Avainsanat

,

Tämä on kauneuden filosofiaa. Missä ollaan silloin kun on kaunista, kun kesä ympärillä paljastaa voimansa, kun on hallitsemattoman kaunista ?

Jokin aika sitten koin Päijänteellä saavani isolla mitalla. Olin keikkunut kiikkerässä veneessä ja sähkömoottorin voimalla pyrkien nousevaa tuulta pakoon. Taivas oli tumma ja samaan aikaan laseva aurinko puhdisti taivasta. Draama ukkospilvien ja seesteisen illan välillä sai minut unohtamaan keikkuvan veneeni ja antautumaan hämmästelylle, tai isolle hämmästykselle. Aurinko laski Jyväskylän kaupunkiin, silmäluomen tavoin taivas raottui vain vähän. Selän takana vastaranta hehkui verenpurkauksien ja mustelmien tavoin.

Rantauduin tuulelta suojaan erään hylätyn laiturin luo, mutta iso ja lähdes salpaava hämmästys ei vähentynyt, koska laiturin takana kohosi jyrkkä vuori, kuin seinä. Se oli lähellä,  kallioseinämä oli tullut lähelle, primitiivisenä tuntemuksena:  se oli asettunut lähelleni. Tunsin sen. Mutta laskeva auringonvalo sai tuon kalliopinnan elämään niin, että se ei tuntunut seinältä – vaan filmiltä. Samassa erotin kanttarelleja erään kannon luona, ne hehkuivat kuin kulta.

Siinä vaiheessa olin joutunut jo kauas tavallisen kauneuden kokemuksen taakse. Kuinka hallitsemattomasti ja vailla mitään rajaa näynomaiset hetket voivat hyökyä ylitse toinen toistaan kauniimpina. Järveltä, taivaalta ja kaiken lisäksi selän takana olevasta kalliosta.

Silti tämä kauneuden kokemus on varsin poikamainen, se muistuttaa seikkailua, joihin saattaa kesäisenä iltana joutua, kun kavereiden kanssa lähtee joelle, ehkä vaan uimaan, mutta josta palaa puolen yön aikoihin väsyneenä, märkänä ja hiljaisena, koska joinakin kesäöinä kauneushyökyjen määrällä ei ole mitään rajaa.

Advertisements