Avainsanat

, , , , , ,

Lastenkirjan kuvat ja ennen kaikkea värit kaikessa kirkkaudessaan muistuttavat jotenkin myöhäiskeskiajan ja renessanssin kirkkaita ja voimakkaan sointuivia värejä. Muistan Babar -kirjan värit. En tiedä mitä lastenkijan värikuvitusta Walter Benjamin ajatteli luonnostellessaan 1926 esseetä ”lastenkirjan värikkäiden kuvien kauneudesta”. Hän oli viettänyt viikon yhdessä Gershom Sholemin kanssa ja he olivat lukeneet yhdessä Platonia. Kokemus väristä kauneimmillaan ja ideaaleimmillaan on tunnistettavissa Benjaminin esseen taustalta, tässä hän käyttää myös ensi kerran ilmausta messiaaninen aika.

Kuvittelen lapsen katsomassa väriä joulupukin kuvassa, imeytyneenä siihen, ja uppoutuneena täysin värihavainnon voimakkuuteen, siihen minkä hän muistaa myöhemmin kun ympärillä oleva jouluvalmistelu ja leipomusten tuoksukin on kadonnut. Pitäisi lukea Benjaminin essee tarkasti, että voisin sanoa mitään varmaa, mutta hän kutsuu tätä väriin imeytymistä paluuksi paratiisiin.

Paluu puhtaaseen väriin, värin paratiisilliseen tilaan. Benjamin käyttää näitä mystisen tradition paratiiseja ja platonismin ideaaleja omaperäisesti, ei niin oikeaoppisesti mutta onnistuu luonnehtimaan sen avulla havaintoa ja sitä, mitä voimakas värin havaitseminen on. Benjamin painottaa, että lapsi sulautuessaan lastenkirjan värikuvaan ei käytä lainkaan mielikuvistusta, ei ole millään tavalla luova. Päinvastoin, havaitsijan passiivisuus ja ei-luovuus  avaa värin maailman.

Tulee mieleen myöhäiskeskiajan  maalausten piispanpunainen hiippa – sehän periytyi joulukukille.

Mainokset