Avainsanat

, , ,

Kulkunen tonttulakissa on ehkä varastettu sinne.  Kulkunen on niin vanha merkki, että on varmaan syynsä miksi se on tonttulakissa, kuten se on myös narrin puvussa.

Ehkä se on viimeinen merkki joulua edeltäneestä karnevaalista, jossa kirkonkellot varastettiin ennen joulua, ja palautettiin vasta aattona. Kellojen kähveltäminen tulee ymmärtää pelkästään positiivisena merkkinä, renessanssin ja uudelleen syntymisen merkkinä. Kirkonkellot ikään kuin syntyvät uudestaan toisessa paikassa.

Kulkusten huomattava asema jouluna perustuu siis johonkin muuhun kuin kellokasporon kaulakelloon. Tosin eestiläiset ovat oikeassa kutsuessaan meitä suomalaisia poroiksi; naapuri muistaa satiirisen alkuperämme. Poron kaulassa oleva kello on oikeastaan meidän kaulassamme. Kun pikkujouluaterialla leuat jauhavat, myös kellojen kuuluisi kilkattaa.

Kulkuset liittyvät joulun alla niin moniin asioihin, kirkonkellojen symbolina ne esiinytvät niin paljon väärissä paikoissa, että kyseessä täytyy olla kähvellys, laajamittainen pyhän esineen omaan käyttöön ottaminen.

Kristuksen seimi olisi liian pyhä tällaiseen varkauteen, niinpä se on aina pysynyt kirkossa. Jos se on siirretty torille, niin eräänlaisena pienoiskirkkona talli on tuotu mukana.  Mutta kulkuset ovat levinneet markkinoille ja kaupallisiin tarkoituksiin, vääriin paikkoihin, se olikin renessanssin aikaan varkauden synonyymi, esineen vieminen salaa sinne minne se ei kuulu.

Näin siis on syytä ajatella että kulkuset on muistuma kirkonkellojen varastamisesta. Pyhän esineen ryöstöstä on tullut olennainen osa itse pyhän tapahtuman esitystä, samoin kuin morsiamen ryöstöstä on tullut aviopuolison uskollisuuden esitys.

Kirkonkellojen kähveltäminen joulun alla on tempaus, jonka voi kuvitella kuuluvan joulua edeltävän ajan rienaukseen ja samalla kuitenkin joulun ylistykseen.

Puhumattakaan kaksimielisetä ilmauksesta ”kulkuset”, eräänlainen kopeloinnin synonyymi, joka kertoo mistä varastelut kirkonkellot viimekädessä löytyvät.

Toinen kulkusten paikka on leuan alla. Rabelais kertoo renessanssiromaanissaan kuinka Gargantua kähvelsi Notre-Damen kirkonkellot kaulalelloiksi tammalleen.  Ja samalla tapaa kulkuset ovat kaulassa tavallisella juhljalla. Rabelais kertoo kellojen kalkatusesta ja jauhavista leuoista:

” Soispa Jumala, että teillä kaikilla olisi muutama pari metsästyshaukan kulkusia leukanne alla, ja minulla Poitiersin, Rennesin, Toursin ja Cambrayn kirkonkellot, niin nähäisiin millainen soitto siitä syntyy kun leukamme liikkuvat.”

Miten loistava rinnastus.  Vain Bahtin (2002, 191) voi opastaa tähän: kulkuset on jouluna kaikkialla, jouluna kaikuville kirkon kelloille on myös parodiset paikkansa miesten pöksyissä, ruokailijoiden leuan alla ja lasten tonttulakissa.

Advertisements