Avainsanat

, , ,

Hetken aikaa saattaa olla lämmintä, kun sade lakkaa ja satut olemaan tuulelta suojaisessa paikassa, voit kokea hetken aurinkoa.Eräästä rantahetkestä on tullut lähes ikuinen. Kyse on J.D Salingerin 1953 julkaisemasta ”Banaanikalailtapäivä” novellista. Mieleltään sekoamassa oleva Seymour Glass on rikkoutuva lasi, joka vielä kerran leikillisen onnen. Hän on uimarannalla, kun 4-vuotias Sibyl tulee hänen luokseen hokien lausetta ”See more glass”.  Heidän välille kehkeytyy leikkisä sananvaihto. Seymour kuljettelee tyttöä uimapatjalla aallokossa ja kertoo tarinan banaanikaloista. Banaanikalat ovat tavallisia kaloja, mutta luolaan mennessään he muuttuvat hirviöiksi, ahmivat banaaneja ja saavat banaanikuumeen johon kuolevat.

Sinulla on hieno uimapuku: Minä sitten pidän sinisistä uimapuvuista.
Sibyl tuijotti häntä, katsoi sitten pönköttävää vatsaansa – Tämä on keltainen.
– Onko ? Tule vähän lähemmäksi.
Sybil astui askelen eteenpäin.
– Olet täysin oikeassa. Olenpa minä hölmö.
– Menetkö uimaan ? Sybil sanoi.
– Harkitsen sitä vakavasti. Voit uskoa, Sybil, että mietin sitä koko ajan.
Sybil koetteli uimapatjaa, jota nuori mies joskus käytti päänalusenaan. – Se tarvitsee ilmaa, hän sanoi.
– Olet oikeassa. Se tarvitsee enemmän ilmaa kuin olen taipuvainen myöntämään.

Salingerin novellia ja edellisen postaukseni Bon Tristesseä yhdistää rantaidyllin yllättävä katkeaminen itsemurhaan. Myönnän lukevani molempia tarinoita 50-luvulle tyypillisinä rantaidylleinä, jota surun ja kuoleman kehys vain kaunistaa.

Mainokset