäyössä talon puutarhassa ihmettelemässä miten voi aamulla näyttää naamaansa tätien ja setien keskellä aamiaispöydässä.
Sitä paitsi: kyllä kai minun olisi pitänyt tiskata sentään!
Voi olla, että Ripsan kuvaama suvun tai perheen keskeinen selvittely ja tulenarat asiat eivät kuuluisikaan ruokapöytään – vaan vapaseen istuskeluun sen jälkeen. Tosin elokuvissa ja näytelmissä sanailu ruokapöydässä, jonkun suuttuminen ja pöydästä poistuminen on voimakasta draamaa. Jos meillä on riidelty pöydässä, niin loukkaanutunut osapuoli yleensä kärsii tuolillaan loppuun asti, ja poistuu sitten. Mutta aterian jälkeen istuskeltaessa suuttunut voi lähteä.
Risto,
tulee mieleen esimerkiksi Tshehovin Vanja-eno. Jo ihan pienenä, kun olin nähnyt näytelmän, mietin kovasti että maatila oli sentään paikka, ja piiat ja rengit ja muut palkolliset hoitivat hommia koko ajan ja kaikki tähtäsi siihen että kiivaasti eksistentiaalisista asioista väittelevät perheen suht. joutilaat jäsenet saivat eksistoida vapaasti. Siis että miks ei istuttu päivällispöydässä ja otettu iisisti?
Sen sijaan juotiin ikuisesti teetä, johon liotettiin hilloa.
Asia kyllä on vissiin niin, että päivälliset pitää järjestää niin, että ihmiset eivät saa mahakatarria, vaan ovat ainakin sen aterian ajan hyvällä tuulella.