Meri on mittaamaton, mittakaavaton, kohtuuton – mutta miten sen kohtuuttomuuden muuten kokisi kuin mittautumalla sitä vasten. Se mikä on luvutonta sitä ei voi lukea, ja se mikä on hahmotonta sitä ei voi katsella. Kuuntelemisella on tässä erityinen mahdollisuus.
Monika Fagerholmin ja Martin Johnsonin Meri –neljä lyyristä esseetä (Teos 2012) pitäisi ehkä kuunnella, koska esseet on kirjoitettu radiolle ja ruotsiksi. Mutta tässä tapauksessa kuulemisen kuvittelu saa riittää.
Minun kokemukseni merestä ovat varsin vähäiset. Ymmärrän silti, että kuuntelu voisi olla avain meren mittaamattomuuteen, koska olen kuunnellut metsiä, syysiltojen huminaa metsässä.
Pieni jointti herkistää kuulon. Ensin tuntuu äänettömyydeltä, mutta sitten kun huomaa että tuossa äänettömyydessä on pehmeyttä, joskus huminaa joka muistuttaa satojen hehtaarien alasta ja luvuttomien, näkymättömien havuneulasten läsnäolosta.
Olen myös istunut syysyötä järven rannalla samassa kuuntelun puuhassa, ja aavistan että tällainen mittaamattoman ja pehmeän hiljaisuuden sekä huminan kuuntelu on jotain meren meille opettamaa.
Fagerholm palaa Meri –esseissä useaan otteeseen tuohon mittaamattomuuden teemaan, vaikka hän puhuu siitä eri tavoin.
”Langeta. Ikään kuin tuhoutua. Hauraita esineitä – lamppuja, kanamunia – murskautuu putoavien sementtiharkkojen alle.”
Hän muistaa Svea –tätiä, joka tuli Virosta soutuveneellä saariston läpi ja asettui pieneen saarimökkiin kalastamaan pienen Monikan kesäpaikan naapuriin. Svea –täti tuli selvästikin jonkun mittaamattoman läpi. Fagerholm muistelee kuinka eräs hänen sedistään ajoi kapakasta palatessaan veneellä hukkaan, yöllä. Yrittäessään löytää reittiä kotiin hän harhautui johonkin, eksyi johonkin mittaamattomaan.
Mutta ennen kaikkea Bas Jan Ader, romanttisen käsitetaiteen edustaja, joka katosi merelle 1971, on hahmo joka mittautuu merta ja kaikkea muuta ihmisen kannalta kohtuutonta vasten. Fagerholmia kiinnostaa Bas Jan Aderin putoamiset: taidevideoissaan hän putoaa puusta, tai talon katolta ja monesta muusta. Pudotessaan hän mittautuu; nuo putoamiset viittaavat kohtuuttomiin, musertaviin putoamisiin.
Bas Jan Ader oli aiemmin kokenut haaksirikon: se oli hänen kohdallaan osuva tapa rantautua Amerikkaan. Hän oli 19-vuotiaana lähtenyt Hollannista, ja otti Marokossa pestin Amerikkaan menevään laivaan.
”Alus haaksirikkoutui Kalifornian rannikon edustalla, mutta kaikki siinä olleet pelastettiin; niin Bas Jan Ader tuli Amerikkaan.” (40)
Myöhemmin hän halusi ylittää Atlantin ja tehdä siitä performanssin. Vene oli pieni, nimi symbolinen Ocean Wave ja ainoana kirjana mittaamattomalla matkalla oli Hegelin teos. Tapahtuman nimi viittasi haluun kohdata ihmeellinen:
”Vene, jolla Bas Jan Ader aikoi ylittää Atlantin, oli pieni, minimaalinen. Ocean Wave – maailman pienin vene sellaiselle matkalle. Melkein kuin lankeamista. In Search of The Miraculous”.(41)
Bas Jan Ader katosi merelle, eikä häntä koskaan löydetty.
Metsäpuutarhat 
3 vastausta aiheeseen “Kuuntelemisessa on meren suhteen erityinen mahdollisuus”
Olen lukenut tämän aiemmin, mutta nyt luin uudestaan ja hämmästyin lukemaani. Ymmärsin tämän saman tekstin aivan eri tavalla kuin ensilukemalla. Se avautui nyt uudessa mittakaavassa ja muuttui tavallisesta sanonnasta äärettömän ilmaisuksi. Lauseet sulautuivat yhteen ja muodostivat ennen kokemattoman yhteyden, runsauden meren, joka nousi alustaltaan ja huokui meren ja metsän tuoksua, ja mikä ihmeellistä, sitä saattoi kuunnella niin kuin hiljaisuutta, joka on täynnä merkitystä, pieniä liikkeitä suuressa mittakaavassa.
Näen tämän ekspressiivisenä maalauksena, josta silloin tällöin pilkahtaa totuttu todellisuus, joka ei ole tarkoitus. Tarkoitus on ilmaista sanoilla jotain ennennäkemätöntä runsautta.Jotain sellaista, mitä ei arjen harmaudessa piileviä mahdollisuuksia tule kuulleeksi eikä myöskään nähdyksi. Jotain, joka on, mutta jota ei ymmärretä tajuta kaikilla aisteilla.
Mestarillista kädenjälkeä. Kadehdittavaa näkemystä.
Kuva naisista vedessä muodostaa tekstiin sopivan sarjan erilaisia liikkeitä ja eleitä.
Se pelaa omalla tavallaan yhteen tekstin kanssa, puhuu samaa kieltä.
Kiitos kommentista Liisu, syksyllä tämän asian vois kohdata kunnolla: jos ei näe eikä käsitä niin täytyy istua rantaan ja kuunnella 😉
Näissä pienissä kirjallisissa kuvissa on todella jotain aika tavatonta. Minusta näistä ei kannata pitää isoa meteliä, ettei näitä hukkaa metelin alle. Liisun kanssa hyvin tismallisesti samaa mieltä.