Kielenkäyttö karnevaaliaikaan on tietysti ollut hilpeää ja humoristista, siellä missä karnevaaleja on vietetty. Bahtinin mukaan myös ”viisaan puheen” ja ”iloisen totuuden” vaiheilla on paikkansa juhlapöydässä. Keskiaikaisissa pöytäseuroissa juhlimiseen liittyi vapaus puhua ilman pelkoa.  Tuo huomio jotenkin jysähti: ensin se tuntuu olevan mahdollisimman kaukana nykyajasta, että ihminen joutuisi pelkäämään ja varomaan puhuessaan, ja yhtäkkiä mielikuva kääntyy päinvastoin.

Peloissaan ja varuillaan oleminen on nykyään lähes kaiken jukisen puheen synonyymi. Rento ja epämuodollinen tyyli ei voi hämätä sitä tosiasiaa, että kieli ja ilmaisu on usein niin heikkoa, varovaista, fraasimaista jo sanotun toistamista. Toisin sanoen ihminen vaikuttaa rennolta, mutta kieli on peloissaan, tukossa ja vetäytynyt kurkkuun.

Pelko ja kontrolli ovat nykyään  sisäisiä lamaannuttimia, ja siksi mahdollisuus puhua ilman pelkoa liittyy usein dokaamiseen. Rabelais ei Pantagurel -kirjassaan ole aivan tosissaan mutta sanoo silti: ”Suurimpana ylistyksenä pidän sitä, että minua sanotaan kelpo juomaveikoksi ja viinamäen mieheksi.”   Bahtinin mukaan in vino veritas liittyy kontrollin höltymiseen, ja sellaiseen viisauteen mikä yllättää puhujan itsensäkin ja se tavoitetaan spontaanisti puhetilanteessa.

Onneksi on muitakin tilanteita, jolloin puhe vapautuu ja nousee virtuoosimaiselle tasolle, puhkeaa esiin. ”Vapaa ja avon totuus voidaan ilmaista vain juhlan ilmapiirissä”, se on jotain seurassa syntynyttä. Ja tietysti tuo puheen vapautuminen kahleistaan on luonteeltaan loputonta ja lopulta vapaa myös puhujan tarkoituksista,niin että vapautuneella puhujalla ei ole enää mitään asiaa tai patoutunutta sanottavaa.  On täysin karnevaalimaista, että paskanpuhuminen on niin lähellä tätä ”iloista totuutta”.

Bahtin, Francois Rabelais ja keskiajan nauru,252

Advertisements