Avainsanat

, ,

Sfäärien harmonioista ja renessanssiajan joulumusiikista on hieman vaikea löytää sitä säröä, murtumaa ja heikkoa kohtaa joka vasta tekee siitä täydellisen. Mutta jos kuuntelee tätä tsekkiläistä näkövammaista Janickaa laulamassa ensimmäisen adventin laulua, voi tavoittaa sen särön.

Taivaallinen täydellisyys, ja renessanssiajan taiteen uskomattomat balanssit jäävät ilmaan, ellei sieltä samalla löydetä yhtä, ja kokonaisuuden kannalta vähäpätöistä, mutta kokijan kannalta keskeistä kipupistettä.

Kärsivä sielu, lyyrinen minä on sattumalta sopiva ilmaisu tälle minälle, tarkemmin sanoen epävireessä oleva lyyrinen minä haluaa tavoittaa sointinsa. Minä on aina jollain tavalla rikkinäinen. Renessanssi ei tunne tasapainoista ihmistä, siinä mielessä nykyaika on hämmästyttävän epärealistinen, koska se kuvittelee että ihminen olisi luonnostaan tasapainoinen. Todellinen harmonia on niin valtava kokemus, että sitä voitiin kuvata vain taivaalliseen liitettävin mielikuvin. Enää taivaaseen ei voi uskoa, täydelliset harmoniat ovat siirtyneet taiteeseen. Renessanssin aikaan uusplatonismin suhde kristinuskoon on kiinnostava, aivan kuin se tarjoaisi jotain Raamattua parempaa rikkomatta kristillistä dogmia.

Hahmottelen siis eräänlaista menneen maailman mallia, jossa jokainen ihminen on särö: täällä maallisessa ei voi ehjiä sieluja edes olla. Mitä etäämmäs olento joutuu täydellisyydestä sitä hauraammaksi, tautisemmaksi ja vastustuskyvyltään heikommaksi hän käy. Pieniä murtumia täynnä on todellisen ihmisen taudinkuva ja psyyke.

Ja mitä tapahtuu, kun särkynyt minuus asettuu tämän täydellisen musiikin äärelle ? Se muistaa mistä on tullut ja alkaa kaivata sitä taivaallista, mikä on tuolla huikaisevien etäisyyksien takana. Kaipuun esittäminen on ihmisen rooli, ja niinhän sitä näemmä sanotaankin ensimmäisen adventin laulun kohdalla että sen tarkoitus on esittää kaipuuta.

Mainokset