Jouduin marraskuiseen Espanjaan, ja oli vuosi 1969. Aloittelimme oliivin keruuta aamuvarhaisella,  seuraan minäkertojaa, viistoistavuotiasta poikaa, joka on pakotettu vinttihuoneestaan pois peiton alta vemputtamasta ja patistettu töihin. Hän laahustaa kohti oliivilehtoa. Aamulla on vielä hämärää ja maa kuurassa, edellä kulkee ukki, ratsastaen notkahdellen lonksuvalla aasilla.

Munoz Molinan romaanissa Kuun tuuli (2011) on kiinnostava marraskuun lopulla alkavan oliivisesongin kuvaus vuodelta 1969. Huomasin, että nykyään oliivin keruu on koneellistunut pikkutiloilla jokseenkin vähän. Oliivit varistellaan kampaa muistuttavilla, pitkävartisilla varistimilla, joissa sähkömoottori laittaa kammat räpsyttämään siipien tavoin. Aiemmin vastaava taito oli työmiehen käsissä. Molina kuvaa, kuinka taitavasti työmiehet kolisuttivat seipäillään puuta, niin että oliivit tippuivat alas pressun päälle. Nykyään näytetään käytettävän aivan samaa menetelmää, puun alle laitettava verkko vaan on raskasta pressua kevyempi.

”Miehet menevät edellä raahaten isoja pressuja, jotka levitetään oliivipuiden rungon ympärille, ja koputtelevat keihäiden näköisillä pitkillä ja painavilla kepeillä oksia, jotka ovat taipuneet vihreiden, mustien, verenpunaisten tai violettien terttujen painosta kaksinkerroin, niin täynnä öljyä oliivit ovat; ne suorastaan poksahtavat rikki, kun niiden päälle astuu..”

Vuonna 1969 naisten ja lasten tehtävä oli poimia maasta ne oliivit, jotka ovat jo aiemmin pudonneet puusta, ja joskus ne ovat jäätyneet kuuraiseen maahan.

”Etenen polvillani ja aina äidin rinnalla, enkä voi olla ihmettelemättä, miten nopeita naiset ovat noukkiessaan oliiveja molemmilla käsillä yhtä aikaa ja jokaisen erikseen peukalon ja etusormen välissä aivan kuin sormet olisivat kaksi lintua.  Olen paljon hitaampi kuin hän ja kynsivallini tulehtuvat kipeiksi ja kynnet repeilevät, ja kun olen poiminut oliivit, ne putoavat kädestäni, tai jos heitän ne vasuun, ne eivät osu siihen, sillä sihtini on niin huono. Antamatta vikkelien sormiensa pysähtyä naiset jatkavat kontallaan eteenpäin ja ovat kuolla nauruun katsoessaan minua…”

Nykyäänkin kuulemma oliivisesonki on talonväen, sukulaisten ja kyläläisten yhteistä juhlaa, ja kaikki osallistuvat oliivin keruuseen. Molina kertoo, että oliivin keruussa 1969 oli seksuaalisuutta mukana, jopa naisten oli lupa katsella miehiä ja puhua panojuttuja.  Finninaamaista viistoistavuotiasta minäkertojaa he kiusasivat runkkaamisesta:

– Katsokaa nyt,  oliivi jonka hän poimii yhdellä kädellä, putoaa maahan toisesta.
– Mutta siihen yhteen juttuunsa kun tarttuu, niin varmasti ei putoa kädestä
– Älkäähän nyt, poikahan se vielä on ja aivan punaiseksi karahtanut.

Miksi tässä kuvauksessa on eräänlaista hohdetta vaikka aikanaan siinä ei varmaankaan tuntunut olevan mitään mukavaa. Poika pakotetaan aamulla aikaisin töihin, jotka tuntuvat hänestä vastenmielisiltä, ja aivan kuin se ei riittäisi hän joutuu vielä naisten häpäisemäksi.

En usko,että kyse olisi nostalgiasta vaan itsessään oliivinpoiminnasta, se työ mikä poikana tuntuu niin vastenmieliseltä, muuttuukin aikuisena toisenlaiseksi. Varmaan Molina itsekin osallistuu oliivisesongin talkootöihin tänä vuonna.

 

 

Advertisements