Sakari Pälsi kertoo joulukärpäsestä. Hänen mukaansa kyseessä on vain yksi, hereille havahtunut kärpänen. Kahta joulukärpästä ei voi olla.
Pälsi muistaa välähdyksenomaisesti kärpäsen maalaistalon talvi-illassa 1800-luvun lopulta. Ennen nukahtamistaan hän katseli kun isä luki öljytuikun valossa lehteä. Kärpänen kiersi valoa, törmäili ikkunaan, seiniin ja sen muistaminen nostaa Pälsin silmien silmien eteen kadonneen maailman. Hän muistaa huoneen hirsiseinät – ne ovat sammalen sekaisella laastilla punertavaksi värjätyt.
Myöhemmin kaupunkihuoneessaan noin sata vuotta sitten Pälsi havahtuu kärpäseen:
”Silloin aivan oikeaan aikaan ja otollisella säällä, keskellä talvea, lumituiskun hioessa ikkunaruutuja joulukärpänen ilmaantui eteeni. Se oli samanlainen kuin entinen kotoni kärpänen, ja samat sillä oli tavatkin. Se pomppoili valkoista paperia vasten, hyökkäili seiniin ja kattoon.”
Joulukärpänen pörrää yhä. Pälsi ei lakkaa ihmettelemästä sitä, ettö kaikkein turhin ja vähäpätöisin säilyy, kaikki muu katoaa:
”On käynyt niin, että vanhan elämän vakiintunein aines on hävinnyt, haihtunut, kokonaan kuollut, mutta hennoin ja haurain on jäänyt elämään.” (Sakari Pälsi: Valitut teokset, ”Joulukärpänen” 1955, 446)
Metsäpuutarhat 