Ei se ole lumisadetta, maisemaan valuu jotain muuta. Kuva kuuluu Gerhard Richterin päällemaalattujen valokuvien sarjaan, öljyväripisaroita talvisessa kuusikkorinteessä, se on helppo havaita. Onko tämä muka läsimaiden merkittävintä kuvataidetta? On, ja syystäkin, koska se mihin katsoja aluksi pysähtyy – öljyväritäpliä valokuvan päällä on jotain josta katsomisen tapahtuma vasta alkaa.

Pelkästään se, että katsomisen kaksi elementtiä törmäävät on haastavaa. Maisemakuva eli representaatio, johon lähdemme mukaan ikään kuin se olisi todellinen, saakin silmilleen jotain todellisempaa, jotain materiaalista. Ja niin täplät ovat tästä maailmasta, eikä sen taustalla oleva maailman kuva.

Jos ajattelemme tätä lumisateen kuvana, pallot haastavat silmän, niin sama juttu.  Ajatuksen tasolla tuteutuu sama, mikä esitettiin edellä asetelmana – valokuva vastaan öljyväritäplä.  Tosin sanoen, kummassa  maailma esiintyy, pisarassa vai taustassa?  Jospa onkin niin, että todellinen maailma on pisarassa, niin hajallaan että me emme siedä niin hahmotonta todellisuutta ja elämme maailman kuvassa.

Tilanne on sama kuin silloin, kun silmälaseille roiskuu maalia. Kun housuihin tulee maalitahra. Kun lumi sinun kengissäsi on totta, kenkien kuva  kuvitelmaa.

Mainokset